Huippis on huippu!

Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka luulisi kiinnostuvan Suomen huippumalli haussa -ohjelmasta. Nyt on kuitenkin niin, että jostain kumman syystä sain päähäni katsoa ensimmäisen jakson ohjelman kolmatta tuotantokautta, ja olin heti koukussa. En ihmettele enää yhtään, että jotkut ovat niin kovasti sarjan perään. Minä taas olen myöhäisherännäinen – innostun asiasta vasta nyt, kun sarja varmaan monien mielestä on jo menneen talven lumia.

Mutta mikä innostaa sitten mallinetsintäohjelmassa neljääkymppiä lähestyvää naista, joka ei ymmärrä muodista mitään? Yllätyin siitä, että ohjelman nuoret naiset olivat vain tavallisia nuoria naisia, joita voi oikeasti sympata, eivät mitään diivoja, jotka kuvittelevat olevansa maailmannapoja. Ohjelman tuomarit kritisoivat sitä, että tytöt kuvasivat itsensä mukaviksi. Heidän mielestään se kertoi tylsyydestä. On varmasti totta, että mallimaailmassa pitää olla kova, mutten silti halua uskoa, että siellä pitää olla vastenmielinen tyyppi. Sen verran tuosta mukavuudesta voi kyllä sanoa, että kaikista paljastuu ajan kanssa varmasti monia puolia – ei kukaan ole mukava aina.

Omiksi suosikeikseni ovat tässä vaiheessa nousseet Mari ja Nina. Teki pahaa, kun Nina joutui vastoin tahtoaan luopumaan pitkistä hiuksistaan. Maria taas kritisoitiin mielestäni turhaan siitä, että hän näyttää tympääntyneeltä – perustaksi esitettiin nimittäin kuvia, joissa hän oli ihan tavallisesti viettämässä aikaa muiden tyttöjen kanssa sohvalla istuskellen. Pitääkö sitä aina nauraa tai olla iloinen? Keinotekoinen positiivisuus on itse asiassa vastenmielistä. Toisaalta on totta, että joissain tilanteissa – vaikkapa castingissa – on syytä olla positiivisen oloinen ja yrittää näyttää siltä, että positiivisuus on sisäsyntyistä. Mutta kukapa näyttäisi töissä ja vapaa-ajalla samalta?

On siis mielenkiintoista seurata, mitä piirteitä kenestäkin kilpailijasta ajan myötä tulee esiin. Eläytyminen eri tilanteisiin on myös mielenkiintoista seurattavaa. Ainakin kaksi ensimmäistä kuvausta ovat olleet mukavan erilaisia – toisessa kun piti ilmaista keveyttä ja raikkautta ja toisessa kovaa tylyyttä.

Miksi vampyyrit eivät keksineet kaamosta aikaisemmin?

Viime viikonloppuna Nelonen esitti vampyyrielokuvan 30 päivää kaamosta. Onneksi mieheni huomasi sen, koska minä tuskin olisin kiinnittänyt aiheeseen kummemmin huomiota – luen televisio-ohjelmat useimmiten kohtuullisen huonosti. Digiboksia käyttäen vietimme sitten yhtenä iltana aikaa Alaskassa vampyyrien armoilla.



Elokuva perustuu Steve Nilesin sarjakuvatarinaan, jonka kuvat on tehnyt Ben Templesmith. Mieheni löysi jostain netin syövereistä itse asiassa varsin hupaisan tiedon: tarina oli ensin synopsis elokuvaan, mutta koska kukaan ei halunnut filmata sitä, tehtiin synopsiksesta sarjakuva, joka puolestaan sai elokuvantekijätkin innostumaan. Niin tarina päätyi loppujen lopuksi myös elokuvaksi, miksi se alun perin oli tarkoitettukin.

Mistä tarinassa sitten on kyse? Alaskassa on pikkukaupunki, joka on kaamoksen vallassa joka vuosi kuukauden ajan. Sheriffi Ebenillä (Josh Hartnett) on ollut suhde Stella-nimisen naisen (Melissa George) kanssa. Stella on lähdössä kaamoksen ajaksi pois, mutta kuten arvata saattaa, hän joutuu pakosta jäämään kylään. Siinä sitten Eben yrittää pelastaa naisen, jota yhä rakastaa – ja samalla koko muunkin kaupungin – vampyyreilta, joista on tosi kivaa, kun aurinko ei nouse ollenkaan.

30 päivää kaamosta on häpeilemättömän verinen elokuva. Siinä vampyyrit yksinkertaisesti syövät ihmisiä ja ihmiset pakenevat vampyyreita ja piilottelevat niiltä. Paljon muuta ei sitten tapahdukaan.

Lähes ainut aivollinen asia elokuvassa on Draculan Renfieldin mieleen tuova hahmo, Ben Fosterin esittämä muukalainen, jonka sheriffi nakkaa oitis vankilaan ja joka siellä huutelee kauhukuviaan siitä, mitä kylälle tulee tapahtumaan, kun hänen ihailemansa vampyyrit saapuvat. Tämä on ehkä syvällisintä, mitä elokuvasta löytyy – ja myönnettäköön, ettei se ole kovin syvällistä. Mutta siitä huolimatta elokuva toimii. Vampyyrien verentahraiset naamat jäävät mieleen, ja vielä vähemmän voi unohtaa elokuvan loppupuolella kylänraitilla kävelevän lapsen, jonka katse on tyhjä ja jonka kasvot ovat yltä päältä veren tahrimat.

Pistä siis aivot narikkaan ja vuokraa elokuva vaikka vuokraamosta, jos et tullut sitä nyt televisiosta katsoneeksi. Heitä romanttinen vampyyrikäsitys romukoppaan ainakin hetkeksi ja yököty verisestä mässäilystä. Niin, ja jos romantiikkaa kaipaat, sitä tässä elokuvassa ei kovin paljon ole, mutta se, mitä vähä sitä on, toimii. Loppukohtausta voi kutsua liikuttavaksikin.

Reindeerspotting

Kävin sitten minäkin katsomassa Reindeerspotting-elokuvan, jotta voisin tietää, antaako Korkein oikeushallinto-oikeus sen ikärajasta oikean päätöksen. Helsingin Sanomien mukaan elokuvatarkastamo on sitä mieltä, että Jani-nimisen nuoren miehen huumeidenkäyttöä kuvaava dokumenttielokuva jopa opettaa – joskaan ei välttämättä tahallisesti – nuoria käyttämään huumeita. Siksi se sai tarkastamolta 18 vuoden ikärajan.

Vastakkaisia näkemyksiä esiintyy. Mm. Pekka Hakkarainen, joka on Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen Päihteet ja riippuvuus -osaston johtaja, on sitä mieltä, että ”Reindeerspottingin autenttinen materiaali ei liioittele eikä kaunistele” ja siksi sitä voisi käyttää jopa ”valistusmateriaalina ehkäisevässä päihdetyössä 15 vuotta täyttäneille”. Eli eikun omaa mielipidettä muodostamaan.

Parikymppinen rovaniemeläinen Jani on ollut tuttu huumeiden kanssa jo useiden vuosien ajan. Hänestä on erityisen coolia käyttää Subutexia. Janin huumeiden käyttö ei tosin ulkopuolisesta näytä kovinkaan coolilta: pojan silmät ja jutut ovat niin sumeat, että touhu näyttää paremminkin säälittävältä. Huumehörhöjen kanssa pyöriessään Jani on menettänyt myös kaksi sormea – ne on naksaistu kirveellä poikki. Lisäksi hänelle kertyy velkoja yllättäen vielä silloinkin, kun hän ei itse enää ole edes Rovaniemellä – ja tämä kaikki siitä huolimatta, että hän on ainakin omien sanojensa mukaan maksanut kaikki velkansa ennen kuin on jättänyt Rovaniemen taakseen.

Janin suurin unelma on nähdä maailmaa, ja 5000 euron ryöstö mahdollistaakin unelman toteuttamisen. Tosin Janista Pariisissa ei ole mukavaa taideaarteiden tai romantiikan vuoksi vaan Subutexin – sitä kun saa siellä helpommin ja suurempia määriä kuin Suomessa. Roomassa Jani todistaa puolestaan sitä, että joidenkin toistenkin elämä on hakoteillä: häntä vastaan kävelee alaston kassialmalta vaikuttava ei enää niin nuori nainen. Tämä on mahdollisesti hieman yllättäen elokuvan ehkä hämmentävin kohtaus. Sekin saattaa hämmentää, että elokuva naurattaa ajoittain.

Surullista on se, että Jani on niin kaukana muista kuin matkustusunelmistaan: omasta pienestä talosta, vaimosta, perheestä, työpaikasta. Vankila sen sijaan tulee tutuksi. Elokuva jättää lohduttoman olon. Ei ole tietoa, miten Jani saisi elämänsä muutettua, vaikka hän jo kerran tarinan aikana katkaisee ruiskunsa ja haluaa jättää huumeet taakseen.

Entäpä se ikäraja sitten? Jotenkin tuntuu, että välillä 15-vuotiaita pidetään turhankin nuorina. Luulisin, että monilta heistä tulisi melkoisen suoraa palautetta Janin elämästä. ”Dorka!” he sanoisivat. Me hieman vanhemmat näemme ehkä enemmän Janin tarinan surullisuuden.

Mutta opettaako elokuva käyttämään huumeita vai välttämään niitä? Antavatko ne hetket, jolloin Jani kehuu huumeiden vaikutusta tai on riemun vallassa, koska on juuri saanut ostettua isot määrät aineita, 15-, 16- tai 17-vuotiaalle sysäyksen syöksyä kadulle ostamaan huumeita? Tuskinpa vain. Kokonaisuutena elokuva näyttää elämän, jossa ei ole mitään kadehdittavaa tai ihailtavaa. Elämän, jossa ainoa tärkeä asia on saada aineita. Se näyttää niin monta katsetta, jotka harottavat niin pahoin, että on vaikea kuvitella kovinkaan monen nuoren haluavan seurata Janin jalanjälkiä. Aineissa ollessaan Jani ei nimittäin erityisesti näytä elävän täyttä elämää, ja sitä nuoret varmasti kaipaavat enemmän: tuntea elävänsä.

Mutta on vielä yksi mutta. Entäpä jos nuoretkin pitävät osaa elokuvan kohtauksista hauskoina, nauravat Janin toilailuille kuin nauravat Duudsoneille ja haluavat itsekin olla jotain samanlaista kuin Jani? Enpä usko, että näin käy. On eri asia tehdä extreme-temppuja harkitusti – vaikkei sitäkään voi aina pitää mielestäni kovin fiksuna – ja olla kokonaan hukassa oman elämänsä kanssa. En oikein jaksa uskoa, että nuoret ihastuisivat elämään, jossa ei näytä olevan todellisia ystäviä ja jossa järjellisin keskustelu käydään siitä, miltä mikin huumaustarkoituksessa käytetty lääkeaine maistuu.

Sen sijaan meillä olisi kerrankin elokuva, jossa narkomaanin elämä näkyisi edes suunnilleen sellaisena kuin se on. Se kertoo aineidenkäytöstä paljon enemmän kuin opettajan puheet terveystiedon tunnilla. Ja jos joku toteaa, että pääsihän Jani matkustelemaan ympäri Eurooppaa, vaikka käyttääkin huumeita, voi vain todeta, että tuskinpa nuoret ihastelevat sitäkään. Jani sai rahansa ryöstämällä kaupan. Useimmat nuoret haluavat hankkia omat rahansa vaikkapa kesätöillä ja kiertää sitten Eurooppaa niin, ettei maailmaa tarvitse katsella huumeiden sumentamien silmien läpi.

Lastenkirjoista tärkeimmät?

Jostain syystä rakastan kirjalistoja. Niinpä olikin hauska lukea Helsingin Sanomista, että on ilmestynyt kirja nimeltä 1001 children's books you must read before you grow up. Kirjaan on päässyt mukaan myös melkoinen joukko suomalaista kirjallisuutta. Osa valituista kuitenkin hämmentää niin minua kuin kirjan arvioinutta Päivi Heikkilä-Halttustakin (joka tosin hämmästelee lähinnä Asko Sirkiän teoksen Komisario Nuusku ja makkaratehtaan arvoitus mukaan ottamista – varsin aiheellisesti, voisimme sanoa).

Tove Jansson on aivan ehdoton valinta tällaiseen kirjaan. Jos hänen teoksensa eivät kuulu maailmankirjallisuuden kaanoniin, niin eivät sitten mitkään. Janssonilta ovat 1001 merkittävimmän lastenkirjan joukkoon päässeet seuraavat teokset:

Kuinkas sitten kävikään
Muumipeikko ja pyrstötähti
Taikurin hattu
Kesäkirja

Anteeksi. Onko Kesäkirja lastenkirja? Miksi muumikirjoista on valittava ne, jotka ovat eniten seikkailullisia mutta jotka eivät pääse filosofiassa kuitenkaan niin syvälle kuin jotkut muut Janssonin teokset – kuten esimerkiksi Muumipappa ja meri? Hyvä on, ymmärrän, että osa muumikirjoista on niin filosofisia ja käsittelee itse asiassa niin pitkälti aikuisten tuntoja, ettei niitä voi lastenkirjoiksi sanoakaan. Silti olen hieman hämmentynyt.

Mutta muumien aikuisfilosofia toimii aina.



Muita kirjaan päässeitä suomalaisia teoksia olivat mm. Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjä ja pakastaja-Elvi, Elina Karjalaisen Uppo-Nalle ja Tomi Kontion Keväällä isä sai siivet. Itse olisin halunnut mukaan ehdottomasti Topeliuksen satuja, Yrjö Kokon Pessin ja Illuusian ja Alexis Kouroksen Gondwanan lapset – ainakin.