Muumilaaksossa katastrofistakin seuraa hauskaa

Joillekin kirjoille on olemassa vain pieni aika vuodesta, jolloin ne ihan oikeasti kuuluu lukea. Tove Janssonin Vaarallinen juhannus on tietenkin tällainen kirja. Tänä juhannuksena päätin, että on sen aika tai muutoin pitäisi taas odotella vuosi.

Tarina taitaa olla kaikille tuttu: Muumilaaksoon tulee tulva, kun tulivuori purkautuu. Koska muumitalokin täyttyy vedestä, muumiperhe joutuu jättämään sen ja saa uudeksi kodikseen teatterin, joka sattuu seilaamaan vedessä perheen ohitse. Sitten Muumipeikko ja Niiskuneiti joutuvat erilleen muusta perheestä, ja Pikku Myy katoaa vielä erikseen. Teatterissa olevat muumit ja muut tutustuvat siihen, mikä oikeastaan on teatteri ja valmistavat näytelmän, erilleen joutuneet puolestaan seikkailevat kuka kenenkin kanssa.

Vaarallinen juhannus kuuluu seikkailullisiin muumikirjoihin, mutta vaikka se ei ehkä olekaan niin filosofinen kuin Taikatalvi tai Muumilaakson marraskuu, se on täynnä muumifilosofiaa ja elämänasennetta, jota kadehdin. Muumeilla on taito nähdä vaikeudet mielenkiintoisina elämäntilanteina ja pitää vaarallistakin positiivisella tavalla jännittävänä. Muumit eivät lamaannu kotitalonsa jouduttua veden valtaan vaan sukeltavat keittiöstä aamupalaan tarvittavat ainekset ja löytävät uuden kodin oitis. Mukaan ovat tervetulleita kaikki, ja muumit ovat kaikille vieraanvaraisia.

Yksi kiintoisista mukaan liittyvistä hahmoista on Miska, jonka asenne elämään on lähempänä omaani kuin muumiperheen. Miskakin löytää kuitenkin paikkansa - teatterissa ovat läsnä suuret tunteet ja teatteriin Miska lopulta jääkin. Ehkä Miskan melankoliakin saa hieman valoa teatterissa.

Muumiperheen järjestämä teatteriesitys on kuitenkin omassa dramaattisuudessaan hillitön. Se sisältää kaiken, mitä teatterissa pitää olla – varsinkin teatterin teon tuskan. Sen paremmin katsojat kuin esiintyjätkään eivät ole tilanteen tasalla, mutta teatterirotta Emma on aiempien epäluulojensa jälkeen vakuuttunut siitä, että kaikki on jälleen niin kuin teatterissa kuuluukin olla.

Melkoista draamaa on kirjassa muuallakin kuin teatterissa. Muumipeikko, Niiskuneiti ja Vilijaana joutuvat vangituiksi ja Nuuskamuikkunen kylvää ikimuistoisessa kohtauksessa hattivattien siemeniä. Kaiken läpäisee kuitenkin ajatus siitä, että kaikki päättyy aina hyvin. Jos tilanne näyttää ylipääsemättömältä, aina löytyy joku joka pelastaa sen – vaikkapa virkkaava pikkuhemuli.

Vaarallinen juhannus on tietenkin jännittävä tarina, mutta se myös valaa uskoa siihen, että elämäntilanteisiin kannattaa aina etsiä useita näkökulmia – jokin niistä näyttää jos ei hyvältä niin ainakin mielenkiintoiselta. Niin, ja jos joskus tulivuoren purkaus ja tulva yllättävät, pitää muistaa, että veden pinta ei tule aina olemaan korkealla eikä tulivuorikaan jaksa ihan joka vuosi tai vuosikymmen purkautua. Siinä välissä voimme elää seesteistä, hyväntahtoista elämää, jonka höysteenä on vain sopiva määrä jännitystä.

Lepakkovakoojatarina Leena Parkkisen tyyliin

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen jäi mieleeni vetävänä lukukokemuksena, joten uutuuteen Säädyllinen ainesosa piti myös tarttua – olisihan siinä takakansilupausten mukaan vakoojiakin!

Kirja alkaa kohtauksella erään kustantamon saaristohuvilalta. Ollaan vuodessa 1941, ja kustantamolle on tulossa salainen vieras. Päästyäni pidemmälle kirjassa oivallan, etten ole ollut kovinkaan hereillä ensimmäistä lukua lukiessani. Vieraan henkilöllisyydestä annetaan niin paljon vinkkejä, että heikottaa: tulee Saksasta, julkaissut ”poliittisen järkäleen”, on kasvissyöjä, ei juo alkoholia… Kuinka unessa lukija voikaan olla. Useimmille kuitenkin selviää jo kirjan alkusivuilla, että kyseessä on historiankirjoihin pysyvästi jäänyt nimi.

No, pian päästään 1950-luvulle, jossa suurin osa tarinasta tapahtuu, tarkemmin vuoteen 1956. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja lapsensa Eliaksen kanssa Töölöön. Siellä hän kotirouvaillessaan tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, jolla on jännittävä menneisyys ulkomailla asumisia myöten. Kukaan ei ylläty, kun naisille kehittyy suhde. Saara kuvittelee pystyvänsä olemaan kunnollinen vaimo, sellainen kuin Juhani haluaisi tai sellainen kuin hän kuvittelee kunnollisen vaimon olevan. Saara selvästikin elää niin kuin oletetaan, ei niin kuin haluaisi. Hän on mm. lopettanut opintonsa mennessään naimisiin. Elisabeth ei sen sijaan kuvittele, että hänen pitäisi olla jotain muuta kuin on. Hän houkuttelee Saaran mukaan asioihin, jotka vaativat uskallusta.

Vähitellen avataan niin Saaran kuin Elisabethinkin menneisyyttä. Lukijalle selviää, että kummankin menneisyydessä on ollut merkityksellinen nainen. Elisabeth kirjoittaa kirjeitä Isabellalleen ja pohtii niissä elämäänsä mutta myös kertoo laittamistaan ruoista. Teoksen jokaisen luvun nimi onkin jokin ruoka-annos: ”Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä”, ”Appelsiini-korinttikakku” tai ”Rapuja August Strindbergin tyyliin”. Sillä, että luvut on nimetty näin, on tietenkin tarkoitus.

Naisten välisestä rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin nykyään, kuin kierrellen. Vaikuttaa siltä, että Parkkinen on ottanut ajan puhetavasta selvää perusteellisesti. Aluksi lukija voisi ollakin huomaamatta, että Elisabethin erilaisuus on juuri lesbous – ellei takakansi ehkä turhaankin paljastaisi asiaa puhumalla Saaran ja Elisabethin kohdalla rakkaudesta.

Lopulta kirjassa palataan myös kustantamon saaristohuvilan tapahtumiin vuonna 1941. Hieman vähemmän vetävän keskiosan – ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, lukija ei vain ole pakotettu lukemaan eteenpäin – jälkeen kaikki salaisuudet paljastuvat. Ikävää on se, että paljastukset jäävät irrallisiksi. Ehkä niihin on ollut vinkkejä matkan varrella tai sitten tämä lukija on todellakin ollut horroksessa, mutta jotenkin vain tuntuu, että Saaran ja Elisabethin rakkaustarina voisi kietoutua paremmin yhteen tarinassa olevien arvoitusten kanssa. Hienot ainekset sisältävässä kertomuksessa lukija ei jotenkin edes aavista, että tarinassa on arvoituksia, joiden ratkeamista voisi jännittää. Sitten lopussa arvoitukset vain yhtäkkiä ratkeavat.

Mutta täytyy kuitenkin vielä kerran todeta, että nähtävästi havaintokykyni ei ollut tätä lukiessa parhaimmillaan, joten saatan olla ihan hakoteilläkin kriittisissä näkemyksissäni. Kaikkinensa Säädyllinen ainesosa on kuitenkin lukemisen arvoinen sukellus 1950-luvun lesborakkauteen. Ehkä vaadinkin liikoja, sillä Galtbystä länteen tosiaan teki minuun niin suuren vaikutuksen.

Naakkamestarin jälkeen Tampere ei enää näytä samalta

Olen aina pitänyt Tampereesta, ja seuraavalla kerralla, kun vierailen siellä, näen sen varmasti uusin silmin. J.S. Meresmaan tuore pienoisromaani Naakkamestari luo nimittäin uudenlaisen menneisyyden Tampereen, jossa on tuttuja elementtejä mutta myös muunneltua historiaa ja tiedettä, jotka Tampereen katuja kävellessään voi nähdä todeksi, jos niin vain haluaa. Ja minähän haluan, että todellisuudessa on aina vähän taikaa tai ainakin jotain sen tapaista. Naakkamestari on Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittaja viime vuodelta.

Tarinan alussa ollaan vuodessa 1899. Enni-tytöllä on ikävät oltavat: hän työskentelee Lundanin tehtaalla, joutuu koko ajan ikävästi kohdelluksi ja on vielä raajarikko. Isä on hänet hyljännyt eikä selvästikään ole palaamassa, vaikka Enni onkin ainakin joskus uskonut hänen paluuseensa. Ollaan oikein perinteisessä suomalaisen realismin asetelmassa. Mutta pian lukija saa muutakin kuin Minna Canthin kertomusten mielentiloja. Heti ensimmäisessä luvussa Enni löytää loukkaantuneen naakan. Kohtaaminen on taianomainen: Enni päättää, että hänen on pidettävä linnusta huolta. Aivan pian lintu kuitenkin kuolee – ja katoaa! Siitä jää jäljelle vain yksi valkoinen sulka, joka kuolleelta linnulta on tippunut Ennin pitäessä sitä käsissään.

Pian naakan kuoleman jälkeen Enni saa arvoituksellisen kirjeen, jossa on allekirjoittajana ”J”. Kirjeen mukana on lahja, soikea tuohirasia. Ennen kuin kirjeen ja lahjan arvoitus ratkeaa, tehdas, jossa Enni työskentelee, syttyy palamaan, ja nähtyään, ettei kukaan todella välitä hänestä edes hengenvaarallisen tulipalon hetkellä, Enni pakenee. Pian tämän jälkeen selviää, kuka J on, ja myös paljon muuta Ennin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Niin, ja Enni viedään salaperäisen Naakkamestarin luo.

Ennin tarina onnistuu yllättämään lukijan, vaikka kirjan takakansi lupaakin vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia, eikä spefielementtien ilmestyminen siis sinänsä ole yllätys. Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille.

Tampere sopii juuri tällaiseen työläisympäristöstä ponnistavaan tarinaan mitä mainioimmin. Se on myös Meresmaan kotikaupunki, joten voisi olettaa, että hänen on luonnollistakin sijoittaa tarinansa sinne. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten tarina on muotoutunut, mitä kirjailija on tiennyt kotikaupunkinsa historiasta ennestään, mitkä asiat ovat tulleet vastaan taustatyötä tehdessä, mistä ensimmäinen idea Ennin tarinaan on saanut inspiraationsa. On esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista, että tarinassa keskeisessä roolissa esiintyvä Juno-vuori on ollut todellinen paikka, joka on pistetty matalaksi rakennuksen tieltä juuri aikana, johon Ennin tarina sijoittuu. Yksin tällainen kadotettu vuori voisi varmasti antaa innoituksen kokonaiseen tarinaan.

Tekisi niin mieli kertoa enemmän Ennin ja Naakkamestarin suhteesta, mutta silloin pilaisin yllättymisen ilon niiltä, jotka eivät vielä ole lukeneet kirjaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että kirjan luettuaan ainakaan naakkoja ei voi enää katsoa niin kuin ennen. Nyt voi miettiä, että ne ovat kuitenkin pian menossa Naakkamestarin luo.

Parasta on ehkä kuitenkin kirjan loppu – jota en totta vieköön paljasta tässä. Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Naakkamestaria voi siis suositella. Sen lukaisee nopeasti, mutta se tarjoaa lukijalle lumoavan maailman, jossa on sopivasti tuttua ja sopivasti spefielementtejä sellaisellekin, joka ei ehkä ole lukenut vaihtoehtohistorioita tai steampunkia ennestään. Se on myös mittansa vuoksi helppo lukea uudestaan, ja toinen lukeminen kannattaa, sillä silloin teoksesta löytää uusia yhteyksiä asioiden välille. Voi hymyillä esimerkiksi sille, että vielä Lundanin tehtaalla yksin ollessaan Enni haaveilee saavansa siivet.

Cat People – kauhuelokuvan klassikko 1940-luvulta

Vuonna 1942 elokuvateattereihin tullut, Jacques Tourneurin ohjaama Kissaihmiset (Cat People) tarjoilee katsojalle mystiikkaa samaan tyyliin kuin ohjaajan seuraavana vuonna valmistunut zombietarina Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie). Jälkimmäinen elokuva sai minut kietoutumaan tunnelmaansa tehokkaammin, mutta kyllä Kissaihmisetkin hiipii ovelasti katsojan ihon alle.

Elokuvan alussa amerikkalainen laivanrakennusyhtiössä töissä oleva mies, Oliver Reed (Kent Smith) tapaa newyorkilaisessa eläintarhassa serbialaisen naisen nimeltä Irena Dubrovna (Simone Simon). Mies jää heti koukkuun naiseen ja alkaakin flirttailla tämän kanssa kiivasta tahtia. Vaikka nainen pelkääkin menneisyyteensä liittyviä asioita eikä halua romanssia miehen kanssa, mies onnistuu hyvin helposti vakuuttamaan hänet siitä, että avioliitto olisi hyvä ajatus. Niinpä Irenasta tulee alta aikayksikön rouva Reed.

Oliverin tervejärkisyys ei auta kuitenkaan Irenaa pääsemään irti peloistaan. Nainen uskoo olevansa kissaihminen, joka liittyy muinaiseen serbialaiseen noituuteen. Jos hänen vihansa tai seksuaalisuutensa pääsee valloilleen, hänestä tulee peto, joka tuhoaa rakkaimpansa. Seksuaalisuuden valloilleen pääsemiseen riittää tässä tapauksessa suudelma. Oliverin ja Irenan avioelämä on kaiken tämän vuoksi olematonta, mutta Oliver on kärsivällinen ja haluaa auttaa Irenaa. Naista vetävät kuitenkin puoleensa eläintarhan kissaeläimet, erityisesti musta pantteri, jota eläintarhan työntekijäkin kutsuu melkein suoraan saatanaksi.

Väistämätön tapahtuu, kun Irena alkaa tuntea mustasukkaisuutta. Ensin Oliverille paljastuu, että hänen työtoverinsa Alice (Jane Randolph) rakastaa häntä, ja sitten miehelle paljastuu vielä sekin, että hän itse rakastaa Alicea. Tilanne on jo ennestään ahtaalle ajautuneelle Irenalle liikaa.

Kissaihmiset kehittelee tunnelmaansa mukavasti. Elokuvan alussa on pieniä vinkkejä siitä, ettei suloinen Irena ole kuin kaikki muut naiset. Kun hän menee eläinkauppaan, muut eläimet vauhkoontuvat. Linnut lentelevät häkeissään kauhuissaan kuin kissan tullessa niitä saalistamaan. Hieman epäloogisesti Irenan kaupasta kotiin viemä kanarialintu on kuitenkin aivan rauhallinen. Toinen vihje Irenan erityislaatuisuudesta on, että Irenan ja Oliverin kihlajaisjuhlassa kissaa muistuttava serbilaisnainen tervehtii Irenaa sisarenaan, vaikka on tälle aivan vieras.

Kissaihmiset on paitsi kauhutarina, myös mielenkiintoinen avioliittokuvaus. Oliverin ja Irenan pikainen rakastuminen ja pikainen avioliitto johtavat ongelmiin, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi avioliiton onnistuvan. Irenan pelot alkavat hajottaa liittoa, eivätkä puolisot pääse tarpeeksi lähelle toisiaan, vaikka mies tahtoo vilpittömästi hyvää naiselle ja on todella kärsivällinen. Nainen ei pysty kuitenkaan pääsemään peloistaan eikä tietenkään myös pahasta, joka hänen sisällään asuu. Vai onko paha vain kuvittelua ja purkautuu, koska Irena pelkää sen pääsevän valloilleen? Kissaihmisten viehättävyys on osittain juuri tässä arvoituksellisuudessa. Kun katsoja ei saa tietää liikaa, elokuva jää myös todennäköisemmin vaivaamaan mieltä.

Kissaihmiset jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.

Frau - natsirouvan tarina

Natsit jaksavat jatkuvasti kiinnostaa niin tieto- kuin kaunokirjailijoitakin. Naisten roolia kolmannessa valtakunnassa ovat valottaneet tietokirjapuolella Eva Braunin elämäkerrat (ainakin Angela Lambertin Eva Braunin elämä ja Heike B. Görtemakerin Eva Braun: Elämä Hitlerin kanssa) sekä Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Myös Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmat on julkaistu. Nyt Terhi Rannela on julkaissut romaanin Frau, jossa pääosassa on SS-kenraali Reinhard Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Tosin kirjan 1980-luvulle sijoittuvissa jaksoissa naisen sukunimi on Manninen – hän kun oli sodanjälkeisessa elämässään jonkin aikaa naimisissa suomalaisen teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa.

Kahdessa aikatasossa kerrottu tarina keskittyy ensinnäkin vuoteen 1984, jolloin Saksan liittotasavallassa sijaitsevalla Fehmarnin saarella asuva Lina Heydrich saa vieraakseen Erich Richter -nimisen miehen, joka haluaa haastatella häntä. Kauempana historiassa painopiste on vuodessa 1942, jolloin Reinhard Heydrich salamurhattiin Prahassa. Tarina seuraa niin salamurhan tekijöiden piileskelyä pommi-iskun jälkeen kuin natsien toimia, kun syyllisiä pommi-iskuun ei ala löytyä. Erityisesti Lidicen kylän tuhoaminen ja joukkomurha ovat kuvauksen keskipisteessä.

Lina Heydrich kuvataan naisena, joka sisimmässään tietää oman ja miehensä syyllisyyden natsien hirmutekoihin muttei myönnä sitä kenellekään. Vielä reilut 40 vuotta miehensä salamurhan jälkeen vaimo elää ajoittain kuin hänen miehensä olisi läsnä, kuvittelee näkevänsä Heydrichin ja keskusteleekin tämän kanssa. Sitten hän havahtuu todellisuuteen, ettei miestä enää ole. Jollain tapaa Lina onkin – tietenkin – vaimo, joka on traagisesti ja väkivaltaisesti menettänyt puolisonsa tämän ollessa vasta 38-vuotias. Lina Heydrich itse olisi tuolloin pian täyttänyt 31 vuotta.

Lina on vetäytynyt Fehmarniin meren äärelle, pieneen yhteisöön, jossa saa ehkä jossain määrin olla rauhassa. Erich Richter saa Linaan jonkinlaisen kontaktin, vaikka hänen onkin varottava haastateltavansa kipukohtia. Lopulta tietenkin paljastuu, että Richter on kiinnostunut Lina Heydrichistä myös itsekkäistä syistä.

Vaikka Heydrichien avioliitto ei romaanin mukaan ollut pelkkää auvoa, Linan sitoutuminen mieheensä oli sellainen, että voi hyvin perustein sanoa hänen maailmansa hajonneen tämän kuoltua. Helpompi on kuitenkin tuntea myötätuntoa muita kirjan kärsiviä ihmisiä kohtaan. Salamurhaan osallistuneet piilottelevat turvataloissaan – mm. kirkon lattian alla – mutta pelkäävät, ettei heidän tekonsa johda mihinkään muutokseen, sillä ensin näyttää siltä, että Heydrich ei kuollutkaan attentaatin seurauksena. Sitten yhtä jos toistakin – niin attentaatin tekijöitä kuin muitakin ihmisiä – alkaa huolestuttaa se, että natsien käsissä kuolee paljon viattomia, kun attentaatin tekijöitä ei saada kiinni.

Yksi noista viattomista on Lidicessä asuva tyttö nimeltä Marta. Hänen kauttaan kuvataan natsihallinnon teot: ensin ovat Martan unelmat ja rakastuminen, sitten, vaikka keskitysleiriltäkin on selvitty, vain kotikylä, jossa ei voi maan suolaamisen takia edes viljellä mitään ja jossa kaikki on poltettu maan tasalle.

Toinen mielenkiintoinen tšekkoslovakialaishahmo on Franz Varga, joka sattuu olemaan paikalla, kun attentaatti Prahassa tapahtuu. Hän kokee velvollisuudekseen mennä auttamaan loukkaantunutta Heydrichia, vaikka ei suhtaudukaan tähän muutoin kovin positiivisesti. Toisaalta Varga pelkää veljensä olevan osallinen attentaattiin. Hän edustaa tarinassa jollain tavalla tavallista prahalaista, joka joutuu kuulusteltavaksi, vaikkei ole tehnyt muuta kuin osunut sattumalta paikalle ja joka joutuu näyttämään uskollisuutensa natsihallinnolle, vaikkei tahtoisi olla sille uskollinen.

Rannelan kirja on nopealukuinen mutta se antaa paljon ajateltavaa. Lina Heydrich on hyvä valinta päähenkilöksi. Natsivallan aikaiset tapahtumat eivät ymmärrettävästi jätä naista rauhaan, vaikka niistä on kulunut vuosikymmeniä. Toisaalta Reinhard Heydrich oli Linalle puoliso ja lasten isä, ei Prahan teurastaja, niin kuin monille muille. Paholaisen maineen saaneiden toiset puolet ovat aina kiinnostavampia kuin paholaispuolet. Ja tietenkin kaikkein kiinnostavinta on, miksi joku haluaa seisoa uskollisesti – vielä kun kuolemakin on pariskunnan erottanut – sellaisen ihmisen rinnalla, jonka osuutta niin monien kuolemaan ei voi kieltää.

The Dressmaker - naisellinen kostotarina

Kate Winsletiä ei ole pitkään aikaan näkynyt ainakaan Suomessa elokuvateatterilevityksessä olleiden elokuvien pääosissa. Onneksi olemme kuitenkin saaneet nähdä näyttelijän Outolintu-elokuvasarjassa ja Steve Jobs -elokuvassa, jossa hänellä oli merkittävä rooli, vaikkakin elokuvan keskiössä oli tietenkin Michael Fassbenderin tulkitsema Steve Jobs. Sivuosia parempia ovat tietenkin hyvät pääosat, ja siksi onkin todella hauskaa nähdä Winslet esittämässä Myrtle ”Tilly” Dunnagea The Dressmakerissa, koska rooli sopii naiselle kuin nenä päähän.

The Dressmaker kertoo Myrtlestä, joka on asunut lapsena mahdottoman pienessä Dungatarin kaupungissa Australiassa. Myrtlen lapsuusmuistot eivät ole onnelliset: häntä ovat kiusanneet niin toiset lapset kuin koulun opettajakin, ja lopulta hänet on yksimielisesti todettu syylliseksi erään pojan kuolemaan – tai suoremmin sanottuna murhaan. Myrtle on lähetetty pois murhaajan nimike niskassaan, mutta nyt hän palaa äitinsä luo ja herättää nopeasti huomiota paitsi maineensa vuoksi myös siksi, että nykyisellään hän on taitavampi ompelija kuin kukaan. Pian Myrtlen luona alkavat juosta kaikki kaupungin naiset, sillä mikään ei anna enemmän itsevarmuutta kuin omille muodoille ommeltu uusi mekko.

Myrtle on palannut paikkakunnalle äitinsä (Judy Davis) vuoksi mutta myös selvittääkseen, mistä tuossa vuosien takaisessa murhatarinassa oikeastaan on kyse. Mekkoja vastaan voi saada myös tietoja. Äitikin kyllä kieltämättä tarvitsee apua: hän on itsepäinen ja elää kaaoksessa. Kylän enemmistö karttaa Myrtleä ja tämän äitiä, mutta samalle puolelle päätyvät naisten hörhelöistä kovasti pitävä poliisi Farrat (Hugo Weaving) ja Teddy McSwiney (Liam Hemsworth), jonka kanssa Myrtlelle tietenkin kehittyy suhde.

Kate Winslet on mainio tarvittaessa ulkoisesti itsevarmana naisena, joka näyttää siltä, että voi tehdä mitä tahansa. Kuitenkin menneisyys vaivaa häntä, eikä hän ole niin itsevarma ja haavoittumaton kuin miltä näyttää. Hollywood-tähdistä juuri Kate Winslet kykenee olemaan juuri niin glamöröösi kuin tarvitaan ja samalla uskottavasti myös se köyhän kyläpahasen tyttö, jota kukaan ei ole tottunut pitämään kauniina.

Muista näyttelijöistä jäävät mieleen välillä sopivasti irrotteleva Judy Davis ja Hugo Weaving, joka on aivan ihana Myrtleä suojelevana poliisina, jonka kanssa voi käydä kauppaa, jos vain omistaa postipaketin täynnä maailmalta tilattuja hepeneitä. Myöskään Liam Hemsworthia on vaikea unohtaa, mutta se johtuu eniten siitä, että yhdessä kohtauksessa hänet riisutaan melkein ilkosilleen. Kamera näyttää nuoren miehen Myrtlen ja hänen äitinsä silmille sellaisena, että vähemmänkin miesten kroppia yleensä kuolaava naiskatsoja tuntee olonsa vaivautuneeksi juuri sen kuolattavuuden vuoksi.

Melko pitkään katsoja saa uskoa, että elokuva päättyy komediallisen perinteen mukaisesti. Hauskat kohtaukset naurattavat, ja pakkohan on selvitä, ettei Myrtle ole tehnyt murhaa pikkutyttönä. Sitten koko pikkukaupunki voi antaa hänelle anteeksi ja hän voi naida Teddyn. Hurjaa kyllä elokuvan tarinankaaren päästyä loppusuoralle tulee käänne, joka järkyttää vähemmänkin heikkoja katsojia. The Dressmakerin mainoslauseena on ”Kosto on uusi musta”, ja tuohon yllätyskäänteeseen saakin odotella, miten tuo lause mahtaa toteutua.

Lopulta mainokselle saadaan vastinetta. Myrtle muuttuu oman elämänsä Carrieksi (enkä tässä tarkoita Carrie Bradshaw’ta) ja tarinasta tulee todellakin kostotarina. Mikäs sen paremmin sopisikaan Dungatariin, sillä koko kaupunki muistuttaa lännenelokuvien kaupunkeja, joiden ainoalla kadulla selvitetään olennaiset välit lopullisesti. Jos tekee mieli sekä nauraa että itkeä – ja vaikka järkyttyäkin – käykää ihmeessä katsomassa The Dressmaker.

Värittömän miehen vaellusvuodet – ystävyyden päättymisen traumoja

Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.

Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.

Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.

Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.

Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.

Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.