Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.
Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.
Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.
Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.
Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.
Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.
Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti