Frau - natsirouvan tarina

Natsit jaksavat jatkuvasti kiinnostaa niin tieto- kuin kaunokirjailijoitakin. Naisten roolia kolmannessa valtakunnassa ovat valottaneet tietokirjapuolella Eva Braunin elämäkerrat (ainakin Angela Lambertin Eva Braunin elämä ja Heike B. Görtemakerin Eva Braun: Elämä Hitlerin kanssa) sekä Wendy Lowerin Hitlerin raivottaret. Myös Hitlerin sihteerin Traudl Jungen muistelmat on julkaistu. Nyt Terhi Rannela on julkaissut romaanin Frau, jossa pääosassa on SS-kenraali Reinhard Heydrichin puoliso Lina Heydrich. Tosin kirjan 1980-luvulle sijoittuvissa jaksoissa naisen sukunimi on Manninen – hän kun oli sodanjälkeisessa elämässään jonkin aikaa naimisissa suomalaisen teatterimiehen Mauno Mannisen kanssa.

Kahdessa aikatasossa kerrottu tarina keskittyy ensinnäkin vuoteen 1984, jolloin Saksan liittotasavallassa sijaitsevalla Fehmarnin saarella asuva Lina Heydrich saa vieraakseen Erich Richter -nimisen miehen, joka haluaa haastatella häntä. Kauempana historiassa painopiste on vuodessa 1942, jolloin Reinhard Heydrich salamurhattiin Prahassa. Tarina seuraa niin salamurhan tekijöiden piileskelyä pommi-iskun jälkeen kuin natsien toimia, kun syyllisiä pommi-iskuun ei ala löytyä. Erityisesti Lidicen kylän tuhoaminen ja joukkomurha ovat kuvauksen keskipisteessä.

Lina Heydrich kuvataan naisena, joka sisimmässään tietää oman ja miehensä syyllisyyden natsien hirmutekoihin muttei myönnä sitä kenellekään. Vielä reilut 40 vuotta miehensä salamurhan jälkeen vaimo elää ajoittain kuin hänen miehensä olisi läsnä, kuvittelee näkevänsä Heydrichin ja keskusteleekin tämän kanssa. Sitten hän havahtuu todellisuuteen, ettei miestä enää ole. Jollain tapaa Lina onkin – tietenkin – vaimo, joka on traagisesti ja väkivaltaisesti menettänyt puolisonsa tämän ollessa vasta 38-vuotias. Lina Heydrich itse olisi tuolloin pian täyttänyt 31 vuotta.

Lina on vetäytynyt Fehmarniin meren äärelle, pieneen yhteisöön, jossa saa ehkä jossain määrin olla rauhassa. Erich Richter saa Linaan jonkinlaisen kontaktin, vaikka hänen onkin varottava haastateltavansa kipukohtia. Lopulta tietenkin paljastuu, että Richter on kiinnostunut Lina Heydrichistä myös itsekkäistä syistä.

Vaikka Heydrichien avioliitto ei romaanin mukaan ollut pelkkää auvoa, Linan sitoutuminen mieheensä oli sellainen, että voi hyvin perustein sanoa hänen maailmansa hajonneen tämän kuoltua. Helpompi on kuitenkin tuntea myötätuntoa muita kirjan kärsiviä ihmisiä kohtaan. Salamurhaan osallistuneet piilottelevat turvataloissaan – mm. kirkon lattian alla – mutta pelkäävät, ettei heidän tekonsa johda mihinkään muutokseen, sillä ensin näyttää siltä, että Heydrich ei kuollutkaan attentaatin seurauksena. Sitten yhtä jos toistakin – niin attentaatin tekijöitä kuin muitakin ihmisiä – alkaa huolestuttaa se, että natsien käsissä kuolee paljon viattomia, kun attentaatin tekijöitä ei saada kiinni.

Yksi noista viattomista on Lidicessä asuva tyttö nimeltä Marta. Hänen kauttaan kuvataan natsihallinnon teot: ensin ovat Martan unelmat ja rakastuminen, sitten, vaikka keskitysleiriltäkin on selvitty, vain kotikylä, jossa ei voi maan suolaamisen takia edes viljellä mitään ja jossa kaikki on poltettu maan tasalle.

Toinen mielenkiintoinen tšekkoslovakialaishahmo on Franz Varga, joka sattuu olemaan paikalla, kun attentaatti Prahassa tapahtuu. Hän kokee velvollisuudekseen mennä auttamaan loukkaantunutta Heydrichia, vaikka ei suhtaudukaan tähän muutoin kovin positiivisesti. Toisaalta Varga pelkää veljensä olevan osallinen attentaattiin. Hän edustaa tarinassa jollain tavalla tavallista prahalaista, joka joutuu kuulusteltavaksi, vaikkei ole tehnyt muuta kuin osunut sattumalta paikalle ja joka joutuu näyttämään uskollisuutensa natsihallinnolle, vaikkei tahtoisi olla sille uskollinen.

Rannelan kirja on nopealukuinen mutta se antaa paljon ajateltavaa. Lina Heydrich on hyvä valinta päähenkilöksi. Natsivallan aikaiset tapahtumat eivät ymmärrettävästi jätä naista rauhaan, vaikka niistä on kulunut vuosikymmeniä. Toisaalta Reinhard Heydrich oli Linalle puoliso ja lasten isä, ei Prahan teurastaja, niin kuin monille muille. Paholaisen maineen saaneiden toiset puolet ovat aina kiinnostavampia kuin paholaispuolet. Ja tietenkin kaikkein kiinnostavinta on, miksi joku haluaa seisoa uskollisesti – vielä kun kuolemakin on pariskunnan erottanut – sellaisen ihmisen rinnalla, jonka osuutta niin monien kuolemaan ei voi kieltää.

The Dressmaker - naisellinen kostotarina

Kate Winsletiä ei ole pitkään aikaan näkynyt ainakaan Suomessa elokuvateatterilevityksessä olleiden elokuvien pääosissa. Onneksi olemme kuitenkin saaneet nähdä näyttelijän Outolintu-elokuvasarjassa ja Steve Jobs -elokuvassa, jossa hänellä oli merkittävä rooli, vaikkakin elokuvan keskiössä oli tietenkin Michael Fassbenderin tulkitsema Steve Jobs. Sivuosia parempia ovat tietenkin hyvät pääosat, ja siksi onkin todella hauskaa nähdä Winslet esittämässä Myrtle ”Tilly” Dunnagea The Dressmakerissa, koska rooli sopii naiselle kuin nenä päähän.

The Dressmaker kertoo Myrtlestä, joka on asunut lapsena mahdottoman pienessä Dungatarin kaupungissa Australiassa. Myrtlen lapsuusmuistot eivät ole onnelliset: häntä ovat kiusanneet niin toiset lapset kuin koulun opettajakin, ja lopulta hänet on yksimielisesti todettu syylliseksi erään pojan kuolemaan – tai suoremmin sanottuna murhaan. Myrtle on lähetetty pois murhaajan nimike niskassaan, mutta nyt hän palaa äitinsä luo ja herättää nopeasti huomiota paitsi maineensa vuoksi myös siksi, että nykyisellään hän on taitavampi ompelija kuin kukaan. Pian Myrtlen luona alkavat juosta kaikki kaupungin naiset, sillä mikään ei anna enemmän itsevarmuutta kuin omille muodoille ommeltu uusi mekko.

Myrtle on palannut paikkakunnalle äitinsä (Judy Davis) vuoksi mutta myös selvittääkseen, mistä tuossa vuosien takaisessa murhatarinassa oikeastaan on kyse. Mekkoja vastaan voi saada myös tietoja. Äitikin kyllä kieltämättä tarvitsee apua: hän on itsepäinen ja elää kaaoksessa. Kylän enemmistö karttaa Myrtleä ja tämän äitiä, mutta samalle puolelle päätyvät naisten hörhelöistä kovasti pitävä poliisi Farrat (Hugo Weaving) ja Teddy McSwiney (Liam Hemsworth), jonka kanssa Myrtlelle tietenkin kehittyy suhde.

Kate Winslet on mainio tarvittaessa ulkoisesti itsevarmana naisena, joka näyttää siltä, että voi tehdä mitä tahansa. Kuitenkin menneisyys vaivaa häntä, eikä hän ole niin itsevarma ja haavoittumaton kuin miltä näyttää. Hollywood-tähdistä juuri Kate Winslet kykenee olemaan juuri niin glamöröösi kuin tarvitaan ja samalla uskottavasti myös se köyhän kyläpahasen tyttö, jota kukaan ei ole tottunut pitämään kauniina.

Muista näyttelijöistä jäävät mieleen välillä sopivasti irrotteleva Judy Davis ja Hugo Weaving, joka on aivan ihana Myrtleä suojelevana poliisina, jonka kanssa voi käydä kauppaa, jos vain omistaa postipaketin täynnä maailmalta tilattuja hepeneitä. Myöskään Liam Hemsworthia on vaikea unohtaa, mutta se johtuu eniten siitä, että yhdessä kohtauksessa hänet riisutaan melkein ilkosilleen. Kamera näyttää nuoren miehen Myrtlen ja hänen äitinsä silmille sellaisena, että vähemmänkin miesten kroppia yleensä kuolaava naiskatsoja tuntee olonsa vaivautuneeksi juuri sen kuolattavuuden vuoksi.

Melko pitkään katsoja saa uskoa, että elokuva päättyy komediallisen perinteen mukaisesti. Hauskat kohtaukset naurattavat, ja pakkohan on selvitä, ettei Myrtle ole tehnyt murhaa pikkutyttönä. Sitten koko pikkukaupunki voi antaa hänelle anteeksi ja hän voi naida Teddyn. Hurjaa kyllä elokuvan tarinankaaren päästyä loppusuoralle tulee käänne, joka järkyttää vähemmänkin heikkoja katsojia. The Dressmakerin mainoslauseena on ”Kosto on uusi musta”, ja tuohon yllätyskäänteeseen saakin odotella, miten tuo lause mahtaa toteutua.

Lopulta mainokselle saadaan vastinetta. Myrtle muuttuu oman elämänsä Carrieksi (enkä tässä tarkoita Carrie Bradshaw’ta) ja tarinasta tulee todellakin kostotarina. Mikäs sen paremmin sopisikaan Dungatariin, sillä koko kaupunki muistuttaa lännenelokuvien kaupunkeja, joiden ainoalla kadulla selvitetään olennaiset välit lopullisesti. Jos tekee mieli sekä nauraa että itkeä – ja vaikka järkyttyäkin – käykää ihmeessä katsomassa The Dressmaker.

Värittömän miehen vaellusvuodet – ystävyyden päättymisen traumoja

Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.

Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.

Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.

Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.

Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.

Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.

Hävitys aloittaa Eteläraja-trilogian lupaavasti

Mitä raskaammin tieteellistä scifiä, sitä vähemmän koen kirjasta yleensä ymmärtäväni. Oudot tieteellissävytteiset tieteistarinat mystisine kauhuolioineen X-filesin tyyliin kiehtovat kuitenkin minua. Niissä voi olla tiedemiehiä mutta tunnelma on ehkä tärkeämpi kuin tieteellisiin ”faktoihin” paneutuminen. Siksi Jeff Vandermeerin Hävitys, Eteläraja-trilogian avausosa sopikin minulle mainiosti.

Teos kertoo retkikunnasta, joka on lähetetty mystiselle X-alueelle. Odotettavissa ei ole helppo tutkimusretki, sillä aiempien 11 retkikunnan jäsenet eivät ole palanneet alueelta – tai ne, jotka ovat palanneet, eivät ole olleet ennallaan. Yksi tällainen jollain lailla palannut on tarinan päähenkilön aviomies, joka on kuitenkin kadonnut uudelleen. Nimetön päähenkilö, vain biologiksi kutsuttu, päättää lähteä mukaan X-alueretkikuntaan selvittääkseen asioita.

Biologin lisäksi retkikuntaan kuuluu psykologi, maanmittari ja antropologi. Ryhmään valittu kielitieteilijä ei sen sijaan lopulta ole matkaan lähtenyt - ilmeisesti yksinkertaisesti jänistettyään. Kielitieteilijälle olisi kuitenkin ollut töitä, sillä retkikunta löytää rakennelman, jonka sisässä on outoa seinäkirjoitusta, kuin pyhän kirjan tekstiä, Ilmestyskirjamaisia näkyjä. Tuosta rakennelmasta tuleekin tarinan kannalta keskeinen. Biologi näkee sen mielenkiintoisesti: hänestä se on torni, joka kasvaa maan sisään. Toiset eivät pysty pitämään rakennelmaa tornina nähtävästi siitä syystä, ettei se kohoa minnekään vaan tekee nimenomaan päinvastoin.

X-alue paljastaa omituisuutensa vähitellen. Melko pian biologille selviää kuitenkin, että alueella on outo elollinen olio, joka on hengenvaarallinen ja että jonkin matkan päässä oleva majakka on merkityksellinen. Tietenkin biologi löytää myös jälkiä miehestään. Liittoaan tämän kanssa hän pohtii myös takaumissa.

X-alue jättää jälkeensä sopivasti arvoituksia – eihän trilogian ensimmäisessä osassa olekaan tarkoitus paljastaa kaikkea. Tunnelman perusteella voisi tosiaan seuraavaksi soittaa Mulderille ja Scullylle: biologi pääsee lähelle mutta ei saa kuitenkaan vielä keinoja todistaa mitään. Ehkä hieman yllättäen teos on myös taitava kuvaus parisuhteesta, jossa biologi ja tämän mies eivät ole päästäneet toisiaan niin lähelle kuin olisi ollut tarpeen. Biologi ei ole tiennyt miehensä haaveista ja toisaalta hän itse on piilottanut mieheltään itselleen tärkeän asian: aution tontin, jolla on käynyt tutkimassa luonnonilmiöitä. Mutta pariskunta rakastaa toisiaan ja se ajaa biologinkin varmasti lopulta X-alueelle. On mahdotonta olla rauhallinen tai edes tietää, mitä pitää tuntea, jos ei tiedä, onko toinen edes elossa.

Saa nähdä, mitä trilogian kaksi muuta osaa paljastavat X-alueesta. Itseäni viehätti – ja huvitti – X-filesissa juuri se, että mikään ei koskaan paljastunut. Toisaalta lopetin Lostin katsomisen aikanaan yhteen kauteen siksi, ettei ensimmäisen kauden lopussa paljastunut mitään. En jaksanut odottaa pidemmälle, kun olin toivonut, että arvoitusten ratkaisusta annettaisiin edes palanen. Ainakin alun perusteella Eteläraja-trilogia onnistuu arvoituksellisuustasapainottelussaan paremmin.

Luxus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa seikkailtiin historiallisessa Ranskassa, ja Kuusiston uusikin kirjasarja sijoittuu sinne, mikä ei ole yllätys – asuuhan kirjailija itse Ranskan-maalla. Nyt seikkaillaan Ranskan vallankumouksen vuosissa.

Tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1790, ja ensimmäisen kirjan ajan kuningas Ludvig XVI:lla ja Marie Antoinettella on vielä päänsä. Kaunisto nivoo tietenkin ovelasti mukaan niin Robespierren kuin Marat'nkin – sekä markiisi de Saden, jonka rooli on melkoisen isokin. Keskeisimpiä henkilöitä ovat kuitenkin tarinan pyövelin kisällinä aloittava Isidore Boreal ja Sancerren kreivitär Marie-Constance Renée de Lyonne de Boucard, toinen halveksitussa asemassa, toinen aatelinen, jonka asema ei sekään tuohon maailmanaikaan Ranskassa ole hyvä.

Isidoren ja Marien tiet kohtaavat, kun Marien mies teloitetaan. Nainen joutuu kaltoinkohdelluksi, ja Isidore on sen verran vastuuntuntoinen, että katsoo, ettei naista voi jättää. Niinpä kreivitär päätyy punkkaamaan pyövelin kisällin varsin vaatimattomaan asuntoon. Tästä alkaa jonkinlainen on-off-suhde Isidoren ja Marien välillä. Kaunistoa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, kun hän kuljettaa Marien tavallisen ilotalon kautta markiisi de Saden luo, joka lopulta saa hänet houkutelluksi luksusilotalon emännäksi. Samaan puljuun päätyy myös Isidore.

Kauniston kieli on vähintään yhtä härskiä kuin hänen aiemmissa romaaneissaankin. Ja juuri kieli onkin yksi hänen kirjojensa rikkauksista. Toinen rikkaus on historian eläväksi tekeminen. Vaikka onkin ehkä epäuskottavaa, että tarinan henkilöt todistavat jokaista vallankumouksen käänteentekevää tapahtumaa ja että yhteyksiä mitä korkeimpiin tahoihin ja kaikkiin aikakauden merkkihenkilöihin löytyy, lukija pääsee vetävästi keskelle historiallisen käännekohdan kuohuja. Kaikki kouluhistoriasta tuttu tulee kyllä esille: Isidorekin tutustuu työn puolesta giljotiiniin, joka on vailla kauhistusta herättävää nimeään vielä. Mielenkiintoista onkin, että Isidore tietää, ettei uusi teloituslaite anna ihmisille, mitä nämä haluaisivat, sillä sillä tappaminen ei ole tarpeeksi veristä.

Luxuksen jälkimmäinen puolisko ei iskenyt minuun ehkä yhtä kovaa kuin alku, sillä mukaan tullut markiisi de Sade on melkoisen vastenmielinen hahmo – mikä varmasti on tarkoituksellista. Hän parjaa Marieta ja viettelee tätä melkein samanaikaisesti. Marie taas on kiinni ylellisessä elämässä ja haluaa sen takaisin, jos suinkin mahdollista. Toisaalta hän tuntuu sopeutuvan varsin helposti myös elämään ilotalossa - siis siinä rähjäisemmässäkin – joten ajoittain vaikuttaa siltä, että Marie pystyisi hyvinkin elämään ilman luksusta, johon on tottunut.

Olavi Maununpoika -trilogia innosti minua ehkä enemmän kuin tämä uuden Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Se saattaa kuitenkin johtua henkilökohtaisista historia- ynnä muista mieltymyksistä. Luxus kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea, ja heti kun sarjan seuraava osa ilmestyy, tartun siihen innolla.

Stoner

Vuonna 1965 ilmestynyt, John Williamsin kirjoittama Stoner ei varmaan koskaan olisi päätynyt luettavakseni, mutta kun huomasin sen olevan paikallisen kirjaston kirjaillassa keskusteltavana, päätin tarttua kirjaan. Vasta 2000-luvulla ansaitsemansa huomion saanut kirja tosiaan kannattikin lukea, vaikka ajoittain sen rankkuus panikin ajattelemaan, että seuraavaksi on luettava jotain aika paljon kevyempää.

William Stonerin, kirjan päähenkilön, elämä tuntuu lohduttomalta. Hulluinta on se, että se tuntuu tavattoman lohduttomalta, vaikka Stonerilla ei ole elämässään oikeastaan sen kummempia haasteita ja vaikeuksia kuin ihmisillä keskimäärin. Jollain tavalla Stonerin elämä on hyvin tavallinen. Hän tulee maanviljelijäperheestä, mutta lähdettyään yliopistoon opiskelemaan sitä alaa jääkin sinne perehtymään kirjallisuuteen ja päätyy yliopistolle opettamaan sitä. Hän löytää vaimon, jonka kanssa oleminen ei suju, mutta saa kuitenkin tyttären. Töissä hänellä on skismaa ylemmässä asemassa olevan kanssa, mistä seuraa hankaluuksia. Yliopistolla hän kuitenkin saa kokea myös rakkaussuhteen, mutta se loppuu ehkä monestakin syystä.

Nuori Stoner tekee valinnan, jota ajaa hänen oma halunsa: hän ei jatka maanviljelijän työtä vanhempiensa tilalla vaan antaa itselleen mahdollisuuden yliopistouraan kirjallisuuden parissa. Sen jälkeen tuntuu, että mies alistuu siihen, mitä muut vaativat häneltä. Varsinkin vaimon tahto ohittaa hänen oman tahtonsa. Vaimo käytännössä ajaa Stonerin pois tämän kotona olevasta työhuoneesta ja lopulta kodistakin – työnteon osalta siis, avioliitto sen sijaan on ja pysyy. Stoner ei edes yritä pitää puoliaan, vaikka haluaisi työskennellä kotona. Samoin vaimo onnistuu erottamaan isän ja tyttären toisistaan, vaikka tytär Grace vaikuttaa oikein isän tytöltä.

Yliopistolla Stoner on jämäkämpi, mutta kun hän joutuu erään opiskelijan kanssa ongelmatilanteeseen ja pitää puolensa, siitä seuraa hänelle vain vaikeuksia. Opiskelijaa tukeva ylemmässä asemassa oleva pistää Stonerin opettamaan vuositolkulla aloittelevan opettajan kursseja.

Nelikymppisenä Stoner kokee elämänsä näin: ”Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.” Paljon lohduttomampaa ei voisi olla. Eikö elämässä nimenomaan pitäisi aina olla jotain odotettavaa ja myös jotain hienoja muistoja muisteltavana?

Karmivaa on myös seurata, mitä Gracelle tapahtuu. Hän keksii epätoivoisen tavan päästä pois kireästä kodin ilmapiiristä mutta ei löydä onnea. Isän ja tyttären välit lähentyvät kuitenkin edes hieman, tai ainakin he saavat edes pari kertaa keskustella keskenään. Silloin Stoner tekee havainnon tyttärestään: ”Ja Stonerille valkeni, että Grace oli, kuten oli sanonut, lähes tyytyväinen epätoivossaan. Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.” Tästäkin paistaa alistuminen: vain äärimmäisen alistunut ihminen voi kokea hyväksi tyttärensä alkoholismin - tuskin juomisesta koskaan niin paljon lohtua on, että juoppous voisi olla onni.

Lukijalle yllättäen Stonerin asenne elämäänsä muuttuu sen ehtoopuolella. Hän tekee havainnon, että intohimo on ollut jollain lailla mukana hänen elämässään koko ajan. Lukija saattaa tästä hämmentyäkin, sillä luulisi Stonerin pitäneen matkan varrella enemmän puoliaan, jos koki intohimoa elämään. Lähellä kuolemaansa Stoner kuitenkin tarkastelee vielä elämäänsä ja kokee saaneensa, mitä on elämältään halunnut, mutta kokee, ettei ole kyennyt pitämään saamaansa hyvää. Opetusuraansa ajatellessaan hän tuntuu ankaralta itseään kohtaan. Hänen olisi mielestään pitänyt pystyä enempään opettajana, mikä tuntuu kohtuuttomalta, sillä tarinasta on siihen mennessä välittynyt työhönsä paneutuva mies, joka on välittänyt opiskelijoistaan. Tyttären lisäksi yliopisto onkin - ainakin ulkopuolisen lukijan silmissä - ainut onnea tuova elementti Stonerin elemässä.

Kirjan lukemisen jälkeen tulee tosiaan olo, että Stoner oli onnellinen saadessaan työskennellä kirjallisuuden parissa – ehkä se oli myös ainut elämänalue, jolla hän ei ollut epävarma. Yliopistolta löytynyt rakkaus jää lyhyeksi, mutta vaikka se onkin epäsovinnainen ja syrjähyppy, Stonerin olisi selvästi pitänyt pitää siitä kiinni. Onkin vaikea ymmärtää, mikä muu kuin velvollisuus ja aviolupaus pitää Stonerin avioliitossa. Stoner on saattanut aluksi ollakin rakastunut vaimoonsa, mutta vaimon käytös ei missään vaiheessa viittaa muuhun kuin siihen, että naisen on päästävä naimisiin, eikä rakkaudella ole kovinkaan väliä.

Kirjan lopulla – Stonerin ollessa kuolettavasti sairas – mies ja vaimo lähentyvät, mutta sekin voi johtua ainoastaan velvollisuudesta tai siitä, että paineet katoavat, kun toisen tiedetään kuolevan pian. Ehkä Stoner ja hänen vaimonsa ovat kuitenkin tottuneet toisiinsa niin, että heidän välilleen on syntynyt vuosikymmenten aikana kiintymystä, joka näkyy vasta kun on surullisen myöhäistä. Onkin mielenkiintoista ajatella myös sitä, että luultavasti Stonerin avioliitto näyttää ulospäin aivan normaalilta. Kuinka paljon sellaisia avioliittoja ja elämiä onkaan, joissa ollaan onnettomia, vaikka kukaan ei sitä arvaisi? Niin, ehkä kauheinta onkin, että niin moni meistä on oman elämänsä Stoner ja ymmärtää vasta liian myöhään, että elämässä on ollut arvokkaita asioita, joihin olisi pitänyt käydä kiinni lujempaa.

Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.