Rattoisa sadepäivä moottorisahamurhaajan seurassa

Koska helatorstai oli ainakin täälläpäin Suomea todella sateinen, ja miehelläkin sattui olemaan ohjelmaa kodin ulkopuolella, päätin viettää iltapäiväni leppoisasti katsomalla vanhan kunnon kauhuklassikon Teksasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, 1974). Koska elokuva kuuluu myös 101 katsottavan kauhuelokuvan listalleni, pääsen hieman eteenpäin tässä pitkässä projektissani. Koska elokuva on jo 40-vuotias, oletan, että kaikki itseään kunnioittavat kauhufanit ovat sen nähneet (minullekaan tämä ei ollut ensimmäinen kerta) - enkä siis turhaan pidä juonenkäänteitä salassa.

Teksasin moottorisahamurhat on elokuva viidestä nuoresta, jotka joutuvat hullun kannibaaliperheen uhreiksi. Kahden näistä nuorista mummola on ollut talo Teksasissa, ja nyt nuoret saapuvat ränsistyneelle rakennukselle pitääkseen siellä hauskaa. Ennen talolle saapumista he kuitenkin käyvät hautausmaalla tarkistamassa, ettei heidän isoisäänsä ole kaivettu haudasta - joku on nimittäin häpäissyt hautoja oikein urakalla. Isoisä on saanut olla rauhassa, mutta nuorille ei käy yhtä hyvin.

Keskeisimpiä nuorista ovat Sally (Marilyn Burns) ja Franklin (Paul A. Partain), sisarukset. Franklin on pyörätuolissa ja kärttyinen, Sally ei jaksaisi häntä mutta yrittää pitää itsensä kasassa ainakin johonkin pisteeseen asti. Jo nuorten ajaessa pakettiautossa kohti Sallyn ja Franklinin isovanhempien taloa tunnelma kasvaa uhkaavaksi. Autossa aletaan tielle näkyvän teurastamon innoittamana puhua teurastamisesta, ja katsoja osaa jo siinä kohdin kuvitella, kuinka nuoret pian tulevat itse muuttumaan teuraseläimiksi. Myös kyytiin otettu liftari (Edwin Neal) aiheuttaa ahdistusta. Hän on sekopäinen ja viiltää ensin veitsellä itseään, sitten Franklinia.

Ei yllätä kovin paljon, että liftariin törmätään vielä uudelleen. Ensin kuitenkin tavataan hänen veljensä Leatherface (Gunnar Hansen), joka riehuu moottorisahan kanssa ja tappaa kaikki tielleen tulevat. Hänen puheensa ei ole ymmärrettävää sen enempää kuin hänen tekonsa. Leatherface on perheensä jälkeenjäänyt, jota veljen tulisi vahtia. Ikävä kyllä veljen vahtiminenkaan ei auttaisi murhaamisongelmaan, sillä veli on yhtä murhanhimoinen. Perheen isä ei halua tappaa, ainoastaan syödä uhreja. Isoisä on myös osa perhettä, tosin hän on kuollut, mutta siitä huolimatta muu perhe antaa hänen tehtäväkseen Sallyn tappamisen. Kauhua luo erityisesti se, että ainoastaan perheen murhanhimoisuus ja mielipuolisuus on varmaa - uhrilla ei ole selvitäkseen muuta keinoa kuin paeta, jos vain suinkin onnistuu siinä. Kun kaikki muut on tapettu ja Sally istutettu kannibaalien pöytään, katsoja on myös ikävän tietoinen siitä, ettei kukaan tiedä, missä Sally on - että kukaan ei edes vahingossa ole tulossa pelastamaan häntä.

Varsinkin Sallya esittävä Marilyn Burns saa kirkua elokuvassa riittämiin. Kamera kuvaa yksityiskohtaisesti Sallyn kauhua pitkiä jaksoja. Saamme nähdä lähikuvassa, kuinka Sallyn silmä ilmentää pelkoa. Pitkitetyt kohtaukset saavat katsojan tuntemaan, ettei hän pääse piinasta sen enempää kuin elokuvan kidutetut nuoretkaan. Elokuvan lopussakaan ei saa hengähtää, koska Leatherface jää vain odottamaan uusia uhreja, paha ei saa palkkaansa.

Mieheni on joskus kuvaillut Teksasin moottorisahamurhia elokuvaksi, jossa on häiriintynyt tunnelma. Kuvaus on osuva. Ohjaaja Tobe Hooper on ollut mukana sekä elokuvan käsikirjoittamisessa että myös musiikin luomisessa, joten mitä ilmeisimmin tunnelma on pitkälti juuri Hooperin näkemyksen mukainen. Omasta mielestäni elokuvan musiikilla on merkittävä osa häiriintyneen tunnelman luomisessa. Kun kaksi nuorta kirmaa iloisena pitkin ketoa etsimään uimapaikkaa, taustalla soi musiikki, joka ei oikeastaan ole musiikkia lainkaan, vain häiritseviä ääniä. Katsoja tuntee nahoissaan, ettei kaikki ole hyvin, kun kuvaan yhdistyy vääränlainen ääni eikä odotuksenmukainen tuulen rauhoittava suhina tai linnunlaulu.

Teksasin moottorisahamurhat on tehokas elokuva. En ole nähnyt sen uusintaversiota, mutta uusintaversioista nyt voi yleensäkin sanoa, että ne vain kuvittelevat pääsevänsä pelottavampaan tunnelmaan, kun lisäävät verta. Mutta kauhu ei oikeastaan toimi niin. Toki Teksasin moottorisahamurhissa on sama epäloogisuus kuin useimmissa kauhuelokuvissa - sen henkilöt eivät toimi järkevästi. Jos joku paloittelee edessäsi ihmisen moottorisahalla, kannattaako sinun jäädä paikallesi puoleksi päivää kirkumaan ennen kuin juokset karkuun? Minusta ei, mutta ehkäpä Sally tietää paremmin, ettei mitään toivoa pelastumisesta kuitenkaan ole.

Tälle hautausmaalle on heteroilta – sekä homomiehiltä – pääsy kielletty

Joskus jokin uutinen yllättää, eikä nyt ole kyse Kataisen eroilmoituksesta. Luin nimittäin Helsingin Sanomista tänä aamuna, että Berliiniin on perustettu hautausmaa lesboja varten. Tämä hämmensi minua kovin. On nimittäin vaikea ymmärtää, miksi lesbot tarvitsisivat oman hautausmaan.

Minä olen aina kuvitellut, että ainakin länsimaissa hautaan pääsee sen kanssa, kenen kanssa haluaa. Jos näin ei ole, olisi ennemminkin parempi yrittää muuttaa asenteita tai käytäntöjä, jotka estävät naisia pääsemästä samaan hautaan naisrakkaittensa kanssa. Eikös se olisi ylevämpi tavoite, että ihmiset saisivat maata samalla hautausmaalla riippumatta siitä, mikä heidän seksuaalinen suuntautumisensa on? Halutaanko tällä hautausmaalla nyt sanoa, että lesboilla ei ole haudattaessakaan samoja oikeuksia kuin heteroilla vai että lesbot eivät tahdo tulla haudatuiksi heteroiden joukkoon – joku onneton kun voi lukea viestin näinkin – vai mikä ajatus tässä on?

Entäpä miksi ei samantien perustettu hautausmaata, jonne myös homoparit voisivat päästä? Miksi Berliinin hautausmaa on vain naispareille? Pitääkö homohautausmaasta käydä uusi taistelu tai mikä prosessi tämän uuden hautuumaan taustalla sitten onkin ollut? Vai eivätkö lesbot halua homomiehiä viereisiin hautoihin?

Sinänsä on tietysti mukava, että jokainen pääsee sellaiselle hautausmaalle kuin haluaa. Minusta kun vaan tuntuu, että me kaikki – jopa eri uskontojen edustajat – voisimme ihan hyvin maata samojen hautausmaan mäntyjen katveessa ihan tyytyväisinä.

Kannella on väliä

Hyvä kansi myy, sen tietävät varmasti kaikki mediatalot ja kirjakustantamot. Hyvästä kannesta voi tietenkin olla monia näkemyksiä, mutta itse olen joutunut viime aikoina kokemaan kansipettymyksiä.

Tapaus 1: Image-lehden kannet 

Image luottaa nykyään siihen, että mies kannessa myy. Ei siinä mitään, ei minulla on mitään mieskansia vastaan. Mutta miksi kannessa olevat miehet pitää esittää tylsästi? Tietenkin tylsäkin menisi, jos ei olisi jo aiemmin tottunut parempaan. Image on perinteisesti kuvannut joko raflaavia, näyttäviä tai näyttävän raflaavia kansikuvia, esimerkiksi Krista Kosonen Kill Billin The Bridena…

 ... tai Viivi Pumpasen kuin suoraan Bon Tempsista reväistynä.

Viime aikoina olemme saaneet nähdä vain Hjallis Harkimon Hjallis Harkimona…

… ja Sami Hyypiän Sami Hyypiänä.

Olisin tietenkin ennemmin nähnyt vaikka Harkimon Julius Caesarina ja Hyypiän Napoleonina. Nämä kannet olivat yksinkertaisesti tylsiä. Irtonumerohyllystä lehti ei taatusti tarttuisi käteen, ellei tietäisi sen sisältävän hyvin kirjoitettuja lehtijuttuja.

Tapaus 2: Lohikäärmetanssi 1 

Kauan odotettu George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan viides osa ilmestyi viimein suomeksi. Olin tietenkin odottanut sitä kuin kuuta nousevaa. Mutta kun näin osan kansikuvan, olin tahtomattanikin järkyttynyt. Olen rakastanut Petri Hiltusen aiempiin osiin tekemiä kansia, mutta tämä uusi kansi oli väritykseltään jotenkin liian valoisa – ja se sisälsi liian vähän lohikäärmeitä. Myönnettäköön, etten ole lukenut kirjaa, joten en osaa sanoa, onko teoksen nyt ilmestyneessä ensimmäisessä puoliskossa lohikäärmeitä lainkaan. Mutta seisova peura ei vastannut mielikuvaani kirjasta, jonka nimi on Lohikäärmetanssi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole pelkoa, että kirja jäisi kansikuvansa takia kaupan hyllyyn, joten Westerosissa lienee kaikki kuitenkin hyvin.

Sota ei aiheuta traumoja

Haasteisiin osallistumiseni ei ole keskimäärin ollut kovin tuotteliasta, mutta nyt olen jo lukenut ensimmäisen toiseen tälle vuodelle valitsemaani lukuhaasteeseen sopivan kirjan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuuslukuhaasteosallistumiseni avautuu Ville Kivimäen kirjalla Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945.

Kivimäen kirja on voittanut Tieto-Finlandian ja ainakin omalla kotipaikkakunnallani moni on siitä kiinnostunut: kirjastossa se on viiden varatuimman teoksen joukossa yli 60 varauksellaan. Mutta eihän tuo ole mikään ihme: Kivimäki käsittelee suomalaisten sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ja niiden hoitoa toisen maailmansodan aikana. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, miten sota vaikuttaa ihmisen psyykeen ja miten kukaan yleensä voi selvitä rintamalta järjissään. Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa, mutta vaikka akateemisuus toki näkyy tekstissä, on Murtuneet mielet yleistajuinen versio aiheesta ja tekstiä on helppo seurata sellaisenkin, joka ei sotimisesta mitään ymmärrä (vrt. tämän blogin pitäjä).

Murtuneet mielet näyttää paitsi sen, millaisista psyykkisistä oireista suomalaissotilaat kärsivät talvi- ja jatkosodassa, myös sen, miten oireisiin suhtauduttiin, miten niitä hoidettiin ja kuinka osa sotilaista onnistui pitämään itsensä psyykkisesti terveinä sodasta huolimatta. Kirja kuitenkin muistuttaa, että myös psyykkisesti terveet reagoivat sotaan, sillä oli aivan luonnollista järkyttyä sodassa kokemastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että psyykkisesti sairastumista ei pidetty vielä toisen maailmansodan aikana mahdollisesti sodasta johtuvana, vaan ajateltiin, että sotilas, joka ei pystynyt pysymään järjissään, oli joko perimältään tai muilta ominaisuuksiltaan sellainen – esimerkiksi vähä-älyisempi kuin muut –, että hän sairastui. Syy psyyken horjumiseen ei siis ollut sodassa.

Murtuneet mielet saa aikaan vaikutelman, että sotilaat kyllä ymmärsivät toistensa mielen järkkymisen, mutta sen sijaan koulutetut psykiatrit eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää sitä. Sota-ajan psykiatriasta oli mielenkiintoista lukea, sillä tuokin lääketieteen ala on mennyt noin 70 vuodessa valtavasti eteenpäin. Toisaalta suhtautuminen sodassa syntyneisiin psyykkisiin häiriöihin ja psykiatriset hoitomenetelmät tuona aikana tuntuvat lähinnä järkyttäviltä. Psyykkisesti romahtanutta pidettiin heikkona, epämiehekkäänä ja selvästi vähempiarvoisena. Potilaiden saatettiin uskoa yrittävän päästä pois rintamalta esittämällä kaikenlaisia oireita.

Psyykkisistä oireista kärsiviä oli paljon – mikä nyt ei ole mikään ihme. Kunnollista hoitopaikkaa ei välttämättä löytynyt kuin niille, jotka olivat jo siinä kunnossa, että heidän vaivojaan ei osattu hoitaa. Hoitomenetelminä käytettiin mm. insuliinikooman aiheuttamista ja Cardiazol-shokkihoitoa, jossa potilaalta saattoi vahvojen kouristusten aikana murtua luita tai mennä jäseniä sijoiltaan. Ehkä järkyttävintä on, että vaikka osa lääkäreistä oikeasti uskoi shokkihoitojen tehoon, niitä käytettiin myös rankaisemiseen. Rankaisu voi tietysti muuttaa käyttäytymistä siten, että se ulkonaisesti vaikuttaa paranemiselta, mutta oikea paraneminen on kyllä ihan eri asia.

On tietysti totta, että Suomessa oltiin sotapsykiatrian suhteen kokemattomia ennen toista maailmansotaa. Silti tuntuu jotenkin omituiselta, että sotilaille annetut diagnoosit olivat aivan mitä sattuu. Kiviniemen kirjassa on liite, jossa esitellään, millaisia diagnoosinimikkeitä yleisesti käytettiin (mm. heikkomielisyys, hysteria ja sielu-ruumissyntyinen reaktio). Näiden ei tietenkään tarvitsekaan olla samanlaisia kuin nykydiagnoosien, mutta erikoista oli, että lääkärit eivät keskenään käyttäneet niitä samalla tavoin, vaan kukin antoi sellaisen diagnoosin, joka sattui itseä miellyttämään.

Paitsi sodasta ja psykiatriasta, Kivimäen teos antaa myös käsityksen rintamaelämästä yleensäkin. Se kertoo aseveljeyden ja parisuhteen – kuten myös naisten yleensä – merkityksestä sotilaille sekä avaa hieman sitä, millaisia tilanteita sotilaat joutuivat rintamalla kokemaan. On myös hyvä kurkistaa yhtenäisen, uhrautuvan Suomen armeijasta luodun ideaalikuvan taakse ja nähdä, että asiat eivät tainneet olla aivan niin kuin yleensä halutaan sankarikuvissa esittää. Se ei ole tietenkään mikään yllätys, mutta minua ainakin tämä realistisempi kuva kiinnostaa enemmän.

Kivimäki näyttää myös itse kokeneen tutkimuksensa tuloksen järkyttäväksi. Harvoin saa lukea kenenkään tietokirjailijan ottavan näin korostetusti kantaa:

Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin [eräs johtava sotapsykiatri] suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen [toinen johtava sotapsykiatri] leimasi “sotaneurootikot” loisiksi ja miehen irvikuviksi. 

On jännittävää huomata, kuinka laidasta laitaan psykiatria heiluu: kun sotien aikaan ei uskottu, että sota voisi traumatisoida, nyt tunnutaan uskovan – mikä aiheuttaakin sekä valitusta että vitsailua – että melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen on kutsuttava kriisiapuryhmä paikalle.

Kaksi lukuhaastetta vuodelle 2014

Olen aika huono onnistumaan lukuhaasteissa, mutta vuoden alussa on aina intoa lähteä mukaan johonkin uuteen haasteeseen. Tänä vuonna on Tove Janssonin juhlavuosi, joten Les! Lue! -blogin Tove Jansson -haaste on ehdoton. Haasteessa on tarkoituksena lukea haluamansa määrä Tove Janssonin teoksia ja blogata niistä. Nyt on viimeinkin aika lukea myös se ensimmäinen muumikirja eli Muumit ja suuri tuhotulva.

Toinen kiinnostava lukuhaaste löytyy Eniten minua kiinnostaa tie -blogista, jossa haasteena on lukea sotakirjallisuutta – niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin. Sivulla on vallan mainio lista kirjoista, jotka sopivat haasteeseen ja ehkä löydän joitain muitakin. Sota aiheena on mielestäni kiinnostava, mutten ymmärrä paljoakaan strategisista liikkeistä rintamalla. Sen sijaan minua kiinnostavat ihmisten kokemukset sota-aikana sekä etulinjassa että kotirintamalla. Ensimmäiseksi tarttunen Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teokseen, koska jonottelen sitä kirjastosta. Aikeissa on myös viimeinenkin lukea Chimamanda Ngozi Adichieta.

Temperance Brennan on parempi televisiossa kuin kirjassa

Aina sille päälle sattuessani katson Bones-televisiosarjaa putkeen lukemattoman määrän jaksoja. En ole kuitenkaan tainnut aiemmin tarttua Kathy Reichsin dekkareihin, jotka ovat tuon varsin vetävän tv-sarjan taustalla. Nyt kuitenkin luin kirjan Paholaisen luut, joka on jo sarjan 11. kirja – turha siis haaveilla siitä, että pääsisi seuraamaan jotenkin järkevästi päähenkilö Temperance Brennanin yksityiselämän kehittymistä jossain loogisessa järjestyksessä, mutta mitäpä tuosta, sillä en usko lukevani kuitenkaan koko sarjaa.

Joulukiireitten jälkeen dekkarit ovat suunnilleen ainut, mihin väsynyt mieli jaksaa keskittyä. Lukemishalun tyydyttämiseen Paholaisen luut olikin aivan kelvollinen valinta. Temperance Brennan on keskiverto dekkaripäähenkilöä kiinnostavampi, koska hän on oikeusantropologi ja näkee siksi rikostapaukset hieman eri näkökulmasta kuin vaikkapa rikosta ratkova poliisihahmo. Koska kirjailija Reichs on itsekin oikeusantropologi, lukija voi upota uskottavaan luiden ja mädäntyvien ruumiiden maailmaan lukiessaan hänen kirjojaan.

Tällä kertaa löytyy ensin kellari, jossa on pääkallo ja pari sääriluuta ja joka näyttäisi olleen pahimpien kauhuskenaarioiden mukaan synkkien noituusrituaalien harjoituspaikka. Seuraava löytö on vielä karmivampi: nuori poika löydetään päättömänä rinnassaan pentagrammi ja numero 666. Temperance Brennan pyrkii ratkomaan ruumiiden ja ruumiinosien arvoitusta kahden etsivän, sotkuisen ja puheissaan karkean Slidellin ja tyylikkään, asiallisen ja luurankomaisen laihan Rinaldin kanssa. Peräänsä hän saa politiikkaan pyrkivän kiihkomielisen saarnaajan, joka innostuu saatananpalvontaepäilyistä. Lisäksi Brennanilla on tietenkin ongelmia kahdenkin entisen miesystävän kanssa – niin, ja entisen aviomiehen, joka haluaa ihan virallisesti entiseksi aviomieheksi, jotta pääsisi naimisiin uuden heilansa, käsittämättömän nuoren hempukan kanssa.

Paholaisen luut on perusnykydekkari. Murhien pitää olla kauhistuttavia, ja tämä kirja on vielä niitä, joissa kolutaan läpi kaikki vähänkin jotakuta epäilyttävä wiccoista satanisteihin ja takaisin. Kathy Reichs ei valitettavasti ole kovinkaan taitava kielenkäyttäjä (ellei sitten vika ole suomennoksessa, mutta epäilen). Kirjan huumori on kohtuullisen kankeaa eivätkä Temperance Brennanin ihmissuhdekuviot kiinnosta sarjan satunnaisen osan lukijaa. Mutta kaikkihan tietävät, että jos ei ole aikoihin ehtinyt lukea mitään eikä pysty kuitenkaan keskittymään Tolstoihin tai Joyceen, vaatimattomampikin teksti vetää mukaansa. Intoa tarttua oitis kirjasarjan muihin osiin tämä kirja ei sytyttänyt, joten on todettava, että Temperance Brennan -tulkinnoista alkuperäinen – eli kirjasarja – jää auttamatta kakkoseksi.

Lohikäärmettäkin voi saada liika-annoksen

Kuten tiedämme, J.R.R. Tolkienin teos Hobitti on mitaltaan ehkä kuudesosan – jos sitäkään – Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Siksi tuntuukin jo etukäteen ajateltuna järjettömältä, että tästä Bilbo Reppulin ja kääpiöjoukkion seikkailusta Yksinäiselle vuorelle tehtäisiin elokuvatrilogia kuin Sormusten herrasta ikään. Ehkäpä syynä trilogiaidealle oli ohjaaja Peter Jacksonin paisutteluinnostus, joka onnistui pilaamaan jo King Kongin hienon tarinan.

Kertaalleen elokuvateatterissa katsottuna Hobitti-trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey oli varsin viihdyttävä elokuva, sillä olihan siitä jo jonkin aikaa, kun oli päässyt leffateatterin penkillä matkustamaan Keski-Maahan. Kotisohvalla kakkososan alle katsottuna tuo aloitusosa paljasti kuitenkin järjettömän kestonsa – jokainen örkkihyökkäys ei voi olla juonenkuljetuksen kannalta tarpeellinen. Itse asiassa Jackson sortuu helppoon ratkaisuun: kun Bilboa (Martin Freeman), Gandalfia (Ian McKellen) ja kääpiöitä jahtaa koko ajan örkkilauma, nuo rumilukset voidaan aina aika ajoin laittaa hyökkäämään sankareiden kimppuun ja saadaan aikaan näyttävä toimintakohtaus. Tällaisella juonenkehittelyllä on vain omat ongelmansa.

Nämä ongelmat jatkuvat Hobitti-trilogian kakkososassa The Hobbit: The Desolation of Smaug. Jackson tuntuu unohtaneen sen, ettei jokainen kohta elokuvassa ole huippukohta. Niinpä näyttäviksi tarkoitetut taistelut alkavat puuduttaa. Vihertaustaa vasten tekeminen näkyy aivan liikaa ja katsoja alkaa kaivata vanhaa kunnon elokuvantekoa, jossa tietokoneet olivat sivuosassa ja ihmismielen todellinen kekseliäisyys ja näyttelijäsuoritukset sekä ennen kaikkea tarina pääosassa. Turhauttavaa on myös se, että notkeiksi ja nopeiksi kuvatut haltiat toimivat taistellessaan niin epäloogisesti, että voi vain ihmetellä, kuinka Legolas (Orlando Bloom) pysyy hengissä taistelusta toiseen – hän kun käyttää jousta lähitaistelussa ja vetää miekan esiin, kun olisi oivallinen tilaisuus ampua etäisyyden päässä oleva vihollinen jousella.

Ei Smaugin autioittama maa tietenkään kaikilta osin huono ole. Kun elokuva on päässyt vauhtiin, se vetää mukaansa, kunnes ylipitkä kesto väsyttää katsojan. Jopa kauan odotettu kohtaaminen Smaugin (äänenä Benedict Cumberbatch) kanssa alkaa puuduttaa, kun lohikäärme riehuu Yksinäisen vuoren sisuksissa iäisyyden. Sen sijaan en jaksa olla kamalan nyreissäni siitä, että elokuvaan on käsikirjoitettu naishaltia Tauriel (Evangeline Lilly), joka ei ole alun perin Tolkienin kynästä laisinkaan. On totta, että Tauriel ei tuo tarinaan mitään olennaista lisuketta, mutta eihän näin näyttävää haltiaa voi vastustaakaan. Se on sitten eri asia, olisiko Taurielille ollut tarpeen kehitellä romanssia kahteenkin eri suuntaan.

Jackson taustoittaa Sormusten herran tapahtumia Hobitti-elokuvissaan hyvinkin paljon. Tämä tekee tietenkin myös Hobitti-elokuvista synkkiä, synkempiä kuin alkuperäinen Hobitti-kirja on. Tämä ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä kokonaisuus on nyt tarkkaan tiedossa, toisin kuin Tolkienilla oli Hobittia kirjoittaessaan. Synkkyyden vastapainoksi olisin kuitenkin kaivannut ainakin Smaugin autioittamaan maahan rutkasti lisää huumoria. Kääpiöhahmoista olisi varmannut irronnut jos ei muuta niin itseironiaa, ja tuntuu, että Bilbokin kadotti huumorinsa ensimmäisen elokuvan jälkeen. Myönnetään, että tilanteet ovat muuttuneet Bilbonkin osalta melko ahdistaviksi, mutta ei kai yhden lohikäärmeen ja muutaman sudella ratsastavan örkin tarvitse kokonaan urhoollisen hobitin huumoria tappaa.

The Hobbit: The Desolation of Smaug saa odottamaan pelonsekaisin tuntein trilogian kolmatta osaa. Oletettavasti Jackson kasaa siihen omasta mielestään parhaat palat. Ikävä kyllä odotettavissa lienee kaikkien aikojen puuduttavin lopputaistelu.