Sistersin veljekset

Länkkäri on miesten laji. Pienenä katselin westernejä isäni kanssa ja pistin aina pääni piiloon, kun elokuvassa ammuttiin. Isäni aina sitten kertoi, milloin ampuminen oli ohi. Mieheni kanssa yritin puolestani katsoa dollaritrilogian, enkä tuntunut saavan siitä mitään irti. Jokin kiehtovuus länkkäreissä kuitenkin on, ja ehkä siksi tartuin Patrick deWittin Sistersin veljekset -kirjaan – tai sitten siksi, että sen varsin kiehtova kansikuva on tullut vastaan melkein joka lehdessä.  

Sistersin veljekset ei ole turhaan saanut huomiota. Se on ihan kiehtova nopsasti luettava romaani, eikä viimemmäksi ole tainnut kauheasti villiin länteen sijoittuvia tarinoita ilmestyä – ainakaan kirjoina. Tarinan kertoo Eli Sisters, joka muodostaa veljensä Charlien kanssa tappoyksikön. Miehet matkaavat työnantajansa kommodorin käskystä tappamaan miestä nimeltä Hermann Kermit Warm.

 Aluksi tarina vaikuttaa vain luettelolta kiinnostavia satunnaisia kohtaamisia. Se on yhtä aikaa traaginen ja hervoton. Hyvä esimerkki tästä on seuraava kohtaus: Kun veljekset yöpyvät erään naisen mökissä, he huomaavat aamulla naisen kadonneen. Oviaukkoon on ripustettu helminauha, jossa on veljesten mielestä kirous. Koska oviaukkoa ei voi käyttää, on mentävä ulos ikkunasta. Eli ei tosin siitä mahdu, joten Charlie lähtee etsimään välineitä, joilla hajottaa ikkuna-aukkoa suuremmaksi. Etsintämatkallaan Charlie tulee tappaneeksi joukon ihmisiä, mikä on kaikin puolin varsin turhaa, sillä veljen ollessa poissa Eli on puolestaan joutunut käyttämään oviaukkoa, kun karhu on uhannnut hänen hevostaan eikä hän ole saanut ammuttua sitä mökin sisältä käsin. Eikä siinä helminauhassa sitten taitanut mitään kirousta ollakaan, mutta koominen ja traaginen risteävät tarinan tässä kohdassa hienosti.

Kaikkien omituisten kokemusten lomassa Eli pohtii vakavampia. Hänestä tuntuu omituiselta elää tappajan elämää, jossa vain tapetaan tietämättä edes, mitä ihmettä esimerkiksi Hermann Kermit Warm on täsmälleen tehnyt. Ja vielä enemmän pohdituttaa, kun lopulta selviävät ne yksityiskohdat, joiden vuoksi mies on joutunut tappolistalle. Eli yrittää rakastuakin ja haluaisi pitää rauhassa pientä kauppaa – sellaista elämää hän kaipaisi. Mutta nyt pitää taistella hevosen kanssa, josta ei ole oikein mihinkään mutta johon kuitenkin kiintyy.

Eli on oikeastaan aika surumielinen hahmo, ja koko teos on täynnä ristiriitaista tunnelmaa. Se suhtautuu westerniin humoristisesti, mutta on toisaalta myös lohduton ja brutaali (esimerkiksi kun Elin hevosen sairastunut silmä kaivetaan lusikalla ulos silmäkuopasta). Aika paljon Sistersin veljekset kertoo myös veljeydestä: veljeä ei oikein voi aina ymmärtää, mutta veljekset ovat toisissaan henkisesti kiinni, vaikka heidän unelmansa olisivatkin päinvastaiset.

Olisi hauska nähdä Sistersin veljekset elokuvana. Wikipedian mukaan elokuvaoikeudet onkin jo ostettu, mutta sitähän ei tiedä, milloin elokuva oikeasti syntyy, jos syntyy. Itse näkisin kirjan elokuvana, joka sekä järkyttää, naurattaa kippuraan että myös liikuttaa – ja herättää ajatuksia.

Lumikissa on taikaa edelleen

Vanhoilla kansansaduilla on aina ajankohtaista sanottavaa. Tämän todistaa jälleen kerran elokuva Lumikki ja metsästäjä. On myönnettävä, että elokuva on hieman kaksijakoinen – siinä on lumousta mutta myös aika naurettavia ratkaisuja – mutta yhtä kaikki se ei ole mielestäni saanut sille kuuluvaa arvoa (käsittääkseni monet arvostelut eivät ole arvostaneet elokuvaa kovin korkealle).

Lumikki ja metsästäjä alkaa melko lailla kaikkien tunteman Lumikki-version mukaan mutta jatkaa sitten omalla tavallaan. Kuningatar toivoo lasta, ja pian Lumikki (lapsena Raffey Cassidy, myöhemmin Kristen Stewart) syntyykin. Hän on ihastuttava lapsi, mutta pian äiti menehtyy. Isä menee uusiin naimisiin – aivan liian nopeasti tajutakseen, että hänet vain halutaan raivata tieltä – ja uusi kuningatar Ravenna (Charlize Theron) on pian Lumikin ainoa ”huoltaja”. Sittenpä Lumikki asuukin vankina yhdessä linnan torneista.

Kuningattarella on tietenkin peilinsä, joka paljastaa hänelle Lumikin tultua täysi-ikäiseksi, että kuningattaren edesmenneen puolison tytär onkin maan kaunein. Kuningatar haetuttaa Lumikin luokseen, mutta tämä onnistuu pakenemaan ennen kohtalokkaita seurauksia. Niinpä kuningatar lähettää tytön perään metsästäjän (Chris Hemsworth), joka johtaa ensin hallitsijan joukkoja mutta siirtyy pian suojelemaan Lumikkia. Lopulta metsästäjä lupaa viedä Lumikin kuningatarta vastustavan Hammondin herttuan (Vincent Regan) luo. Tämän poika William (Sam Claflin) on ollut Lumikin lapsuudenystävä eikä ole unohtanut tyttöä. 

Lumikki ja metsästäjä -elokuvan tekijät ovat Disneynsä nähneet. Lumikki rimpuilee noidutussa metsässä kuin Disneyn tulkinnassa ikään – tosin Disney-klassikossa metsän kauhut taisivat olla vain Lumikin mielikuvitusta kun nyt metsä todellakin on täynnänsä taikuutta. Synkkä metsä on eräs elokuvan lumoavista visuaalisista karkeista. Katsojaa pelottaa mukavasti, kun Lumikki yrittää päästä eroon käärmeiksi muuttuvista puunoksista. Aivan toisenlainen ihastuttava miljöö on vehreä turvapaikka, johon kääpiöt vievät Lumikin ja metsästäjän. Siellä sienillä on silmät, maassa tallustaa kilpikonnia ja keijukaiset häiritsevät kääpiöitä heleällä laulullaan. Sadun lumousta kaipaava todellakin saa sitä, joten annettakoon anteeksi, että kohtaaminen peikon kanssa ei vie millään tavoin juonta eteenpäin ja on selvästi tehty vain siksi, että se nyt vain näyttää hauskalta, kun silta osoittuukin peikoksi, jota vastaan on taisteltava. 

On pakko yhtyä siihen näkemykseen, että paha kuningatar Ravenna on elokuvan kiinnostavin hahmo. Ravennaa riivaa halu saada valtaa ja olla ikuisesti nuori ja kaunis. Hänessä on taika, joka mahdollistaa tämän, mutta Lumikki voi särkeä hänen suunnitelmansa, murtaa lumouksen. 

Joku kriitikko väitti Charleze Theronin ylinäyttelevän, ja onhan se myönnettävä, että naisen eleet ja ilmeet on tehty melkoisen suuresti. Mutta tähän tarinaan se käy. Kuningatar on kuin paholaisen vallassa ja muistuttaa katsojaa siitä, miten turmelevaa on hamuta valtaa, sekä siitä, että nuoruuttaan ei voi pitää ikuisesti ja vanhenemista vastaan taistelu vie tuhoon ennemmin tai myöhemmin. Lumikin tarina onkin oiva vertauskuva sille, että kauneuteensa kaiken luottavat joutuvat auttamatta ajan kuluessa sen tilanteen eteen, että joku nuorempi – ja ainakin sillä hetkellä kauniimpi – kiinnittää huomion puoleensa, että vanhenevan on pakko väistyä kauneuden markkinoilta, niin julmaa kuin se onkin. Ravenna on puvustettu komeasti, ja hänen ympärilleen rakentuvat myös monet komeat efektit, mm. se, kuinka kuningatar muuttuu korppilaumaksi tai upottautuu johonkin maitoa muistuttavaan nesteeseen ja nousee siitä yltä päältä puhtaan valkoisena. 

Lumikki ja metsästäjä ottaa hauskasti mukaan Lumikin tarinan keskeisimmät elementit, mutta käsittelee ne omalla tavallaan. Useimmat ratkaisut ovat mielestäni onnistuneita. Lumikki saa omenansa naamioituneelta kuningattarelta, mutta tämän naamioasu on paljon houkuttelevampi kuin perinteinen noita-akan valepuku. Kääpiöt ovat mukana, mutta Lumikki ei mene heidän luokseen asumaan. Lasiarkku puuttuu, mutta Lumikki makaa kuolleena ja saa rakkauden suudelman, muttei tule koskaan tietämään, kuka sen hänelle antoi. Sen sijaan Lumikin muuttaminen eräänlaiseksi Jeanne D'Arc -hahmoksi, joka johtaa joukkonsa taisteluun pahaa äitipuolta vastaan, on hieman naiivi ratkaisu. Lopputaistelu onkin hohhoijaa-osastoa kääpiöiden huumorikyhäelmistä huolimatta.

Kokonaisuutena Lumikki ja metsästäjä on kuitenkin selvästi positiivinen kokemus. Se on kaunista katseltavaa mutta kyllä sen tarinassakin on voimaa – vaikka voisikin sanoa, että se on ainakin yhtä paljon tarina Ravennasta kuin Lumikista. Siis tarina siitä, kuinka vääriä asioita tavoitellessaan yleensä tuhoaa itsensä, vaikka yrittäisikin tuhota sen, mikä on hyvää ja kaunista. 

Ehdinpäs ensin

Olen hidas lukija, ja tiiliskivien kanssa minulla on aina vaikeuksia. Niin oli nytkin, kun luin George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun toista osaa Kuninkaiden koitos, vaikka kannustimena oli katsoa samaan aikaan Canal+:lta tulevaa sarjan toista kautta, joka perustuu juuri tuohon kirjaan. Kauan kirjan kanssa vierähti, mutta ne moninaiset hetket olivat nautinnollisia ja nyt kirja on luettu – ja televisiosarjan toista kautta on vielä kaksi jaksoa jäljellä!

Tähän väliin lyhyt spoilausvaroitus: spoilaan, joten päättäkää itse, miten paljon se teitä haittaa.

Varsinainen tarkoitukseni oli, että etenisin kirjaa aina vähän televisiosarjan edellä. Suunnitelmani meni puihin melkein saman tien, koska dramatisoijat olivat – ehkä aivan aiheestakin – muokanneet televisiosarjan tahdin aika lailla erilaiseksi kuin mikä kirjan tahti on. Joka tapauksessa Westeros on sekaisin, sillä kovin moni on julistanut itsensä kuninkaaksi: on Joffrey Baratheon, jonka joku saattaa vielä uskoa Robert Baratheonin lailliseksi jälkeläiseksi – tai sitten ei – on Renly Baratheon, jolla ei ole ominaisuuksia ainakaan sotivaksi kuninkaaksi, on Stannis Barathenon, joka on päästänyt lähipiiriinsä epäilyttävän noitanaisen, joka vannoo uuden uskonnon nimeen, ja on Robb Stark, joka ei voi antaa pelkkien Baratheonien taistella kruunusta, sillä nämä tuskin olisivat valtakunnalle hyväksi.

Kuninkaiden lisäksi seurataan toki muitakin hahmoja – joita riittää niin, että Martin unohtelee heitä aina kymmeniksi ellei sadoiksi sivuiksi syrjään, ja kun henkilöön palataan, lukija saa selailla teosta taaksepäin muistaakseen, mitä juuri tälle henkilölle kuului, kun hänestä viimemmäksi kerrottiin. Arya on pakenemassa kohti pohjoista, Jon seikkailee Yövartiossa Muurin pohjoispuolella, Sansa kärvistelee Kuninkaansatamassa Joffreyn hovissa, Bran yrittää johtaa Talvivaaraa, vaikka on vasta pieni lapsi, Tyrion toimittaa kuninkaan Kouran virkaa ja tuntuu olevan ainut, joka jollain tavalla ajaa myös valtakunnan etua. Uusi seurattava henkilö, entinen salakuljettaja Davos, johtaa omalta osaltaan Stannis Baratheonin joukkoja. Daenerys vaeltaa erämaassa mutta päätyy sitten vauraaseen kaupunkiin, jossa yksi jos toinen haluaa hyötyä hänen lohikäärmeistään. Theon tekee koko ajan enemmän ja enemmän virheitä.

Kuninkaiden koitos on tarina juonittelusta. Se ei sisällä kokoaikaista tykittävää tapahtumista, mutta se on aidosti kirja, jonka henkilöiden parissa viihtyy. Itselläni on paha tapa tuntea lukiessani usein suurtakin halua vain päästä kirjan loppuun, jotta voin tarttua seuraavaan kirjaan. Kuninkaiden koitosta lukiessani nautin vain tarinasta, itse lukemisesta. Tosin on myönnettävä, että kirjan loppua lukiessani kävi kyllä mielessäni, että seuraavaksi on luettava jotain nopeasti taltutettavaa – vaikkakin toisaalta kirjan loppuessa tekee heti mieli tarttua sarjan seuraavaan osaan...

Martinin tarina paisuu tosiaan hieman liikaakin, mutta sen hahmot ovat niin kiinnostavia, että paisumista ei tee kovin paljoa mieli harmitella. Itse asiassa on vaikea valita suosikkihenkilöä, sillä kiinnostavia henkilöitä riittää. Tai no, kyllä Tyrion Lannister taitaa nousta ykköseksi. Hänellä on pureva kommentti jokaiseen tilanteeseen, ja hänellä on jollain lailla lämmin sydän, vaikkei sitä aluksi arvaisikaan. Lisäksi kun Tyrion vielä rakastuu Shae-nimiseen ilotyttöön, ei lukija voi kuin toivoa, että tämä syrjitty Lannister saisi kokea onnea.

Toinen herkullinen hahmo on Arya Stark, joka tosin oli ehkä vielä mielenkiintoisempi kirjasarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpeli, jossa hän opetteli miekkailemaan ja näytti kapinansa sitä kohtaan, että hänestä haluttiin tehdä lady, sillä olihan hän lordin tytär. Nyt, paetessaan ensin Yövartioon matkalla olevien seurassa pohjoiseen, Arya tarvitsee noita vähemmän naisellisia taitoja. Ja kun matkalaisia johtava Yoren tapetaan, Arya voi todella kiittää luojaansa siitä, ettei ole koskaan halunnut olla ladylike.

Valtavan henkilögallerian vuoksi joidenkin henkilöiden osuus jää harmillisen pieneksi. Itse olen kiinnostunut esimerkiksi Daeneneryksen tarinasta, sillä tämä nuori nainen on aivan sarjan alussa alistettu tyttö, jonka veli naittaa omien päämääriensä vuoksi aivan oudolle, pelottavallekin miehelle khal Drogolle. Daeneryksen asema muuttuu kuitenkin, kun hänestä tulee khaleesi, ja vielä voimakkaampi hänestä tulee, kun hänestä tulee khaleesi, jolla on kolme lohikäärmettä. Nyt Daenerysista puhutaan sadan tai parin sadan sivun välein, eikä hänen tarinansa etene erityisemmin.

Martin tuo mukaan myös uusia kiinnostavia henkilöitä, joiden soisi saavan enemmän tilaa – mutta ehkäpä he pääsevät suurempaan rooliin, kun tarina jatkuu elleivät sitten ole loppujen lopuksi vain sivuhenkilöitä. Näitä kiintoisia henkilöitä on ainakin Melisandre, Stannis Baratheonin lumonnut noitanainen. Hän tuo tarinaan vielä yhden uskonnollisen ulottuvuuden, ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, synnyttää varjolapsen, jonka tarina ei voi jäädä tähän osaan. Jon puolestaan kohtaa muurin pohjoispuolella Ygritte-nimisen nuoren naisen, joka pienen väännön jälkeen ottaa Jonista voiton – saa nähdä, miten tässäkin romanssinpoikasessa käy. Jonista puheen ollen – on hieman harmi, että Jonin ja Samin tiet eroavat, kun Jon lähtee pitkälle partioretkelle. Sam jää tällöin syrjään, vaikka tämän tukevan taistelijana avuttoman nuorenmiehen pärjääminen Yövartiossa on tavallaan paljon mielenkiintoisempi asia kuin Jonin yövartiointi. Niin, ja kuuluuhan uusiin henkilöihin myös Brienne, soturinainen, joka todistaa Catelyn Starkin kanssa Renly Baratheonin kuoleman ja joutuu pakenemaan mutta janoaa kostoa, sillä hänellä taisi olla kuningas Renlyä kohtaan juuri sen kaltaisia tunteita, jotka eivät ole pelkkää sotilaallista uskollisuutta.

On mielestäni hyvä, että sota-aikaa kuvaava kirja ei keskity taisteluiden kuvittamiseen. Lopussa tosin kerrotaan Kuninkaansatamasta käydystä taistelusta. Taisteluita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin tilanteet, joissa valtaa hamuava tai siinä kiinni oleva pelkää puolestaan ja laatii suunnitelmia. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi, kuinka Cercei toimii sijaishallitsijana. Hänellä ei ole sitä valtaa, minkä hän tahtoisi, mutta yhtä kaikki hänen on keksittävä keinot, ettei hänen sekoileva poikansa Joffrey pilaisi kaikkea.

Myös itsestään liikoja luulevaa Theonia on mielenkiintoista seurata. Theon luulee palaavansa Talvivaarasta kotiinsa Piikille kaivattuna poikana, mutta niin hänen isänsä kuin siskonsa pitävät häntä häviäjänä. Eivätkä he väärässä ole – Theon päättää näyttää kaikille valtaamalla Talvivaaran, mutta menestyksestä häntä ei voi kehua. Pian hän alkaa itsekin ahdistua, sillä ei se vain ole kovin helppoa tappaa ihmisiä, joiden kanssa on elänyt puolet elämästään.

Laajasta teoksesta ei pysty kirjoittamaan lyhyesti. Nämäkin ovat vain päällimmäisiä mietteitä. Lienee myös parasta tehdä eri postaus televisiosarjan toisesta tuotantokaudesta. Tänä iltanahan saamme nähdä sen toiseksi viimeisen jakson.

Anonyymit romantikot

Maailmassa on liian vähän elokuvia, joiden keskeinen kantava voima olisi käsikirjoitus ja sympaattinen näyttelijätyö. Ranskalainen Anonyymit romantikot on tällainen harvinainen elokuva. Jo pari vuotta sitten tehty leffa pyörii onneksi nyt suomalaisissa elokuvateattereissa.

Angélique (Isabelle Carré) on hakemassa työtä suklaatehtaasta. Hän ajattelee sopivansa työhön, sillä on itse asiassa suunnilleen maailman paras suklaantekijä. Hänen suklaansa ovat myyneet kuin häkä, mutta Angélique on halunnut itse pysyä taka-alalla, ja yleisesti onkin uskottu, että hänen suklaansa on tehnyt kaukana tavoittamattomissa asuva erakko. Tutun suklaapuodin omistajan kuolema on kuitenkin ajanut Angéliquen etsimään uutta työpaikkaa.

Suklaatehtaan johtaja Jean-René (Benoît Poelvoorde) palkkaa Angéliquen varsin lyhyen ja omituisen työhaastattelun jälkeen. Angélique on tyytyväinen, kunnes hänelle selviää, että hänet onkin palkattu myymään tehtaan suklaita, ei valmistamaan niitä. Koska Angélique ei ole sosiaalisesti yhtä reipas kuin suklaantekijänä, hän vaikenee siitä, ettei oikeastaan osaa myydä mitään.

Mutta Angélique ei ole tarinan ainut arka henkilö. Katsoja saa selityksen Jean-Renén outoon käytökseen varsin pian. Mies käy psykiatrialla tilittämässä sitä, kuinka pelkää yhtä sun toista, mm. puhelimeen vastaamista ja tietenkin naisia. Psykiatri antaa Jean-Renélle tehtäväksi viedä joku nainen syömään ja kyllä – hän valitsee tietenkin Angéliquen.

Ei ole vaikea arvata, että lopuksi Angélique pääsee näyttämään suklaantekotaitonsa ja Jean-Renékin alkaa uskaltaa puhua tunteistaan. Romanttisten komedioiden ydin ei kuitenkaan ole siinä, että loppuratkaisun pitäisi olla omaperäinen. Niinpä täysin arvattavasta lopusta huolimatta Anonyymit romantikot on nautittava elokuva. Vaikka Angélique ja Jean-René pelkäävät elämää aivan liikaa ja enemmän kuin useimmat ihmiset, uskoisin, että melkein jokainen meistä löytää heistä jotain tuttua, itse koettua. Kuten sen, kuinka ensimmäisillä treffeillä tulee sanottua jotain tavattoman tyhmää, kun yrittää viritellä keskustelua. Tai sen, kuinka pelkää tehneensä jotain väärin, kun toinen perääntyy vain omaa epävarmuuttaan.

Elokuvan huumori perustuu pieniin yksityiskohtiin, jotka kumpuavat Angéliquen ja Jean-Renén peloista ja arkuudesta. Katsoja asettuu kuitenkin oitis näiden kahden puolelle eikä naura pahantahtoisesti, vaikka elokuva esittääkin tilanteita, jotka todellisessa elämässä ovat oikeasti todella ahdistavia. Mutta toisten tuella Angélique ja Jean-René menevät eteenpäin ja löytävät onnen. Siksi elokuva onkin myös hyvin rohkaiseva: esteet ja pelot voi voittaa. Elokuvan lopussa pääpari tekee ehkä hieman yllättävän mutta ainakin minusta sympaattisen ratkaisun, joten leffateatterista voi lähteä hymy huulilla ulos (tällä kertaa sateeseen).

Negatiiviset tunteet pannassa

Hyvinkään ampumistragedia on ymmärrettävistä syistä aiheuttanut paljon keskustelua, joka on jälleen kerran  käynyt joka kulmasta läpi mm. aselait. Onneksi keskusteluun on saatu myös joitain uusia ulottuvuuksia. Ruben Stiller on hermostuttanut osan nettikeskustelijoista ja saanut osan vahvasti puolelleen kirjoittamalla kolumnin, jossa hän perää yksilön vastuuta tekemisistään. Stiller ehdottaa siis, ettei meidän pitäisi nähdä esimerkiksi Hyvinkään ampujaa uhrina, joka on kokenut kovia yhteiskunnassa, vaan hänet pitäisi nähdä yksinkertaisesti murhaajana, joka on tehnyt jotain pahaa ja halveksittavaa. Stiller ihmettelee myös sitä, ettemme me terveesti vihaa ihmistä, joka on riistänyt toisen hengen, vaan yritämme aina vain ymmärtää, mikä yhteiskunnan vika on aiheuttanut karmean teon.

Minusta on hienoa, että Stiller on nostanut esiin tämän näkökulman. On totta, että eri olosuhteissa samasta ihmisestä tulee erilainen. On totta, että elämän traumat vaikuttavat siihen, että voimme tehdä epätoivoisia tekoja. Ja on totta, että meidän on ymmärrettävä joukkosurmaajien ajatuksia, jotta voisimme estää tulevat joukkosurmat. Mutta onhan se ihan hullua, jos ihmisellä ei ole mitään vastuuta siitä, mitä hän tekee. Kyllä se vain niin on, että meillä jokaisella pitäisi olla oma tahto sekä käsitys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Me itse valitsemme tekomme, eikä huonojen valintojen syy voi olla aina jokin vika kasvuympäristössä tai yhteiskunnassa.

En voi kiistää, etteikö ampujankin tarina olisi surullinen. Ei paljon naurata, kun ajattelee nuorta miestä, joka on pilannut loppuelämänsä yhdellä typerällä hetkellä 18-vuotiaana. On kuitenkin aika naurettava ajatus, että meidän pitäisi nyt vain ymmärtää poikaa ja silitellä hänen päätään. Ja vihata ei saisi. Miksi ei? Se, että vihaa, ei tarkoita, että lähtee jatkamaan väkivaltaa. Viha on kuluttava tunne, mutta joskus se voi olla jossain tilanteessa luonnollinen tunne, jota ei pitäisi paeta. Minusta olisi ihan outo ajatus, etten vihaisi ampujaa, jos joku uhreista olisi läheiseni. Jotenkin meidät on opetettu siihen, ettei sivistynyt ihminen muka tunne negatiivisia tunteita missään tilanteessa. Tottakai tuntee. Kyllä me kaikki tiedämme, ettei ole mieltä ylentävää tuntea vihaa, kateutta, vastenmielisyyttä tai muuta negatiivista, mutta onko ihminen tunne-elämältään normaali, jos hän kokee aina vain positiivisia tunteita? Itse uskon, että ihminen, joka ei usko tuntevansa negatiivisia tunteita, peittää itseltäänkin nuo tunteet. Sitä en pitäisi kovin järkevänä noin pitkän päälle.

Jos yhteiskunnasta nyt sitten jotain vikaa haluaa löytää (ja vikoja löytyy varmasti muitakin kuin tämä), voisi nostaa esiin juuri liiallisen ymmärtämisen kulttuurin. Esimerkiksi koulu, joka joskus on nähtävästi ainoa paikka, jossa lasta kasvatetaan, pyrkii liikaa ymmärtämään jokaista väärää tekoa. Miksei joskus voi yksinkertaisesti sanoa, ettei jokin teko ole hyväksyttävä eikä millään tavoin ymmärrettävä? Että se on väärä, vaikka lapsi olisi joutunut kokemaan kuinka kovia elämässään. Ei se minusta mitään ilkeilyä tai vääryyttä ole, jos sanomme, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei. Emmekä me voi antaa edes niille, joilla on ollut kaikkein vaikein lapsuus, nuoruus tai mikä tahansa, lupaa purkaa pahaa oloaan esimerkiksi ampumalla viattomia ihmisiä.

Lipunosto on vaikeaa

Bloggasin tuossa jokin aika sitten, että Lady Gaga on niitä harvoja artisteja, jotka olisi mukava nähdä livenä mutta jota en ole vielä nähnyt. Huomenaamuna alkaa sitten lipunmyynti Lady Gagan elokuiseen Suomen-konserttiin, ja minä tietenkin etsin innokkaana netistä R-kioskin tapahtumanumeroa, koska pitkällinen kokemus on osoittanut, että luotto-Ärrältäni on erittäin kätevää ostaa liput konserttiin kuin konserttiin.

Aiemmin olen vain marssinut Ärrälle, eikä minulta ole kummemmin kyselty tuota tapahtumanumeroa. Toivottavasti ei kysytä nytkään – en nimittäin löydä sitä mistään, en Lippu.fi-sivustolta, en Live Nationin sivuilta, enkä varsinkaan R-kioskin sivuilta, vaikka sieltäkin epätoivoissani katsoin.

Lippu.fi-sivusto antaa kyllä tapahtumanumeron kaikkiin tapahtumiin, joihin voi tällä hetkellä ostaa lippuja. Ilmeisesti Lady Gagan konsertin tapahtumanumero pamahtaa ruutuun sillä sekunnilla, kun liput tulevat myyntiin. Tässä syntyy ongelma: olen niin alkeellisen teknologian varassa, että minulla on tietokone kotona, mutta R-kioski sattuukin sitten olemaan jossain muualla. Voisin siis odottaa kotona yhdeksään, kirjoittaa tapahtumanumeron post-it-lapulle ja juosta Ärrälle. Ikävä kyllä epäilen, ettei varsin vaatimaton juoksuvauhtini (voin tietysti aina vedota myös siihen, että nilkan murtumisestakin on aikaa vain nelisen kuukautta) riitä siihen, että ehtisin lähimmälle kioskille ennen kuin kaikki konsertin liput ovat menneet.

No, voitte sanoa, että voisinhan minä kyttäillä lippuja netissä. Niin, ja minulla onkin back-up: mieheni, joka kyttää niitä netissä. Vain amatöörit luottavat siihen, että yhdessä paikassa jonottaminen tuottaa tulosta. Sitä paitsi R-kioski on ihan oikeasti osoittautunut oivaksi lipunostopaikaksi mm. Rammsteinin konserttilippujen kanssa. Vain Madonnan ensimmäisen Suomen-konsertin kanssa jäin Ärrällä ilman lippua – ja silloin kaatuivat järjestelmät jokaisessa lipunmyyntipisteessä.

Tällä kertaa olen ilomielin väärässä. Jos se tapahtumanumero on piiloutunut katseeltani, kuka tahansa saa nyt sanoa minua tyhmäksi ja kertoa, missä se on. Muutoin esitän kainon toiveen, että Ärrän myyjät ovat huomenna yhtä ajan tasalla kuin ennenkin, enkä tarvitse koko hemmetin numeroa. Tai että Lady Gaga ei myy keikkaansa yhtä nopeasti kuin jotkut muut artistit. Ja että ainakin joku siellä lipunmyynnin suunnalla voisi miettiä, olisiko sitä tapahtumanumeroa mitenkään mahdollista julkaista jo ennen kuin lipunmyynti alkaa. Vai pitääkö sen olla joko a) salaisuus viime metreille tai b) satunnainen numerosarja, jonka tietokone arpoo 10 sekuntia ennen lipunmyynnin alkua tai c) molempia näitä.

P.S. Katsokaa mainitulta artistilta video Paparazzi. Syy on kuvassa vasemmalla.

Kate Winsletin tissien puolesta

Näyttelijä Kate Winsletin tissejä pidetään Kiinassa vaarallisina. Mm. Ilta-Sanomat uutisoi, että Titanic-elokuvan 3D-versiota on maassa sensuroitu siten, että Rosen maatessa sohvalla Jackin piirrettävänä ne kuvat, joissa näemme Kate Winsletin rinnat, on leikattu pois. Huvittavinta tässä on syy sensuuriin: kolmiulotteiset rinnat, vaikkakin vain kuvan illuusiolla luodut, voivat saada elokuvateatterin täyttymään rintoja kohti kurottelevista käsistä – eikä kenestäkään tietenkään ole hauskaa, jos ei saa katsoa elokuvaa rauhassa näiden kurottelevien käsien vuoksi. Ajatelkaa nyt tämä kolmiulotteisena:



Tähän asti kaikki oli huvittavaa. Hermostuin vasta, kun aloin lukea nettikommentteja, joita uutinen oli kerännyt peräänsä. Siellä törmäsin ajatukseen, että koko kohtaus, josta nyt puhutaan, on aivan turha. Aloin välittömästi esitellä miehelleni kohtauksen merkitystä elokuvan kokonaisuudelle ja mies vain täydensi ajatuksiani.

Mutta ensiksi: mikä alastomuudessa on niin kamalaa? Aina puhutaan siitä, että elokuvassa esiintyvän alastomuuden pitää olla elokuvan tarinan tai henkilöiden tai mielellään vaikka koko kokonaisuuden kannalta jollain tavalla merkityksellistä. Myönnetään, että alastomuutta esiintyy usein ihan vaan alastomuuden vuoksi ja että Rosen ja Jackin intiimin kohtauksenkin olisi voinut kuvata näyttämättä rintoja, mutta eikö nyt edes kohtauksessa, jossa piirretään alastonta mallia, saa olla alastonta mallia?

Miksi tuo kohtaus on sitten tärkeä? Ensiksikin se on merkityksellinen Rosen ja Jackin suhteelle. Ainakin Rose on todennäköisesti seksuaalisesti kokematon tarinan alussa. Kohtaus kuvaa sitä koko herkkyyttä, mikä on kahden ihmisen välillä, kun koko ilma väreilee seksuaalista jännitettä, mutta vielä ei ole edetty sänkyyn asti. Kun tämä tapahtuu ihmiselle ensimmäisen kerran, tilanne on erityisen herkkä ja uskon, että juuri siksi se jää sekä Rosen että katsojan mieleen. Kohtaus tavoittaa oikean tunnelman. Rakkaustarina ei olisi myöskään yhtä koskettava, jos Rose ja Jack olisivat suoraan painuneet autokannelle satunnaiseen autoon panemaan.

Lisäksi Rosella on kohtauksessa kaulassaan kaulakoru, joka sysää koko tarinan liikkeelle. Vaikka elokuva seuraa Rosen ja Jackin, kuten myös uppoavan laivan tarinaa, se seuraa myös tuon kaulakorun tarinaa. Elokuvan alussa Titanicin hylylle sukelletaan nimenomaan tuon korun perässä. Hylystä löytyy kuitenkin Jackin Rosesta tekemä piirros, ei kaulakorua. Mutta kyllä kaulakorunkin kohtalo selviää, sillä jo vanhaksi elänyt Rose näkee itsestään tehdyn piirroksen televisiossa ja ilmoittautuu. Lopulta hän paljastaa katsojalle, mitä kaulakorulle aivan lopuksi tapahtuu, mutta vasta elokuvan loppumetreillä. Roselle kaulakoru symboloi elämän suurinta rakkautta ja muistuttaa Jackista ja kaikista hetkistä – mutta varsinkin intiimeimmistä hetkistä – tämän kanssa. Siksi kaulakoru ja Jackin piirros ovat keskeisiä elementtejä elokuvassa paitsi rakkaustarinan myös elokuvan kokonaisrakenteen kannalta – ja kohtaus, jossa Jack piirtää Rosesta alastonkuvan, eräs elokuvan keskeisimmistä kohtauksista.

Mutta olisihan tämän joidenkin mielestä kovin merkityksettömän kohtauksen voinut myös jättää käsikirjoituksesta pois. Ikävä kyllä ilman piirroskuvaa Rosesta koko tarinaa ei olisikaan. Tai ainakin se olisi pitänyt rakentaa aivan eri tavalla. Ikävä kyllä alastomuus ei itsessään tee kohtauksesta merkityksetöntä, vaikka moni niin haluaisikin asioiden olevan – ainakin silloin, jos alaston henkilö sattuu olemaan nainen.