Lipunosto on vaikeaa

Bloggasin tuossa jokin aika sitten, että Lady Gaga on niitä harvoja artisteja, jotka olisi mukava nähdä livenä mutta jota en ole vielä nähnyt. Huomenaamuna alkaa sitten lipunmyynti Lady Gagan elokuiseen Suomen-konserttiin, ja minä tietenkin etsin innokkaana netistä R-kioskin tapahtumanumeroa, koska pitkällinen kokemus on osoittanut, että luotto-Ärrältäni on erittäin kätevää ostaa liput konserttiin kuin konserttiin.

Aiemmin olen vain marssinut Ärrälle, eikä minulta ole kummemmin kyselty tuota tapahtumanumeroa. Toivottavasti ei kysytä nytkään – en nimittäin löydä sitä mistään, en Lippu.fi-sivustolta, en Live Nationin sivuilta, enkä varsinkaan R-kioskin sivuilta, vaikka sieltäkin epätoivoissani katsoin.

Lippu.fi-sivusto antaa kyllä tapahtumanumeron kaikkiin tapahtumiin, joihin voi tällä hetkellä ostaa lippuja. Ilmeisesti Lady Gagan konsertin tapahtumanumero pamahtaa ruutuun sillä sekunnilla, kun liput tulevat myyntiin. Tässä syntyy ongelma: olen niin alkeellisen teknologian varassa, että minulla on tietokone kotona, mutta R-kioski sattuukin sitten olemaan jossain muualla. Voisin siis odottaa kotona yhdeksään, kirjoittaa tapahtumanumeron post-it-lapulle ja juosta Ärrälle. Ikävä kyllä epäilen, ettei varsin vaatimaton juoksuvauhtini (voin tietysti aina vedota myös siihen, että nilkan murtumisestakin on aikaa vain nelisen kuukautta) riitä siihen, että ehtisin lähimmälle kioskille ennen kuin kaikki konsertin liput ovat menneet.

No, voitte sanoa, että voisinhan minä kyttäillä lippuja netissä. Niin, ja minulla onkin back-up: mieheni, joka kyttää niitä netissä. Vain amatöörit luottavat siihen, että yhdessä paikassa jonottaminen tuottaa tulosta. Sitä paitsi R-kioski on ihan oikeasti osoittautunut oivaksi lipunostopaikaksi mm. Rammsteinin konserttilippujen kanssa. Vain Madonnan ensimmäisen Suomen-konsertin kanssa jäin Ärrällä ilman lippua – ja silloin kaatuivat järjestelmät jokaisessa lipunmyyntipisteessä.

Tällä kertaa olen ilomielin väärässä. Jos se tapahtumanumero on piiloutunut katseeltani, kuka tahansa saa nyt sanoa minua tyhmäksi ja kertoa, missä se on. Muutoin esitän kainon toiveen, että Ärrän myyjät ovat huomenna yhtä ajan tasalla kuin ennenkin, enkä tarvitse koko hemmetin numeroa. Tai että Lady Gaga ei myy keikkaansa yhtä nopeasti kuin jotkut muut artistit. Ja että ainakin joku siellä lipunmyynnin suunnalla voisi miettiä, olisiko sitä tapahtumanumeroa mitenkään mahdollista julkaista jo ennen kuin lipunmyynti alkaa. Vai pitääkö sen olla joko a) salaisuus viime metreille tai b) satunnainen numerosarja, jonka tietokone arpoo 10 sekuntia ennen lipunmyynnin alkua tai c) molempia näitä.

P.S. Katsokaa mainitulta artistilta video Paparazzi. Syy on kuvassa vasemmalla.

Kate Winsletin tissien puolesta

Näyttelijä Kate Winsletin tissejä pidetään Kiinassa vaarallisina. Mm. Ilta-Sanomat uutisoi, että Titanic-elokuvan 3D-versiota on maassa sensuroitu siten, että Rosen maatessa sohvalla Jackin piirrettävänä ne kuvat, joissa näemme Kate Winsletin rinnat, on leikattu pois. Huvittavinta tässä on syy sensuuriin: kolmiulotteiset rinnat, vaikkakin vain kuvan illuusiolla luodut, voivat saada elokuvateatterin täyttymään rintoja kohti kurottelevista käsistä – eikä kenestäkään tietenkään ole hauskaa, jos ei saa katsoa elokuvaa rauhassa näiden kurottelevien käsien vuoksi. Ajatelkaa nyt tämä kolmiulotteisena:



Tähän asti kaikki oli huvittavaa. Hermostuin vasta, kun aloin lukea nettikommentteja, joita uutinen oli kerännyt peräänsä. Siellä törmäsin ajatukseen, että koko kohtaus, josta nyt puhutaan, on aivan turha. Aloin välittömästi esitellä miehelleni kohtauksen merkitystä elokuvan kokonaisuudelle ja mies vain täydensi ajatuksiani.

Mutta ensiksi: mikä alastomuudessa on niin kamalaa? Aina puhutaan siitä, että elokuvassa esiintyvän alastomuuden pitää olla elokuvan tarinan tai henkilöiden tai mielellään vaikka koko kokonaisuuden kannalta jollain tavalla merkityksellistä. Myönnetään, että alastomuutta esiintyy usein ihan vaan alastomuuden vuoksi ja että Rosen ja Jackin intiimin kohtauksenkin olisi voinut kuvata näyttämättä rintoja, mutta eikö nyt edes kohtauksessa, jossa piirretään alastonta mallia, saa olla alastonta mallia?

Miksi tuo kohtaus on sitten tärkeä? Ensiksikin se on merkityksellinen Rosen ja Jackin suhteelle. Ainakin Rose on todennäköisesti seksuaalisesti kokematon tarinan alussa. Kohtaus kuvaa sitä koko herkkyyttä, mikä on kahden ihmisen välillä, kun koko ilma väreilee seksuaalista jännitettä, mutta vielä ei ole edetty sänkyyn asti. Kun tämä tapahtuu ihmiselle ensimmäisen kerran, tilanne on erityisen herkkä ja uskon, että juuri siksi se jää sekä Rosen että katsojan mieleen. Kohtaus tavoittaa oikean tunnelman. Rakkaustarina ei olisi myöskään yhtä koskettava, jos Rose ja Jack olisivat suoraan painuneet autokannelle satunnaiseen autoon panemaan.

Lisäksi Rosella on kohtauksessa kaulassaan kaulakoru, joka sysää koko tarinan liikkeelle. Vaikka elokuva seuraa Rosen ja Jackin, kuten myös uppoavan laivan tarinaa, se seuraa myös tuon kaulakorun tarinaa. Elokuvan alussa Titanicin hylylle sukelletaan nimenomaan tuon korun perässä. Hylystä löytyy kuitenkin Jackin Rosesta tekemä piirros, ei kaulakorua. Mutta kyllä kaulakorunkin kohtalo selviää, sillä jo vanhaksi elänyt Rose näkee itsestään tehdyn piirroksen televisiossa ja ilmoittautuu. Lopulta hän paljastaa katsojalle, mitä kaulakorulle aivan lopuksi tapahtuu, mutta vasta elokuvan loppumetreillä. Roselle kaulakoru symboloi elämän suurinta rakkautta ja muistuttaa Jackista ja kaikista hetkistä – mutta varsinkin intiimeimmistä hetkistä – tämän kanssa. Siksi kaulakoru ja Jackin piirros ovat keskeisiä elementtejä elokuvassa paitsi rakkaustarinan myös elokuvan kokonaisrakenteen kannalta – ja kohtaus, jossa Jack piirtää Rosesta alastonkuvan, eräs elokuvan keskeisimmistä kohtauksista.

Mutta olisihan tämän joidenkin mielestä kovin merkityksettömän kohtauksen voinut myös jättää käsikirjoituksesta pois. Ikävä kyllä ilman piirroskuvaa Rosesta koko tarinaa ei olisikaan. Tai ainakin se olisi pitänyt rakentaa aivan eri tavalla. Ikävä kyllä alastomuus ei itsessään tee kohtauksesta merkityksetöntä, vaikka moni niin haluaisikin asioiden olevan – ainakin silloin, jos alaston henkilö sattuu olemaan nainen.

Latteita totuuksia: satiiri on vaikea laji - vastaanottajalle

Ja taas ollaan tässä: politiikkaan sidoksissa oleva henkilö (kansanedustajan avustaja Helena Eronen) kirjoittaa kärkevästi ulkomaalaisiin liittyvästä aiheesta ja lehdet nappaavat otsikoihin sen, mikä näyttää päällisin puolin tekstin pointilta (= Suomessa asuvien ulkomaalaisten pitäisi alkaa käyttää hihamerkkejä, jotka kertovat, mihin vähemmistöryhmään he kuuluvat), vaikka tasan tarkkaan tietävät, ettei kirjoittaja ole tosissaan.

Miksi tämä on niin hohhoijaa-juttu?

1) Koska Erosen on täytynyt tietää, minkä kohun hän saa aikaan ja kaikki julkisuus on siis kertakaikkisen laskelmoidun kerjättyä.
2) Koska lehdistö haluaa ison otsikkonsa ja kohunsa ja tarttuu rasittavasti tilaisuuteen silläkin uhalla, että sitä pidetään idioottina, joka ei ymmärrä tekstien tyylisävyjä, vaikka juuri lehdistö tuottaa melko paljonkin kaikenlajisia ja -tyylisiä tekstejä.
3) Koska taas päädyttiin anteeksipyyntöihin. Miksi ihmeessä joku pyytää anteeksi sitä, että osaa kirjoittaa satiirista tekstiä, mutta joidenkin muiden ymmärrys ei riitä ymmärtämään sitä satiiriseksi? Anteeksi, että kirjoitin teidän tyhmille aivoillenne liian vaikean tekstin? Dostojevski pyyteli varmaan aikoinaan paljonkin anteeksi, puhumattakaan T.S. Eliotista.

Mikä tässä on kiinnostavaa?

1) Lukea nettikeskustelua, jossa joka toinen kommentoija on aivan pihalla. Osa paheksuu ja osa ymmärtää aivan väärin, mitä Erosen teksti ajaa takaa, vaikka ironinen sävy onkin tullut ymmärretyksi.
2) Huomata, että vaikka Erosen tekstiä ei voi ottaa todesta, ei se myöskään ole mikään erityisen hyvin kirjoitettu satiiri. Eronen osaa kyllä kärjistää ja liioitella, mutta jos hän yrittää kirjoittaa siitä, että ulkomaalaisten henkilöllisyyksiä tarkastetaan aiheetta, miten hihamerkit liittyvät aiheeseen? Jos minut luokiteltaisiin hihamerkillä varhaiskeski-ikäiseksi naiseksi, ei se kyllä paljastaisi henkilöllisyyttäni, ainoastaan ryhmän, johon kuulun. Erosen tekstin sävy tulee ymmärretyksi, todellinen pääpointti sen sijaan välttämättä ei.
3) Huomata, etteivät ihmiset tunnu ymmärtävän, etteivät huumori ja satiiri ole sama asia. Ihan vaikka Wikipediasta voi lukea, mitä se satiiri on. Siellä on ihan kiva selkeä artikkeli aiheesta.

Nettikeskustelussa huomauteltiin taas kanssakommentoijille, että eipäs ole varmaan moni edes lukenut alkuperäistä tekstiä ja täällä vaan mesotaan. Minä linkitän Erosen tekstin tähän, niin että halukkaat voivat lukea sen ennen kuin kommentoivat, olenko minä ymmärtänyt kaiken pyllylleen. Alkuperäisestä paikasta teksti on säälittävästi poistettu, mutta se löytyy täältä.

Älä vaan ala maitobaariksi

Raskaana oleva kiinteistökuningatar Kaisa Liski sai taas aikaan kiihkeän nettikeskustelun todetessaan MeNaisissa seuraavaa:

En halua sitoa itseäni vauvaan liikaa, joten en aio imettää enkä pitää äitiyslomaa. Kaupasta saa huippulaatuista äidinmaidonkorviketta ja sitä pystyy isäkin antamaan. En ole orja ja imettäjä, olen nainen äitinäkin.

Tähän olisikin paljon sanottavaa, mutta ihmetellään kuitenkin ennemmin nettikeskustelun kukkasia. Parista kommentista hyökkää nimittäin jokin oudonlaatuinen feminismi. Eräässä kommentissa ylistetään Kaisa Liskiä, koska hän on ”rohkea nainen ei mikään maitobaari ”. Toinen kommentoija kirjoittaa: ”Kyllä nykymaailmassa pitää äidin itse saada päättää imettääkö lastaan vai ei.” Tämä kirjoittaja tosin aikoo antaa tulevalle lapselleen äidinmaitoaan pullosta. (Minun on vaikea ymmärtää, miksi lypsää maito rinnasta ja laittaa se pulloon, kun lapsen voisi laittaa imemään rintaa, mutta minun mielipiteeni lienee tässä sivuseikka.)

Minua hämmentää, että nykynainen on joidenkin mielestä riittävän tasa-arvoinen vasta, kun hän saa käyttäytyä vain omaa etuaan ajaen. On vaikea ymmärtää, että joku näkee oman lapsen imettämisen jonkinlaisena alistumisena, naisen joutumisena maitobaariksi. Tuntuu myös oudolta, että äidin pitäisi saada päättää, ettei imetä, jos maitoa tulee. Tottahan toki emme voi pakottaa ketään imettämään, mutta minusta vain tuntuu, että imetys kuuluu luonnollisena osana äitiyteen, jos se vain onnistuu. Miksi sitä maitoa muutoin rinnoista tulisi?

Mutta ei. Jotkut nähtävästi ajattelevat, että biologiset tosiseikatkaan eivät ole esteenä naiselle, jolle kelpaa vain paras, vaivattomin, mukavin, itselle parhaiten sopiva. Kohta synnyttäminenkään ei sovi modernin tasa-arvoisen naisen arvolle, sehän alistaa, kun pitää kokea kaikenlaista tuskaa, että mies voi sitten tulla isäksi. Antakaa mun kaikki kestää. Surullista on, jos kaikki luonnollinenkin käsitetään orjuudeksi ja naisen alistamiseksi, kuten myös se, jos ihailtavimpana pidetään sitä, mikä on itsekkäintä.

Kauan eläköön live-musiikki!

Mieheni opetti minut aikoinaan ahkeraksi keikkakävijäksi ja todellakin hyvä niin. Nyt on jo käyty keikoilla sen verran, että on vaikea keksiä artistia, jonka tahtoisin ehdottomasti nähdä livenä mutta en olisi kertaakaan nähnyt. Lady Gaga olisi sellainen. Ja Chisu oli ennen tätä päivää.

Olen aina iloinen, kun Suomen-maa saa uuden suomeksi esiintyvän naisartistin, joka tekee omannäköistään musiikkia ja osaa vielä esiintyä. Ensimmäinen näistä ominaisuuksista olikin Chisun kohdalla selvää jo levyjen perusteella: naisella on persoonallinen ääni, tarttuvat sävelmät ja mukavan yllätykselliset sanoitukset, äkkiväärät, kuten joku taisi joskus todeta.

Se, joka osaa tehdä hyvää musiikkia, osaa yleensä jotenkin sitä esittää, mutta kyllähän se tiedetään, että esiintyminen on kuitenkin taito erikseen. Eikä karismaan riitä se, että on kaunis. Onneksi Chisulla osoittautui olevan paitsi kauneutta myös sympaattista karismaa, joka taipui hassun humoristikseksi yhtä lailla kuin vanhan ajan filmien kohtalokkuudeksi. Mietinpä vain, miltä keikka olisi näyttänyt, jos olisin ollut edes vähän lähempänä. Ylimmille riveillekin asti se toimi nimittäin sen verran hyvin.



Chisu oli ihastuttavan innostunut siitä, että sai esiintyä. Tunnetta on helppo pitää aitona, koska eihän tuollainen menestys ja noste, mikä hänellä tällä hetkellä on, ole kenellekään itsestäänselvää. Hauska yksityiskohta oli se, että artisti esitteli bändinsä ties kuinka monta kertaa. Ei sillä, että se olisi kovin vaarallista, mutta huvitti hieman ainakin minua. Aivan kuin Chisu olisi soittajilleen ylikiitollinen – mahdollista – tai että hän olisi niin tohkeissaan keikastaan, ettei muistaisi, että on jo kertonut kaikille pariinkin kertaa, keitä hänen rinnallaan soittaa.

Erityiset pisteet tekee mieli antaa vielä siitä, että kun Chisu oli viimein saanut yleisöä tanssimaan konserttisalin käytäville, hän pyysi tanssijoita erikseen siirtymään pois pyörätuolikatsojan edestä, jotta tämä näkisi istualtaan, kun ei voi nousta seisomaan nähdäkseen paremmin. Harmi vain, että osa tanssijoista oli sen verran innostuksissaan, ettei ymmärtänyt kehotusta. Harvoin törmää siihen, että esiintymislavalta ihan oikeasti puututaan siihen, että kaikilla olisi katsomossa yhtä mukavaa seurata keikkaa.

Kiitos siis Chisulle keikasta! Olisi hauska nähdä hänet uudestaan, ehkä myös ympäristössä, jossa joraaminen kävisi helpommin. Tällä kertaa konserttisali oli kuitenkin aivan oivallinen paikka nauttia musiikista, sillä ei tarvinnut miettiä jalkojen jaksamista eikä sitä, näkeekö yleisömassan keskeltä vai ei. Jäi oikein hyvä mieli, kun ensin selvisi kaoottisesta narikasta, räntäsateesta ja kotimatkalla hyytyneestä bussista. Onneksi hyvästä keikasta jäänee pitkäaikaisempi tai ainakin painavampi muisto.

Ei kovin houkutteleva Pohjois-Korea

En taida olla ennen kokenut sitä, että luettu mykistää niin, ettei oikein tiedä, mitä siitä kirjoittaisi, vaikka sanottavaa olisi paljonkin. Näin kuitenkin kävi nyt, kun luin Barbara Demickin kirjan Suljettu maa – Elämää Pohjois-Koreassa. Demickin kuvaus Pohjois-Korean oloista perustuu maasta loikanneiden kertomuksiin.

Ensimmäiseksi kirjasta nousevat mieleen yksityiskohdat. Se, kuinka lapset koulun alaluokilla laulavat laulua ”Ampukaa jenkkisiat”, jossa luritellaan: ”Vihollisemme amerikkalaissiat / yrittävät vallata kauniin isänmaamme / mutta valmistan omin käsin aseita / ja ammun heidät. PAM, PAM, PAM.” Se, kuinka jokaisen kotona pitää olla diktaattori kehyksissä seinällä, joka on pyhitetty vain hänelle ja kuinka hänen kuvansa pyyhkimiseen on varattu erityinen liina, jolla ei pyyhitä pölyjä mistään muualta. Se, kuinka nälänhätä sai ihmiset jopa etsiskelemään, löytyisikö ulosteista sulamattomia maissinjyviä. Se, kuinka todellisista ajatuksistaan ei uskalla avautua edes sille, jota eniten rakastaa.

Suljettu maa näyttää, kuinka propaganda toimii. Jos kaikki ulkopuolinen kuvataan vihollismieliseksi, eikä lapsesta saakka muunlaista tarinaa kuulekaan, on se sitten se totuus, missä ihminen elää. Tuskin kovin monesta meistä olisi vaippaikäisenä ymmärtämään propagandan toimintaperiaatteita ja kyseenalaistamaan asioita. Totuuden paljastuminen onkin sitten karmivaa. Eräs Demickin kirjan päähenkilöistä, lääkärinä Pohjois-Koreassa työskennellyt tohtori Kim ei ole uskoa silmiään, kun Kiinaan loikattuaan näkee koirankupissa olevan parempaa ruokaa, kuin mitä hän on itse aikoihin syönyt. Kirja avaakin lukijan silmät sille, mitä nälänhätä todella on. Opettajana Pohjois-Koreassa toiminut Mi-ran ei voi muuta kuin katsella, kun oppilaat vähenevät 50:stä 15:een. Tietenkin monesta löytyy hädän edessä taistelija, mutta kovinkaan taistelutahto ei aina riitä – eikä se tee kenestäkään sankaria, että on selvinnyt hieman eteenpäin sekoittamalla vähäiseen ruokaansa sahajauhoa, että ruuan määrä hieman lisääntyisi.

Kirjan kuvaamista henkilöistä uskollisin järjestelmälle on rouva Song, jonka asennoitumista kuvaa hyvin se, että hän järkyttyy todella, kun huomaa menneensä ulos ilman pinssiä, joka hänen olisi pitänyt kiinnittää vaatteeseensa. Monet asiat, jotka ovat meille luonnottomia, ovat pohjoiskorealaisille pelottavan luonnollisia. Eikä pinssiepisodin luonnottomin osa ole rouva Songin järkytys vaan se, että hän on joutua pinssin puuttumisen vuoksi vaikeuksiin, sillä puutteen huomaa kadulla vastaan tuleva tarkastaja.

Demick väittää, että Pohjois-Koreassa on tarkkailija jokaista viittä ihmistä kohti. Siinähän sitä ehtiikin kytätä toisten tekemisiä. Sinänsä järjestelmä on toimiva, sillä se pitää ihmiset aisoissa, koska jokainen saa rikkeen tehdessään tai ”pahojaan” suunnitellessaan pelätä paitsi itsensä myös läheistensä puolesta. Tästä seuraa, että salaisesti toisiaan tapailevat Mi-ran ja hänen poikaystävänsä Jun-sang suunnittelevat molemmat loikkaamista, mutta kumpikaan ei mainitse toiselle asiasta mitään. Myöskään Etelä-Koreassa nykyään asuvien loikkareiden tunnelma ei ole parantuneista ulkoisista puitteista kovin korkealla, sillä aiheesta tai aiheetta heitä painaa syyllisyys – jokainen kun on joutunut tekemään selvitäkseen yhtä sun toista eikä ajatus läheisistä vankileirillä tai kuolleena ole kovin lohduttava.

Suljettu maa on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2010, joten se ei käsittele viime vuonna tapahtunutta Kim Jong-ilin kuolemaa, jonka seuraamaa hysteeristä pohjoiskorealaisten surua Suomessakin ihmeteltiin. Se kuvaa kuitenkin samaa ilmiötä Kim Il-Sungin kuollessa vuonna 1994. Sureminen oli silloin pakollista tai ainakin oman turvallisuuden kannalta viisasta. Osa ihmisistä, kuten rouva Song, oli vilpittömästi hysteerinen, osa itki väkisin, jottei herättäisi epäilyttävää huomiota. Uskon, että tilanne oli aika sama viime vuonnakin.

Demick valottaa myös sitä, miten Pohjois-Korean naapurimaat suhtautuvat loikkareihin ja mitä sopeutuminen asumaan esim. Etelä-Koreassa vaatii loikkareilta. Etelä-Korea järjestää loikkareille perehdyttämisjakson ja antaa sopeutumisrahan, mutta Pohjois-Korean luhistuminen aiheuttaa pelkoa – miten selvitä miljoonien ihmisten nostamisesta ihmisarvoisen elämän tasolle, jos pohjoinen naapuri romahtaa lopullisesti. Toisaalta yksilö tuntee itsensä kovin pieneksi tullessaan Pohjois-Koreasta Etelä-Koreaan, kun aiempaan elämään ei ole kuulunut Internetiä, englannin kielen lainasanoja eikä paljon minkäänlaista teknologiaa. Turha kuvitella, että Pohjois-Koreassa olisi saanut tutustua huipputeknologiaan, sillä säännösten mukaan maassa piti ruokakin valmistaa ilman sähköä. Kukapa niissä olosuhteissa olisi edes kuvitellut käyvänsä tyhjänpäiväistä small talkia kännykän välityksellä.

Suljettu maa avaa silmät, mutta jotenkin tuntuu, että siitä on vaikea sanoa mitään kovin fiksua. En tahtoisi toistaa kliseitä enkä keskittää energiaani päivittelyyn. Sen verran kliseitä sallittakoon kuitenkin, että on todettava, että kovin erilainen elämämme voisi olla, jos olisimme syntyneet aivan jonnekin muualle.

Rahan käyttäminen musikaaleihin on hyvää rahankäyttöä

Sehän tiedetään, että toisen menestys aiheuttaa aina jossakussa toisessa tuohtumusta (lue: kateutta). Tuohtumus on vielä suurempaa, jos menestykseen on saatu muka aiheetonta rahallista tukea. Tällä kertaa Ryhmäteatterissa ollaan – tai ainakin sen johtaja Esa Leskinen on – tuohtuneita siitä, että Helsingin kaupunginteatteri saa Helsingin kaupungilta rahaa, jolla se sitten muka laittaa pystyyn vain maailmalta tuotuja musikaaleja, jotka eivät ole taidetta vaan pelkkää pinnallista viihdettä. Asiaa valaisi eilinen Hesari.

Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkola puolestaan muistuttaa, että tehdään hänen teatterissaan paljon muutakin kuin musikaaleja ja että musikaalit voivat tuottaa rahaa sen muun teatterin tekemiseen. Ihan hyvä pointti, kuten sekin, ettei teatterin ole järkevää pyrkiä miinustavoitteeseen, kuten Sarkola myös muistuttaa. Itselläni nousevat kuitenkin karvat pystyyn muista seikoista.

Minusta on vaarallista ottaa lähtökohdaksi se, että vain pienen piirin ymmärtämä ja katsoma teatteri tai muu luova työ on taidetta ja että massojen rakastamat teokset – esimerkiksi musikaalit – ovat vähempiarvoisia eivätkä siten voi olla taiteellisesti korkeatasoisia. On myös vaarallista ajatella, että verorahoin pitäisi tukea vain tuota ”oikeaa” taidetta ja että teatterimaailman pitäisi tuottaa viihteellisempi puolensa täysin kaupallisesti ilman yhteiskunnan verotulojen tukea.

Jos haluaa tehdä jotain hyvin, se vaatii taitoa, oli kyse sitten ultrapostpostmodernista teatterista tai keskimäärin helpommin ymmärrettävistä musikaaleista. Kuka sen sanoo, kumpi vaatii enemmän taitoa. Joku voisi ilkeästi jopa todeta, että nykytaiteen usein käyttämä ilmaisu, joka sisältää yleisön edessä alasti keikkumista ei ole välttämättä yhtä vaativaa kuin ison tai pienemmänkin musikaaliroolin laulaminen. Joku voisi olla jopa sitä mieltä, että jälkimmäinen on taiteellisempaakin. Vaikeaselkoisuus ei tee mistään hienompaa tai arvokkaampaa. Vaikeaselkoisuus johtuu yleensä siitä, että joku ei osaa ilmaista asioita selkeästi. On harhaa kuvitella, että vaikeaselkoinen olisi jotenkin hienoa ja arvokkaampaa. Ikävä kyllä monet luottavat itseensä niin vähän, että pitävät hienona kaikkea, mitä eivät ymmärrä.

Tietysti löytyy niitä, jotka eivät osaa arvostaa viihdyttävää teatteria, vaikka se olisi kuinka hyvin tehtyä. He voivat sitten tutkiskella mielessään vaikka sitä, mitä varten me maksamme veroja. Minun ymmärtääkseni siksi, että verovaroin voidaan turvata kaikille tiettyjä palveluita, kuten koulutus, terveydenhuolto ja kirjastot. Minulle käy hyvin myös se, että taidetta tuetaan verovaroin, sillä taide-elämyksillä voi olla suurikin merkitys ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Mutta miksi verorahoin pitäisi tukea ennemmin taidetta, josta suuri yleisö ei ole kiinnostunut? Eikö olisi loogisempaa, että kansalaisten rahoja käytettäisiin sellaiseen taiteeseen, mitä he ovat kiinnostuneita näkemään?

Ymmärrän kyllä senkin, että on arvokasta tukea taide-esityksiä, jotka jäisivät ehkä ilman taloudellista tukea kokonaan tekemättä. Uskallan väittää, että näitä itse asiassa ovat myös ne suuret maailmanmenestysmusikaalit, joiden tuominen Suomeen ei ole halpaa lystiä. On ollut ilo nähdä esimerkiksi Wicked omalla äidinkielelläni esitettynä – varsinkin, kun sen pääosien esittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon olisi oitis voinut siirtää West Endiin, sillä he eivät hävinneet siellä näkemälleni Elphaballe ja Glindalle tippaakaan. Ja jos olisin helsinkiläinen, en olisi tippaakaan itkenyt sitä, että maksamistani veroista oli osa luovutettu siihen, että kaupunginteatterin näyttelijöitä puetaan ja maalataan vihreiksi. Paljon huonompaankin voi rahoja käyttää. Toki jokainen voi kaipailla tänne West Endin ja Broadwayn tapaa tehdä kaupallista teatteria. Ikävä kyllä se tapa taitaa oikeasti toimia vain Lontoossa ja New Yorkissa, joissa on rahaa ja näyttelijöitä kuten myös katsojia aivan eri määrä kuin täällä Pohjolan perukoilla. Jos me sitten saamme edes verovaroin tuettuna nähdä musikaaleja, joista hyvin monet nauttivat, on vaikea ymmärtää, mikä tässä niin väärin olisi.