Sain juuri viiden päivän lääkekuurin päätökseen. Olen huomannut, että kaikenlaisten pillereiden nieleminen turhauttaa, vaikka tuo lääkekuuri aika pakollinen olikin. Minulla on lisäksi pari lääkevalmistetta, jotka on otettava joka päivä. En ajattele, että olisin niistä riippuvainen, koska ne eivät ole riippuvuutta aiheuttavia tuotteita. On kuitenkin vaikea sanoa, onko minulla paljoa muitakaan vaihtoehtoja kuin käyttää niitä – saanko esimerkiksi toivottoman määrän allergiaoireita, jos luovun allergialääkkeestä?
Image käsitteli numerossaan 6-7/2009 sitä, kuinka lääkkeitä käytetään yhä enemmän huumeina. Nyt ilmestyneessä uudessa numerossa (8/2009) on lääkeriippuvaisen anonyymi kirjoitus. Se jotenkin herätti, vaikka oma lääkearsenaalini onkin – onneksi – hyvin erilainen kuin kirjoittajan. Olen tiennyt, että lääkkeitä määrätään varmasti osassa tapauksista liian kevein perustein, mutta kyllä pysäytti, kun luin anonyymin sairaskertomusta:
”Kävin Pirjon [psykiatri] vastaanotolla 20-vuotiaana tuttavani kehotuksesta. Kerroin alakulosta ja ihmissuhdeongelmista. Puhuin elämästäni, joka oli suuntaa vailla, niin kuin monen 20-vuotiaan elämä.
Vartin kuunneltuaan Pirjo kirjoitti masennusdiagnoosin ja osoitti ratkaisun ongelmiini. Sain reseptin mielialalääkkeisiin, psykoosilääkkeisiin, nukahtamislääkkeisiin ja rauhoittaviin lääkkeisiin.”
Huhhuh! Kuinka joku – edes ammatti-ihminen – pystyy arvioimaan vartissa, että potilas tarvitsee noin monta erilaista lääkettä? Ei mitenkään. Potilaan täytyy olla aika kova luu, että alkaa tosissaan väittää lääkärin auktoriteettia vastaan ja kyseenalaistaa hänen toimensa sanoen, että hän ei tiedä, mitä resepteihinsä kirjoittaa.
Anonyymin kirjoittajan kohdalla täytyy tosin todeta, että saattoi hän iloinenkin noista lääkemääräyksistä olla, sillä hän oli jo teininä ostanut katukaupasta lääkkeitä huumeikseen. En kuitenkaan usko, että paatunutkaan narkomaani yrittäisi ensimmäisellä käynnillä huijata lääkäriltä neljää erilaista lääkettä. Eiköhän lääkäri ole yksinkertaisesti itse keksinyt, että hänen allekirjoittamillaan paperilapuilla saadaan potilaan elämä muka kuntoon. Ylilyönti mikä ylilyönti, ja lisäksi vielä pahempi tapaus, koska lääkkeet menivät henkilölle, jolla oli ollut aiemmin tarmoa etsiä samaisia tuotteita laittomasti – väärinkäyttö oli aika ilmeistä.
Imagen artikkeli kertoo lisäksi seuraavaa: ”Psykoosi-, neuroosi- ja unilääkkeistä maksettiin viime vuonna Kela-korvauksia 549 564 henkilölle. Masennuslääkkeitä korvattiin 408 513:lle.” Toinen huhhuh! Voiko Suomessa todella olla noin paljon ihmisiä, joiden mielenterveys vaatii lääkehoitoa?
Uskon, että ei. Olen läheltä nähnyt, että masennuslääkkeet voivat auttaa ihmistä paljon, joten en sano, ettei niitä pitäisi missään tilanteessa määrätä, mutta ei kai meistä noin moni ole niin masentunut, että tarvitsee lääkkeitä? Ikävä kyllä vaatisi paljon enemmän verovaroja, jos hoidon pääpaino olisi terapiakeskusteluissa. Siksi niillekin, jotka virkoaisivat keskusteluilla, kirjoitetaan lääkemääräys. On vaikea sanoa myös sitä, kuinka monet syövät esimerkiksi mielialalääkkeitä pidempään kuin on tarpeen.
Entäs muut kuin mielenterveyttä hoitavat lääkkeet? Kuinka paljon niitä määrätään turhaan? Itse olen joskus nuorempana yrittänyt sönköttää lääkärille, etten halua e-pillereitä, koska silloin ei ollut ehkäisytarvetta. Lääkäri ei kuitenkaan välittänyt puheistani – hänen mielestään kuukautisteni epäsäännöllisyys piti hoitaa lääkkeillä. Olin sen verran nuori, etten uskaltanut tehdä omia johtopäätöksiäni. Eihän epäsäännöllisiä kuukautisia olisi tarvinnut hoitaa millään. Kiusalliset ne ovat, mutta jos sen kestää, ei niistä mitään terveydellistä haittaa tietääkseni ole.
Olen kaikesta huolimatta länsimaisen lääketieteen kannattaja, en osaa oikein hakea apua muustakaan, jos sairastun, tarvitsen ehkäisyä tms. Mutta silti minua pelottaa, kuinka monta pilleriä joudun joka päivä syömään, kun tulen vanhaksi – kuinka monta pilleriä joudun nielemään koko elämäni aikana? Ja uskon, että mielessä pyörii kysymys: kuinka monta pilleriä olisin voinut jättää ottamatta ja voida silti aivan hyvin?
sunnuntai 30. elokuuta 2009
lauantai 29. elokuuta 2009
Los abrazos rotos
Pidän Pedro Almodóvarin elokuvista niiden värienkäytön ja jollain lailla äkkiväärien tarinoiden vuoksi. Siksipä syöksyin katsomaan miehen uusimman tuotoksen Särkyneet syleilyt, kun viime torstaina leffaan pääsi 5,50 eurolla.
Tarinan keskeisin henkilö on sokea mies nimeltä Mateo Blanco. Hän on elokuvaohjaaja, jonka läheisimmät ihmissuhteet ovat työtoveri Judit ja tämän poika Diego. Elokuvan alussa Mateo saa tietää, että Ernesto Martel -niminen mies on kuollut, minkä johdosta Mateo palaa menneisyyteensä. Sieltä löytyy suhde Ernesto Martelin kauniin vaimon Lenan kanssa ja leikkauspöydällä pilattu elokuva, jossa Lena näytteli pääosaa. Nyt Mateolla ei ole enää näkökykyä eikä Lenaa.
Penélope Cruz esittää Lenaa, ja täytyy myöntää, että elokuvan jännite katoaa, kun hän katoaa kuvasta. Toistenkaan näyttelijöiden roolisuorituksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta ehkä tarina ei tällä kertaa onnistu olemaan niin kiinnostava, että se kantaisi silloinkin, kun joukon karismaattisin näyttelijä on poissa kameran edestä. Itse asiassa mietin, mitä Hollywood-tuotantoja, joissa Cruz on, olen nähnyt. En ehkä kovin monta, enkä muista niitä niin hyvin. Ainakin Almodóvar saa Cruzin elämään. Pitänee katsoa Vicky Christina Barcelona, josta Cruz sai Oscarin.
Parhaimmillaan Särkyneet syleilyt on lumoava kuin Almodóvarin elokuvat onnistuessaan ovat. Sellainen kohta on mm. se, kun koko valkokangas peittyy revittyihin valokuvanpalasiin, joissa ovat kerran toisensa jälkeen Lena ja Mateo. Ehkä katsoja olisi pitänyt saada välittämään Mateosta enemmän. En kokenut kovinkaan traagiseksi sitä, että toiset ihmiset olivat pilanneet hänen elokuvansa. Siksi en kokenut myöskään hienoa tunnetta, kun Mateo viimein sai tehdä – sokeana – tuon taideteoksen valmiiksi, valita ne otokset, jotka saivat tarinan näyttämään hyvältä.
Nyt-liitteen arviossa Särkyneitä syleilyjä nimitettiin runsaudensarveksi, ja nimitys osuu kyllä aivan oikeaan. Siksi onkin hassua, että nyt tuntuu, ettei elokuvasta ole paljoakaan sanottavaa. Eikö siinä runsaudensarvessa minua liikuttanut kukaan eikä mikään muu kuin Lena? Ehkä ei, mutta Lena liikutti sen verran, että ei elokuva lainkaan kelvoton ollut. Mutta luulenpa että katson Volverin elämäni aikana useamman kerran kuin tämän.
Tarinan keskeisin henkilö on sokea mies nimeltä Mateo Blanco. Hän on elokuvaohjaaja, jonka läheisimmät ihmissuhteet ovat työtoveri Judit ja tämän poika Diego. Elokuvan alussa Mateo saa tietää, että Ernesto Martel -niminen mies on kuollut, minkä johdosta Mateo palaa menneisyyteensä. Sieltä löytyy suhde Ernesto Martelin kauniin vaimon Lenan kanssa ja leikkauspöydällä pilattu elokuva, jossa Lena näytteli pääosaa. Nyt Mateolla ei ole enää näkökykyä eikä Lenaa.
Penélope Cruz esittää Lenaa, ja täytyy myöntää, että elokuvan jännite katoaa, kun hän katoaa kuvasta. Toistenkaan näyttelijöiden roolisuorituksissa ei sinänsä ole vikaa, mutta ehkä tarina ei tällä kertaa onnistu olemaan niin kiinnostava, että se kantaisi silloinkin, kun joukon karismaattisin näyttelijä on poissa kameran edestä. Itse asiassa mietin, mitä Hollywood-tuotantoja, joissa Cruz on, olen nähnyt. En ehkä kovin monta, enkä muista niitä niin hyvin. Ainakin Almodóvar saa Cruzin elämään. Pitänee katsoa Vicky Christina Barcelona, josta Cruz sai Oscarin.
Parhaimmillaan Särkyneet syleilyt on lumoava kuin Almodóvarin elokuvat onnistuessaan ovat. Sellainen kohta on mm. se, kun koko valkokangas peittyy revittyihin valokuvanpalasiin, joissa ovat kerran toisensa jälkeen Lena ja Mateo. Ehkä katsoja olisi pitänyt saada välittämään Mateosta enemmän. En kokenut kovinkaan traagiseksi sitä, että toiset ihmiset olivat pilanneet hänen elokuvansa. Siksi en kokenut myöskään hienoa tunnetta, kun Mateo viimein sai tehdä – sokeana – tuon taideteoksen valmiiksi, valita ne otokset, jotka saivat tarinan näyttämään hyvältä.
Nyt-liitteen arviossa Särkyneitä syleilyjä nimitettiin runsaudensarveksi, ja nimitys osuu kyllä aivan oikeaan. Siksi onkin hassua, että nyt tuntuu, ettei elokuvasta ole paljoakaan sanottavaa. Eikö siinä runsaudensarvessa minua liikuttanut kukaan eikä mikään muu kuin Lena? Ehkä ei, mutta Lena liikutti sen verran, että ei elokuva lainkaan kelvoton ollut. Mutta luulenpa että katson Volverin elämäni aikana useamman kerran kuin tämän.
perjantai 28. elokuuta 2009
Me siipeemme saaneet
Katsastin tänään pitkästä aikaa hieman pidemmän aikaa Hugo Simbergin maalausta Haavoittunut enkeli, kuvasta tosin vain, en Ateneumissa. Tavallaanhan se on kulunut kuva. Miksi minä sitä katselisin, kun kaikki ovat sen jo nähneet ja siitä on varmasti kaikki jo sanottu? Siksi, että siihen ei kyllästy.
Tänään maalauksesta tulee mieleen se, että vaikka pahin olo siinä on enkelillä, johon on sattunut, myös häntä kantavat pojat ovat kuin kuoleman kohdanneet. He kantavat paitsi enkeliä myös osaa tämän taakasta – ja ovat väsyneitä kuin perheenjäsenet ja ystävät, jotka joutuvat olemaan vaikeuksissa läheisensä tukena.
En tiedä, miksi kuva näyttää nyt yhä synkemmältä mitä kauemmin sitä katson. Aivan kuin enkelillä ei olisi mahdollisuutta selviytyä. Aivan kuin häntä vietäisiin vain jonnekin, missä hän voi rauhassa kuolla. Ennen en ole ajatellut niin, eikä tämä päivä ole ollut edes mitenkään erityisen synkkä, niin että se voisi selittää synkät ajatukseni. Jotenkin nyt vain iski ilmeisesti vakava hetki.
Mistä enkeli on saanut haavan siipeensä? Mistä me ihmiset saamme haavoja siipiimme? Melkein mistä vain. Yritämme parantaa ne useimmiten toisten ihmisten avustuksella. Tarvitsemme usein sitä, että toiset kantavat meitä. Kunpa niissä tilanteissa jaksaisimme jotenkin vaikuttaa siihen, ettei kantajien taakka olisi ylivoimainen. Kunpa ne tilanteet eivät kestäisi kovin kauaa. Ja vaikka en halua toivoa kenellekään ikäviä asioita, tunnen, että tasapuolista on se, että myös minä, joka useammin tarvitsen tukea, voin myös joskus olla tuen antajana.
Tänään maalauksesta tulee mieleen se, että vaikka pahin olo siinä on enkelillä, johon on sattunut, myös häntä kantavat pojat ovat kuin kuoleman kohdanneet. He kantavat paitsi enkeliä myös osaa tämän taakasta – ja ovat väsyneitä kuin perheenjäsenet ja ystävät, jotka joutuvat olemaan vaikeuksissa läheisensä tukena.
En tiedä, miksi kuva näyttää nyt yhä synkemmältä mitä kauemmin sitä katson. Aivan kuin enkelillä ei olisi mahdollisuutta selviytyä. Aivan kuin häntä vietäisiin vain jonnekin, missä hän voi rauhassa kuolla. Ennen en ole ajatellut niin, eikä tämä päivä ole ollut edes mitenkään erityisen synkkä, niin että se voisi selittää synkät ajatukseni. Jotenkin nyt vain iski ilmeisesti vakava hetki.
Mistä enkeli on saanut haavan siipeensä? Mistä me ihmiset saamme haavoja siipiimme? Melkein mistä vain. Yritämme parantaa ne useimmiten toisten ihmisten avustuksella. Tarvitsemme usein sitä, että toiset kantavat meitä. Kunpa niissä tilanteissa jaksaisimme jotenkin vaikuttaa siihen, ettei kantajien taakka olisi ylivoimainen. Kunpa ne tilanteet eivät kestäisi kovin kauaa. Ja vaikka en halua toivoa kenellekään ikäviä asioita, tunnen, että tasapuolista on se, että myös minä, joka useammin tarvitsen tukea, voin myös joskus olla tuen antajana.
keskiviikko 26. elokuuta 2009
Kokkaaminen on hienompi taito kuin kännääminen
Aion yrittää seurata tämänvuotista Big Brotheria. Olen joskus aiemmin seurannut ohjelmaa ajoittain hyvinkin kiinnostuneena – vaikka se niin järkyttävä enimmäkseen onkin – mutta ainakin viime vuonna olin jo aivan pihalla, koska en jaksanut kiinnostunut siitä, mitä BB-talossa tapahtui.
Muistan ensimmäisen kosketukseni tosi-tv-ohjelmiin. Eräät silloiset työkaverini seurasivat innoissaan Selviytyjiä, ja kun he kertoivat ohjelmasta, en ollut lainkaan ymmärtää, mistä on kyse. Oikeita ihmisiä, jotka oikeasti ovat jossain ääriolosuhteissa selviytymässä? Ei kai?
Nyt tosi-tv on mennyt jo ensinnäkin liian överiksi ja toiseksi alkanut kyllästyttää katsojia. Itse seuraan kuitenkin paria sarjaa todella intohimoisesti. Ne ovat Diili ja Kauhukeittiö.
Kesän harvoja ei-uusintoja oli Diilin aiemmin Suomessa esittämätön tuotantokausi. Taitaa olla monta vuotta vanha, mutta väliäkö tuolla, kun en tiedä ennestään voittajaa. Aika moni on tippunut jo pelistä pois, mutta onneksi joitakin kilpailijoita ja jaksoja on vielä jäljellä.
Diili on jostain syystä tosi-tv-suosikkini, vaikken oikeastaan pidä Donald Trumpista enkä välitä sellaisesta ökyloistosta, jonka hän on ympärilleen luonut. On kuitenkin järjellistä kilpailla työpaikasta: se on palkinto, jonka saavuttamiseen tarvitaan jonkinlaisia kykyjä – muitakin kuin että hölmöilee kännissä (vrt. BB). Myönnettäköön, että Diilissäkin näihin kykyihin kuuluu taito olla röyhkeä ja haukkua tarvittaessa kanssakilpailijat rankasti. Odotan siitä huolimatta myös Suomen Diilin toista tuotantokautta, joka alkaa ensi kuussa – vaikken pidä Hjallis Harkimonkaan persoonasta.
Entäs Kauhukeittiö sitten? No, kaikkinensa myöskään Gordon Ramseyta ei voi väittää hirveän miellyttäväksi ihmiseksi. Mutta Kauhukeittiössäkin kilpaillaan jostain muusta kuin rahapalkinnosta: hyvästä työpaikasta ravintola-alalla. Lisäksi voittajan todella täytyy osata paitsi tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja pelata korttinsa oikein sosiaalisessa pelissä, myös kokata.
No, eivät Diili ja Kauhukeittiö tietenkään ole kilttejä tosi-tv-ohjelmia, joissa katsojakin on kaikkien puolella. Itsekin päivittelen aivan täysillä kilpailijoiden toilailuja, pidän joistakin kilpailijoista ja inhoan joitakuita. Näiden kahden ohjelman idea on kuitenkin iskenyt minuun, ehkä juuri siksi, ettei kummassakaan ole kilpailua vain kilpailun ja viihteen vuoksi.
Itse en muuten pärjäisi Diilissä, Kauhukeittiössä enkä BB:ssäkään. Jos menisin BB:hen, säilyisin hengissä ehkä siten, että ottaisin mukaan Täällä Pohjantähden alla (taloon saa kuulemma viedä yhden kirjan). Sitten lukisin sitä, kun muut bailaisivat. Kirja kestäisi myös useamman lukemisen, jos sattuisi niin, ettei minua äänestettäisi ulos ennen kuin kirjan loppu saapuisi.
Muistan ensimmäisen kosketukseni tosi-tv-ohjelmiin. Eräät silloiset työkaverini seurasivat innoissaan Selviytyjiä, ja kun he kertoivat ohjelmasta, en ollut lainkaan ymmärtää, mistä on kyse. Oikeita ihmisiä, jotka oikeasti ovat jossain ääriolosuhteissa selviytymässä? Ei kai?
Nyt tosi-tv on mennyt jo ensinnäkin liian överiksi ja toiseksi alkanut kyllästyttää katsojia. Itse seuraan kuitenkin paria sarjaa todella intohimoisesti. Ne ovat Diili ja Kauhukeittiö.
Kesän harvoja ei-uusintoja oli Diilin aiemmin Suomessa esittämätön tuotantokausi. Taitaa olla monta vuotta vanha, mutta väliäkö tuolla, kun en tiedä ennestään voittajaa. Aika moni on tippunut jo pelistä pois, mutta onneksi joitakin kilpailijoita ja jaksoja on vielä jäljellä.
Diili on jostain syystä tosi-tv-suosikkini, vaikken oikeastaan pidä Donald Trumpista enkä välitä sellaisesta ökyloistosta, jonka hän on ympärilleen luonut. On kuitenkin järjellistä kilpailla työpaikasta: se on palkinto, jonka saavuttamiseen tarvitaan jonkinlaisia kykyjä – muitakin kuin että hölmöilee kännissä (vrt. BB). Myönnettäköön, että Diilissäkin näihin kykyihin kuuluu taito olla röyhkeä ja haukkua tarvittaessa kanssakilpailijat rankasti. Odotan siitä huolimatta myös Suomen Diilin toista tuotantokautta, joka alkaa ensi kuussa – vaikken pidä Hjallis Harkimonkaan persoonasta.
Entäs Kauhukeittiö sitten? No, kaikkinensa myöskään Gordon Ramseyta ei voi väittää hirveän miellyttäväksi ihmiseksi. Mutta Kauhukeittiössäkin kilpaillaan jostain muusta kuin rahapalkinnosta: hyvästä työpaikasta ravintola-alalla. Lisäksi voittajan todella täytyy osata paitsi tehdä yhteistyötä toisten kanssa ja pelata korttinsa oikein sosiaalisessa pelissä, myös kokata.
No, eivät Diili ja Kauhukeittiö tietenkään ole kilttejä tosi-tv-ohjelmia, joissa katsojakin on kaikkien puolella. Itsekin päivittelen aivan täysillä kilpailijoiden toilailuja, pidän joistakin kilpailijoista ja inhoan joitakuita. Näiden kahden ohjelman idea on kuitenkin iskenyt minuun, ehkä juuri siksi, ettei kummassakaan ole kilpailua vain kilpailun ja viihteen vuoksi.
Itse en muuten pärjäisi Diilissä, Kauhukeittiössä enkä BB:ssäkään. Jos menisin BB:hen, säilyisin hengissä ehkä siten, että ottaisin mukaan Täällä Pohjantähden alla (taloon saa kuulemma viedä yhden kirjan). Sitten lukisin sitä, kun muut bailaisivat. Kirja kestäisi myös useamman lukemisen, jos sattuisi niin, ettei minua äänestettäisi ulos ennen kuin kirjan loppu saapuisi.
maanantai 24. elokuuta 2009
Ranskalainen opettaja keinot keksii
Kävimme eilen miehen kanssa katsomassa elokuvissa pienoisen yllätysvalinnan: Fred Cavayén ohjaaman Kaiken se kestää. Alkuperäinen ajatus oli mennä katsomaan Public Enemies, mutta se siirtyi myöhempään ajankohtaan. Eipä siinä mitään, olisin jo aiemmin käynyt katsomassa tämän ranskalaiselokuvan eräällä toisella paikkakunnalla, jos näytösaika olisi sopinut aikatauluihini.
Vincent Lindon esittää Julien-nimistä opettajaa, jonka vaimo Lise (Diane Kruger) joutuu niin pahasti murhaepäillyksi, että seurauksena on 20 vuoden vankilatuomio. Perheidylli loppuu ymmärrettävästi siihen – enää äiti ei ota Oscar-pojastaan, itsestään ja miehestään joka aamu valokuvaa, joka näyttää, kuinka onnellinen perhe on.
Kun Lise on ollut vankilassa kolme vuotta ja asiaa käsitellään vielä kerran oikeudessa, selviää, ettei löydy todisteita sille, ettei hän olisi syyllinen. Julienille selviää myös, että ajan myötä vaimo tappaa itsensä keinolla tai toisella, jos joutuu vielä olemaan vankilassa. Niin Julien päättää – omatoimisesti, vaimolta kysymättä – junailla rakkaansa vapaaksi.
Katsojalle paljastetaan jo aikaisin, että Lise on todellakin syytön murhaan, jonka tekemisestä hänet on tuomittu. On mieletöntä kohtalon ivaa, kuinka hän sattuu koskemaan murha-aseeseen, saamaan takkiinsa murhatun verta ja häipymään paikalta huomaamatta lainkaan maassa makaavaa naista, jonka aivan toinen ihminen on tappanut. Julienin puolelle on helppo asettua, kun tietää hänen vaimonsa syyttömäksi. Ikävä kyllä Julien joutuu kuitenkin itsekin tilanteisiin, jotka voisivat hyvin johtaa siihen, että pikku Oscarin isikin olisi pian vankilassa.
Elokuva muistuttaa – vaikka ei ehkä kaikilta osin niin uskottava olekaan – hyvin siitä, että elämä voi muuttua aivan yhtäkkiä. Tarinana se pitää otteessaan. Minä jännitin aivan tosissani, pääsevätkö Julien, Lise ja Oscar San Salvadoriin, jonne heidän oli Julienin suunnitelman mukaan tarkoitus paeta.
Kaiken se kestää -nimi ei mielestäni vastaa parhaalla mahdollisella tavalla elokuvan sisältöä. Alkuperäinen ranskankielinen nimi Pour elle sen sijaan kuvaa Julienin toimia mainiosti, vaikka yhtä lailla Julien toimii myös itsensä ja poikansa takia. Joka tapauksessa elokuva on jollain lailla piristävän erilainen trilleri, kertomus tavallisista ihmisistä, epätoivosta, rakkaudesta ja päämäärätietoisuudesta.
Laitetaan tähän lopuksi kuvan Diane Krugerista. Minut tuo ilme ainakin sai hyvälle tuulelle.
Kuvan on ottanut Thore Siebrands.
Vincent Lindon esittää Julien-nimistä opettajaa, jonka vaimo Lise (Diane Kruger) joutuu niin pahasti murhaepäillyksi, että seurauksena on 20 vuoden vankilatuomio. Perheidylli loppuu ymmärrettävästi siihen – enää äiti ei ota Oscar-pojastaan, itsestään ja miehestään joka aamu valokuvaa, joka näyttää, kuinka onnellinen perhe on.
Kun Lise on ollut vankilassa kolme vuotta ja asiaa käsitellään vielä kerran oikeudessa, selviää, ettei löydy todisteita sille, ettei hän olisi syyllinen. Julienille selviää myös, että ajan myötä vaimo tappaa itsensä keinolla tai toisella, jos joutuu vielä olemaan vankilassa. Niin Julien päättää – omatoimisesti, vaimolta kysymättä – junailla rakkaansa vapaaksi.
Katsojalle paljastetaan jo aikaisin, että Lise on todellakin syytön murhaan, jonka tekemisestä hänet on tuomittu. On mieletöntä kohtalon ivaa, kuinka hän sattuu koskemaan murha-aseeseen, saamaan takkiinsa murhatun verta ja häipymään paikalta huomaamatta lainkaan maassa makaavaa naista, jonka aivan toinen ihminen on tappanut. Julienin puolelle on helppo asettua, kun tietää hänen vaimonsa syyttömäksi. Ikävä kyllä Julien joutuu kuitenkin itsekin tilanteisiin, jotka voisivat hyvin johtaa siihen, että pikku Oscarin isikin olisi pian vankilassa.
Elokuva muistuttaa – vaikka ei ehkä kaikilta osin niin uskottava olekaan – hyvin siitä, että elämä voi muuttua aivan yhtäkkiä. Tarinana se pitää otteessaan. Minä jännitin aivan tosissani, pääsevätkö Julien, Lise ja Oscar San Salvadoriin, jonne heidän oli Julienin suunnitelman mukaan tarkoitus paeta.
Kaiken se kestää -nimi ei mielestäni vastaa parhaalla mahdollisella tavalla elokuvan sisältöä. Alkuperäinen ranskankielinen nimi Pour elle sen sijaan kuvaa Julienin toimia mainiosti, vaikka yhtä lailla Julien toimii myös itsensä ja poikansa takia. Joka tapauksessa elokuva on jollain lailla piristävän erilainen trilleri, kertomus tavallisista ihmisistä, epätoivosta, rakkaudesta ja päämäärätietoisuudesta.
Laitetaan tähän lopuksi kuvan Diane Krugerista. Minut tuo ilme ainakin sai hyvälle tuulelle.
Kuvan on ottanut Thore Siebrands.
lauantai 22. elokuuta 2009
Vaadimme persoonallisia ruumisarkkuja
Ihmiset ovat yksilöitä, mutta hautapaikat eivät. Tätä vastaan olen jo pitkään protestoinut. Haluan, että oma hautani on aikanaan minun näköiseni. Nyt olisi mahdollista saada myös itsensä näköinen arkku, ainakin jos asuu Iisalmessa. Siellä kansalaisopisto nimittäin järjestää kurssin, jolla valmistetaan ruumisarkku. Asiaa ihmetellään Iltalehdessä.
Harvinaisuus tuollainen kurssi varmasti on, mutta onko muuta syytä nostaa sitä otsikoihin? Kun Kuusamossa oli tarjolla arkunrakennuskurssi, vastaanotto oli ollut paheksuva. Iisalmelaiset ovat puolestaan suhtautuneet asiaan huumorilla, ainakin Iltalehden jutun mukaan. En oikein ymmärrä kumpaakaan. Huumori voi tietenkin olla selviytymiskeino, kun on kyse vaikeasta asiasta, mutta tuskinpa kurssia on huumorimielessä kansalaisopiston ohjelmaan otettu. Paheksumista en puolestaan ymmärrä siksi, etten todellakaan usko sitä, että kukaan menisi pilkallaan arkkua rakentamaan, enkä myöskään sitä, että kurssille lähtisivät tasapainottomat itsemurhaa tai toisten murhaa hautovat ihmiset tai ne, jotka toivovat jonkun kuolemaa.
Eikö olisi hienoa tulla haudatuksi itse tehdyssä arkussa, joka on myös maalattu omalla tyylillä? Harmillista tietysti on, että päästessään käyttöön hieno käsin tehty arkku lopulta maatuu.
On ihan aiheellista puhua siitä, että nykyään on vieraannuttu kuolemasta luvattoman paljon. En väitä, että jokaisen pitäisi nähdä kuolemaa koko ajan ympärillään, mutta ei kuolemassa useimmiten mitään luonnotontakaan ole. Osa meistä kuolee vanhuuteen ja osa meistä kuolee nuorempana tai vanhempana esimerkiksi raskaisiin sairauksiin, ikävä kyllä. Kuolema tulee jollain tavalla aikanaan, ja – latteasti sanottuna – se vain kuuluu jokaisen elämään. Silti yritämme leikkiä, että voisimme elää elämän niin, ettei meidän tarvitse olla missään tekemisissä kuoleman kanssa.
Oman arkun rakentaminen voi olla jopa lohdullista – ainakin tietää, mihin joutuu kuoltuaan. Kun tekee itse kauniin arkun, voi se tuoda lähemmäksi sen ajatuksen, ettei kuolemaa tarvitse pelätä ja että sen jälkeen on levollista olla. Lisäksi arkun persoonallisuus vahvistaisi sitä, että todella on yksilö, myös sitten kun on kuollut.
Niin, Suomessa arkut ja hautapaikat ovat usein surullisen yhdennäköisiä. Itse en itse asiassa osaa sanoa, haluaisinko tulla tuhkatuksi vai haudatuksi perinteisemmin. Haluaisin kuitenkin, että haudallani olisi jotain herkkää minusta muistuttavaa, esimerkiksi pieni veistos, joka olisi tehty vain minua varten. Lisäksi kukat saisivat olla minun värisiäni eli vaihdellen eri värisiä, sillä pidän niin monista väreistä. Joskus tumma punainen miellyttää, joskus keltainen tekee mielen hyväksi. Kun kukat eivät olisi aina samanlaiset, olisi haudassa makaajallakin vaihtelua.
Harvinaisuus tuollainen kurssi varmasti on, mutta onko muuta syytä nostaa sitä otsikoihin? Kun Kuusamossa oli tarjolla arkunrakennuskurssi, vastaanotto oli ollut paheksuva. Iisalmelaiset ovat puolestaan suhtautuneet asiaan huumorilla, ainakin Iltalehden jutun mukaan. En oikein ymmärrä kumpaakaan. Huumori voi tietenkin olla selviytymiskeino, kun on kyse vaikeasta asiasta, mutta tuskinpa kurssia on huumorimielessä kansalaisopiston ohjelmaan otettu. Paheksumista en puolestaan ymmärrä siksi, etten todellakaan usko sitä, että kukaan menisi pilkallaan arkkua rakentamaan, enkä myöskään sitä, että kurssille lähtisivät tasapainottomat itsemurhaa tai toisten murhaa hautovat ihmiset tai ne, jotka toivovat jonkun kuolemaa.
Eikö olisi hienoa tulla haudatuksi itse tehdyssä arkussa, joka on myös maalattu omalla tyylillä? Harmillista tietysti on, että päästessään käyttöön hieno käsin tehty arkku lopulta maatuu.
On ihan aiheellista puhua siitä, että nykyään on vieraannuttu kuolemasta luvattoman paljon. En väitä, että jokaisen pitäisi nähdä kuolemaa koko ajan ympärillään, mutta ei kuolemassa useimmiten mitään luonnotontakaan ole. Osa meistä kuolee vanhuuteen ja osa meistä kuolee nuorempana tai vanhempana esimerkiksi raskaisiin sairauksiin, ikävä kyllä. Kuolema tulee jollain tavalla aikanaan, ja – latteasti sanottuna – se vain kuuluu jokaisen elämään. Silti yritämme leikkiä, että voisimme elää elämän niin, ettei meidän tarvitse olla missään tekemisissä kuoleman kanssa.
Oman arkun rakentaminen voi olla jopa lohdullista – ainakin tietää, mihin joutuu kuoltuaan. Kun tekee itse kauniin arkun, voi se tuoda lähemmäksi sen ajatuksen, ettei kuolemaa tarvitse pelätä ja että sen jälkeen on levollista olla. Lisäksi arkun persoonallisuus vahvistaisi sitä, että todella on yksilö, myös sitten kun on kuollut.
Niin, Suomessa arkut ja hautapaikat ovat usein surullisen yhdennäköisiä. Itse en itse asiassa osaa sanoa, haluaisinko tulla tuhkatuksi vai haudatuksi perinteisemmin. Haluaisin kuitenkin, että haudallani olisi jotain herkkää minusta muistuttavaa, esimerkiksi pieni veistos, joka olisi tehty vain minua varten. Lisäksi kukat saisivat olla minun värisiäni eli vaihdellen eri värisiä, sillä pidän niin monista väreistä. Joskus tumma punainen miellyttää, joskus keltainen tekee mielen hyväksi. Kun kukat eivät olisi aina samanlaiset, olisi haudassa makaajallakin vaihtelua.
keskiviikko 19. elokuuta 2009
Klik-klik – rinnat suuremmiksi
Hajuvesimainokseen tarvitaan sitten rinnat – ei riitä, vaikka olisi muuten kuinka kaunis tahansa. Keira Knightley poseeraa Chanel-mainoksessa, mutta ei aivan omanlaisenaan, vaan rintojen kohdalta suurennettuna. Asian voi tarkistaa vaikkapa Iltalehdestä.
Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella? Että onneksi kauneimmillakin on vikansa? Että on se kumma, kun noin kaunis nainen ei kelpaa mainokseen edes suunnilleen sellaisena kuin on (ainahan kaikkia meikkaillaan sun muuta, joten luonnonkauniina näitä julkkisnaisia ei koskaan näe)? Vai että mitä tässä vöyhkäämään, sillä kaikki mainoksethan ovat kuvamanipulaatiota?
Keira Knightley saattaa olla monien mielestä liian laiha, enkä nyt sano, että hänen vartalonsa pitäisi kokonaisuutena asettaa joksikin ihanteeksi. Mutta hän voisi olla hyvä esimerkki siitä, että nainen voi olla kaunis ja naisellinen, vaikkei hänellä olisikaan suuria rintoja.
Nyt sitten varmaan on seuraavaksi alettava boikotoida Chanelia (helppoa, koska en siedä hajuvesiä lainkaan) ja tiirailla Keiran elokuvia (helppoa, koska alkuun pääsee devarihyllyssäni olevalla Sovitus-leffalla, jota en olekaan ennen nähnyt).
Mitä tässä nyt sitten pitäisi ajatella? Että onneksi kauneimmillakin on vikansa? Että on se kumma, kun noin kaunis nainen ei kelpaa mainokseen edes suunnilleen sellaisena kuin on (ainahan kaikkia meikkaillaan sun muuta, joten luonnonkauniina näitä julkkisnaisia ei koskaan näe)? Vai että mitä tässä vöyhkäämään, sillä kaikki mainoksethan ovat kuvamanipulaatiota?
Keira Knightley saattaa olla monien mielestä liian laiha, enkä nyt sano, että hänen vartalonsa pitäisi kokonaisuutena asettaa joksikin ihanteeksi. Mutta hän voisi olla hyvä esimerkki siitä, että nainen voi olla kaunis ja naisellinen, vaikkei hänellä olisikaan suuria rintoja.
Nyt sitten varmaan on seuraavaksi alettava boikotoida Chanelia (helppoa, koska en siedä hajuvesiä lainkaan) ja tiirailla Keiran elokuvia (helppoa, koska alkuun pääsee devarihyllyssäni olevalla Sovitus-leffalla, jota en olekaan ennen nähnyt).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)