Paikkoja, joita ei pitäisi olla

Maanantaina vierailin Auschwitz-Birkenaun keskitysleirissä. Lupailin edellisessä postauksessa kirjoittaa vierailusta, jos vain osaan sanoa jotain. Aika mykkä olen asian suhteen vieläkin – on vaikea keksiä mitään sanottavaa, sillä paikan ajatteleminen mykistää. Kuvia minulla kuitenkin on näyttää, enimmäkseen elleivät kaikki miehen ottamia.

Aloitetaan Birkenausta. Kuka rakentaa rautateitä, jotta ihmisiä saadaan kuljetettua kuolemaan? Natsit rakensivat.



Birkenaussa oli parakkeja ja piikkilankaa loputtomiin. Alue oli todella suuri.



Auschwitz I oli alueena pienempi kuin kuvittelin. Siellä ei myöskään ollut matalia parakkeja, joita Birkenaussa oli ja joita olen nähnyt muualla. Niin, helvetti nämä tiilitalot olivat joka tapauksessa.



Näytteillä oli murhattujen ihmisten tavaroita (kenkiä, hammasharjoja, matkalaukkuja, jalkaproteeseja...) kuten myös hiuksia mutta myös murhaväline: kuvassa on Zyklon B -purkkeja.



Auschwitz I:n kaasukammio-krematoriorakennus näytti ulkopäin tältä:



Kertokoot nyt kuvat puolestaan, sillä minä en osaa enempää sanoa. Eikä se johdu siitä, ettei tuo vierailu olisi tuntunut miltään. Se johtuu vain siitä mykistävyydestä. Kunpa ihminen älyäisi edes joskus kuunnella itseään ja ymmärtää, milloin on tullut hulluksi.

Mieltä kylmää jo valmiiksi

Olen viime ajat valmistautunut huomiseen. Se on tapahtunut seuraavasti:

1) Olen lukenut Sybille Steinbacherin kirjan ”Auschwitz – lyhyt historia”.



2) Olen katsonut mieheni kanssa 6-osaisen televisiodokumenttisarjan ”Auschwitz ja lopullinen ratkaisu”.

Tänään olen kotona ja huomenna Auschwitzissa. Olen aiemmin käynyt kahdessa keskitysleirissä (Sachenhausenissa ja Dachaussa) ja nyt on sitten vuorossa tämä kuuluisin.

Tätä osaa saksalaisesta tehokkuudesta on mahdotonta ihailla. Se on melkein ainut, mitä tämän asian äärellä pystyy sanomaan. En vieläkään ymmärrä, miten niin suuret ihmisjoukot saatiin mukaan joukkotappamiseen. En ymmärrä, kuinka keskitysleireillä olleet pystyvät näiden vuosikymmenien jälkeenkään kertomaan kokemuksistaan rauhallisesti, itkemättä. Dokumentissa olevat ihmiset olivat nimittäin enimmäkseen yllättävän rauhallisia.

Halusin tietää taustoja Auschwitzista ennen kuin menen siellä käymään. Steinbacherin kirja ja tuo dokumenttisarja täydensivät hyvin toisiaan. Kieroutuneita yksityiskohtia riitti:

- Lääkärit vähät välittivät Hippokrateen valastaan, vaan tekivät kuolemaan johtavia kokeita leirin vangeilla ja toisaalta olivat paikalla kaasutuksissa vain siksi, että vahtivat sitä, ettei vain kaasuttajien henki ollut vaarassa.
- Ketkä kustansivat kuljetukset kuolemanleiriin? Tietenkin ne, jotka kuljetettiin kaasutettaviksi. He ostivat matkalle junalipun, koska oli pakko.
- Miksi ampumisista siirryttiin kaasutuksiin? Koska tappajien psyyke hajosi siihen tappamiseen ampumalla. (No, joku olisi voinut keksiä, että ei tapeta sitten, kun se kerran tuntuu pahalta.)
- Ketkä siivosivat jäljet, kun kaasukammio oli täynnä kuolleita? Vangit, joiden erikoistehtävänä tuo työ oli. Ja ruumiita riitti poltettavaksi.
- Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita hajalle, kun saivat tietää niistä? Sen kun tietäisi.

Huomenna suuntaan kuitenkin kulkuni joukkomurhapaikalle. Jos osaan sen jälkeen sanoa jotain, kirjoitan siitä kyllä myöhemmin.

Lähden siis tänään matkalle ja palaan kymmenen päivän kuluttua. Karun alun jälkeen päädymme romanttisempiin maisemiin: Prahaan ja Salzburgiin. Matkan lopulla käymme myös Neuschwansteinin linnassa. Nämä muut kohteet sitten hieman tasoittavat tuota aloituskohdetta. Jos onnistuu, saatan tehdä matkallakin postauksen tai pari.

Epämiellyttävä kosinta

Sähköpostiini oli ilmestynyt outo yhteydenotto. Joku mies Ranskasta ehdotti, että muuttaisin Pariisiin elämään ”aviollista elämää” hänen kanssaan. Teksti oli ilmeisesti käännetty suomeksi jollain säälittävällä käännösapparaatilla.

Niin sitä vain väitetään, ettei kotoa tulla hakemaan. Ei näköjään pidä paikkaansa. No, vakavasti puhuen tämä on naurettavaa. En ota mitään ihme miestä Pariisista vaan olen ottanut tuon, joka istuu tuolla näpyttämässä toista tietokonetta, enkä vaihda.

Eikä Pariisi ole edes suosikkikaupunkini. Olen valittanut siitä tässä blogissa aiemminkin – se ei ole romantiikan pesä! Tosin mieheni kanssa voisin mennä kokeilemaan, löytyisikö sitä romantiikkaa sieltä sittenkin. Kai siellä jotain muutakin on kuin pikkusormi pystyssä keitettyjä keitoksia, joista puuttuu esim. italialaisen ruuan mutkattomuus. Niin, ruualla on suuri merkitys romantiikassa. Ok, ja kai siellä on kauniita puistoja. Ja Louvre on näkemättä sisältäpäin.

Takaisin asiaan. Lisäksi epäilen, että tuo samainen sähköposti, jonka minä sain, on käännetty useille yhtä omituisille kielille kuin suomi – ja todella toivon, ettei kukaan siihen vastaa. Tai no sen verran sen lähettäjälle voisi joku vihjata, että hän tuskin saa oleskelulupaa Ranskaan, jos avioituu jonkun suomalaisen, ruotsalaisen tai vaikkapa itävaltalaisen kanssa.

Sen vielä sanon, että jos kerran kositaan, miksi sen pitää olla tällaista? Pystyn kyllä keksimään paljon parempaa kuin jonkun tuntemattoman, jota en ole koskaan tavannut ja joka lähettää sähköpostin, jossa ä-kirjaimet ovat muuttuneet merkiksi, jota kielessäni ei ole. Minä rakastan ä-kirjaimia. Ja tuota miestä, joka soittaa tuolla puhelimellaan Les Miserablesia.

Elämä on ilomme

No nyt olen sekaisin. Tokaisin miehelle yhtäkkiä ”Elämä on ilomme” enkä yhtään ymmärrä, mistä se tuli. Jäin sitä itsekin oikein kovasti hämmästelemään.

No miksi se on niin hämmästyttävää? Koska olen ennemminkin valittaja, joka ei erityisemmin koe elämäänsä ilona, vaikka kylläkin pitäisi. Angsti vaan lisääntyi, kun äsken värkkäsin työhakemusta… Tuntuu turhauttavalta yrittää kehuskella ja tyrkyttää itseään, kun useimmiten tulee kuitenkin hylätyksi.

Mutta monen asian osalta pitäisi kyllä todeta, että elämä on ilo. Esimerkiksi seuraavien puolentoista viikon aikana on odotettavissa kaikenlaista mielenkiintoista ja iloista, vaikka tuo ajanjakso alkaakin aika karusti (tästä lisää huomenna).

Olisikohan tuosta ”Elämä on ilomme” -tokaisusta motoksi? Aiemmat ajatukseni ovat olleet ennemmin sen suuntaisia kuin ”Elämä on paskamme.” Mutta olisi jo aika ihmetellä, miksi valitan elämästä, jossa käytännössä on kaikki mitä haluan, ainakin noin suunnilleen?

Siivoatko sinä vai haetaanko ammattilainen?

Tällä viikolla ilmestyneessä Trendi-lehdessä (elokuu 2009) kirjoitti Jenni Leukumaavaara siivoojista otsikolla ”Paskaduunissa”. Teksti tuo hauskasti esiin sen, että siivoustyöstä voi nauttia, mutta muistuttaa myös siitä, että siivoojia ei erityisemmin arvosteta.

Itselläni heräsi tekstistä moniakin ajatuksia. Ensiksi tulin kateelliseksi Salla Eskeliselle, joka siivoaa Stockmannilla. ”Kalliita kodinkoneita ja lastenvaatteita pursuava neloskerros on hänen hiljainen valtakuntansa”, kerrotaan tekstissä. Millaista olisikaan, kun työtään saisi tehdä rauhassa, hiljaisuudessa. Itse olen varmaan liikaa kärsinyt oman työni meluisasta ympäristöstä.

Ihmetystä herätti, että siivoojan pitäisi olla huomaamaton ja ulkoisesti mitäänsanomaton. Siivoojalla ei saa olla piristävää tatuointia kaikkien nähtävillä, eikä kajalia ja luomiväriä saa laittaa oman mielen mukaan. Aika hullua. Kieltämättä ihmettelen muutoinkin sitä, että monissa töissä vaaditaan neutraalia ulkoista olemusta. Miksi ei saisi olla räväkkä? No, itsekin otin hiuksiin vain punaista väriä tumman sekaan, kun tiesin, että saattaa olla tulossa työhaastatteluja. Alla oleva piristeväri – joka piti poistaa – oli violetti. Olen siis massan mukana menevä pelkuri-luuseri.

Seuraavaksi tulee vaatimus: siivoojille lisää palkkaa! Trendin mukaan puhdistuspalvelualalla hankkii keskimäärin 1300 euroa kuussa. Ja sillä rahalla siivoojat tekevät kaiken sen, mille me muut nyrpistelemme nenäämme. Kuten siivoavat vessat, joihin on kuseskeltu ympäriinsä.

Olen kuullut, että jotkut ihmiset ovat niin tärkeitä omasta paikastaan työpaikan hierarkiassa, etteivät viitsi noteerata millään tavalla niitä, jotka ovat hierarkiassa alempana. Minusta se tuntuu käsittämättömältä. Itse välitän hierarkioista aika vähän. En halua erityisemmin edetä urallani: minulla on vain sellainen haave, että saisin pysyvän työn, jossa viihtyisin.

Olen huomannut, että istun kahvitauoilla helposti sellaisten työntekijöiden seuraan, joita ”ylempänä” muka olen. Eipä siellä sitten välttämättä muita itseni kanssa ”samalla tasolla” olevia istukaan. Juttelen myös mielelläni käytäviä pyyhkivien siivoojien kanssa – olisivat muuten tervetulleita samaan kahvihuoneeseen. He ovat sitä paitsi sen verran käytännönläheisiä ihmisiä, että pelastavat minut, kun pula tulee, kun haahuilen, miten pitäisi toimia esim. jonkin löytämäni ongelmajätteen kanssa. Olen myös itse niin epäsiisti, että ihailen sitä, että toiset osaavat laittaa asiat järjestykseen ja pitää pölyt poissa.

Minusta ei olisi tekemään siivoojien työtä. En varsinaisesti rakasta kemikaaleja ja olisin kauhuissani, jos joutuisin siivoamaan jonkun tuntemattoman ulosteisiin tai oksennukseen sotkeman wc:n. Minusta se, että itse olen kaikkeen tähän kykenemätön, on jo yksi pätevä syy arvostaa siivoojia.

Voi Pyhä Maria!

En koskaan oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua, kun näkee uutisen, että Neitsyt Maria on jälleen ilmestynyt ihmisille. On jotenkin outoa nähdä ihmisten päivittelevän, mutta pakko ne uutisjutut on katsoa, jotta voi itse arvioida, näyttääkö ilmestys yhtään tuolta pyhältä naiselta. Tänään sitten katsottiin linnunkakkaa.

Iltalehti esittää netti-tv:ssään filmin, jossa ihmiset näkevät Marian hahmon linnunkakassa, joka on lätsähtänyt autoon. Mieheni sanoi, että kaikki linnunpaskat saavat samanlaisen muodon, kun osuvat kaltevalle pinnalle. Kakassa saatoin nähdä Marian muotoisen hahmon, mutta minulla onkin välillä vilkas mielikuvitus.

Itse pidän tärkeänä kunnioittaa toisten vakaumusta, mutta tässä alkaa hieman ihmetyttää. Tai ainakin on pakko sanoa, että tässä on jotain, mitä en ymmärrä. Kai se Pyhä Maria osaisi paremmin valita – ottaisi vaikka näkinkengän, persikan tai tammenlehden. Naisilla kun on useinkin silmää kauneudelle.

Ei Rhettiä Scarlettille, kiitos!

Jokin aika sitten televisiossa esitettiin jälleen elokuvaklassikko ”Tuulen viemää”. Sen jälkeen siitä intoutuivat kirjoittamaan Anzi blogissaan otsikolla ”Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta” ja Taina Latvala Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Oh, Rhett!” (18.7.2009). Sekä blogikirjoituksessa ja sen kommenteissa että kolumnissa ihmeteltiin kovin, miksi Scarlett O’Hara ikävöi Ashley Wilkes -nimisen miehen perään, vaikka hänen elämässään on Rhett Butler, paljon vähemmän tylsä mies – jota ei tosin voi pitää hyvänä vaihtoehtona häntäkään.

Eipä auttanut muu kuin laittaa dvd pyörimään, jotta tietäisi, mitä asiasta pitäisi ajatella. Sitä paitsi minulla on sisäinen ajatus, että klassikot pitäisi tuntea. Olin aika lailla samassa asemassa kuin muutkin – joskus pienenä olen nähnyt Scarlettin juoksevan kauniissa mekoissaan Taran pihalla, mutta oikeasti minulla ei ollut kovin kummoista käsitystä siitä, mitä elokuva käsittelee.

Scarlett O’Hara on aika ristiriitainen persoona. Jotenkin kunnioitan häntä, mutta toisaalta hän on sietämätön. Scarlett on sisukas eikä lannistu. Sitä ominaisuutta haluaisin itseeni lisää. Toisaalta on sietämätöntä, kuinka Scarlett ajaa vain omaa etuaan, kuinka hän on valmis esimerkiksi viemään toiselta miehen, vaikkei edes rakasta tätä. Hän äksyilee myös kuin mikäkin kakara.

Olen Anzin kanssa samaa mieltä siitä, ettei Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina ole oikeastaan romanttinen. Raastavahan se on, ja viisaampi näyttää olevan Rhett, joka lopulta sanoo kuuluisan repliikkinsä ”Frankly, my dear, I don’t give a damn” ja häipyy. Vaikka Scarlett jää riutumaan, minusta ei ole oikein onnistunutta, että tarinalle on yritetty tehdä jatkoa. En ole lukenut sen paremmin itse ”Tuulen viemää” -teosta kuin sen jatko-osiakaan, mutta elokuvan pohjalta tuntuu, että tarinan kuuluu loppua juuri Scarlettin tuskaan. Mitä muuta hän voi kuvitella saavansa kylmäkiskoisuudellaan. Sitä paitsi on aina kyseenalaista, onko oikein, että kuuluisalle teokselle kirjoittaa jatkoa joku muu kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaja.

Tunnustettakoon kuitenkin, että katsastin hieman minisarja Scarlettia, kun se maanantaina alkoi. Täynnä huimaavaa tuskaa olevan klassikkoelokuvan jälkeen se ei kuitenkaan saanut minua koukkuunsa. Miksi Scarlettin ja Rhettin pitäisi palata yhteen? Ei miksikään. Eikö alkuperäisen tarinan suuri tunnekuohu – ja ehkä viehätyskin – tulekin juuri siksi, että mies todella jättää Scarlettin? Fiksustihan Rhett siinä tekee.

No entäpä sitten Ashley Wilkes? Ei hän minusta mikään toivoton tylsimys ollut, vaan turvallinen mies – lukuun ottamatta sitä, että tunsi Scarlettia kohtaan mitä ilmeisimmin ainakin välillä intohimoa, joka ei pysynyt kunnolla aisoissa. En tiedä, ehkä hän olisi tasapainottanut Scarlettia. Mutta koskapa hän rakasti toista naista, oli parempi, että hän nai tämän. Hassua oli se, että Scarlett lopetti Ashleyn rakastamisen sillä sekunnilla, kun Ashley kertoi, ettei rakastanut Scarlettia. Voiko ihminen roikkua rakkaudessaan ja kuvitella rakastavansa toista vain siksi, että luulee tämän rakastavan häntä? No, Scarlett oli rakkaudessa naiivi (ja muutoin ihmissuhteissaan aika häikäilemätön) ja rahan teossa taitava. Kaikkeen eivät lahjat riitä.