Eihän se ole se ja sama, miltä vessa näyttää

Kolumnisti Niklas Thesslund kirjoittaa uusimmassa Trendi-lehdessä (toukokuu 2009) käynnistään kaakeliostoksilla. Hän on tuskastunut viimeisen päälle, koska ei ole löytänyt kooltaan jäähallia vastaavasta myymälästä yksinkertaista valkoista kaakelilaattaa. Hän kaipailee funktionalismia, haluaa kaikkien kaakelien olevan samanlaisia ja on sitä mieltä, että vessojen ”olemassaolo on tärkeämpää kuin niiden ulkonäkö.”

Thesslundin johtopäätöksestä voi olla samaa mieltä, mutta eihän se kuitenkaan ole sama, miltä vessa näyttää. Kolumnistin mielestä vessassa viipyvät pitkään vain ne, jotka rajaavat huolellisesti silmänsä ja levittävät luomivärinsä kymmenesosamillin tarkkuudella. Väärin. Ihmisten vatsat toimivat eri tavoin. Viihtyisässä vessassa on mukavampaa silloin kun on ummetusta. Viihtyisässä vessassa voi myös lukea tarpeiden toimittamisen ohessa vaikkapa Sinuhe, egyptiläisen, mitä ei – kuten Jouni Hynynen on todennut – viitsi esimerkiksi bajamajassa tahdä.

Vessan pitää olla rauhallinen. Yläasteella ollessani tyttöjen vessojen oviin oli sahattu isot aukot, joista opettajat saattoivat käydä kyttäämässä, kävivätkö oppilaat vessassa tupakalla. No, kai se tupakka olisi haissut sieltä ummessa olevien ovienkin takaa, ja tytöt olisivat saaneet käydä pissillä – puhumattakaan isoimmista hädistä – rauhassa. Vain yhdessä kopissa tuo oven aukko oli laitettu umpeen. Sen verran oli laskettu, että kuukautissuojat piti saada vaihtaa rauhassa. Eräässä ketjukahviossa on ainakin kotikaupungissani jostain syytä ihastuttu samaan aukko ovessa -ideaan. Jokaisen vessakopin ovessa on pieni pyöreä reikä. Siinä sitä sitten ihmetellään, kuka haluaa tulla kurkkimaan, kun olet pyyhkimässä.

Oman kotini vessa ei näytä kovin kummoiselta – valitettavasti. Mutta unelmieni vessa olisi luultavasti punainen, täynnä vanhanaikaisia esineitä ja valaistukseltaan hämärä. Pöntöltä yltäisi kätevästi pieneen kirjahyllyyn ja kohdevalo näyttäisi lukijalle kaikki kirjaimet sopivan kirkkaina.

Selviävätkö koulut ilman uskontoa?

Uskonnonopetuksesta keskustellaan tällä erää Saksassa. Helsingin Sanomien mukaan Berliinissä yritetään saada uskonto yläasteella tasavertaiseksi oppiaineeksi etiikan kanssa niin, että oppilas voisi valita, opiskeleeko etiikkaa vai uskontoa. Nyt etiikkaa opiskelevat kaikki ja halukkaat menevät lisäksi omasta valinnastaan uskontotunneille. Ei liene yllätys, että uutinen herätti jälleen keskustelua Suomen koululaitoksen uskonnonopetuksesta.

Omasta mielestäni on melko järkyttävää, että kouluissa, joissa virallisesti ei ole tunnustuksellista uskonnonopetusta, voi kirkon työntekijä tulla hyvinkin tunnustuksellisesti puhumaan päivänavaukseen. Käytännössä se on uskonnon pakkosyöttöä, koska päivänavausta on vaikea paeta minnekään. Eikä opettaja ainakaan saa paeta, koska hänellä on valvontavastuu – oli vakaumus sitten mikä tahansa.

Mielenkiintoista on muutoin myös se, että vakaumus katsotaan rekistereistä: jos kuulut kirkkoon, olet opetuksessa vakaumuksellinen kristitty. No, voihan kirkosta erota, mutta nuori ei pysty tekemään sitä itsenäisesti. Niinpä on sitten vain istuttava joulukirkot ynnä muut, jos kuuluu ev.lut.-seurakuntaan.

Koulun tarkoitus on paitsi opettaa myös kasvattaa (vaikkakin minusta koti on ensisijaisesti se paikka, jossa kasvatetaan – kuka nyt haluaisi yhteiskunnan päättävän, millainen omasta lapsesta tulee). Uskonnon harjoittamiseen kasvattamisen pitäisi kuitenkin tapahtua kokonaan kotona.

Toisaalta en kuitenkaan usko, että koulun uskonnonopetus on se vaarallisin kasvavalle lapselle ja nuorelle. Harvalle tulee vastaan kiihkomielinen uskonnon opettaja. Sen sijaan kotona voidaan olla kiihkomielisiä. Siksi minua kovin pelottaakin joidenkin kotien uskontokasvatus – ja sen vastapainoksi koulu voisi opettaa uskomisesta ja uskonnosta vähemmän fanaattisesti.

Vaikka olen aika lailla uskonnonvastainen, pidän sivistymättömänä ihmistä, joka ei osaa tunnistaa kirjallisuudesta tai taiteesta tavallisimpia uskonnollisia viittauksia. Ikävä kyllä sitten vasta pihalla onkin, jos ei tunne uskontoja lainkaan. Siksi niitä ei pitäisi viedä kokonaan pois koulusta: kyllä meidän kuuluu tietää niin omasta uskonnostamme kuin ainakin muista suurista maailmanuskonnoista. Siihen tarpeeseen voisi olla vastauksena uskonto-niminen oppiaine, joka ei kuitenkaan painottuisi ehkä näin paljon kristinuskoon kuin nykyään. Toisaalta minusta on luontevaa, että Suomessa opiskellaan Raamatun kertomuksia tarkemmin kuin Koraanin tekstejä, koska ympärillämme on niin paljon enemmän viittauksia niihin.

Itse en siis suhtaudu kovin fanaattisesti koulujen uskonnonopetukseen. Itse asiassa minulle riittäisi, jos oikeasti päästäisiin siihen, että kaikki tunnustuksellisuus saataisiin pois kouluista. Ei käytäisi koulun kanssa joulukirkossa, vaan jokainen koti voisi itse päättää, viekö lapsensa jouluna kirkkoon ja myös jokainen opettaja voisi itse päättää, mitä tekisi. Seurakuntien päivänavaukset voisi myös lopettaa. Mutta pidettäisiin huoli, että kaikilla oppilailla on oppiaine, jossa opettaja keskusteluttaa oppilaitaan kaikista niistä monimutkaisista kysymyksistä, joita uskontoon ja uskontojen rinnakkaineloon sekä etiikkaan liittyy.

Atc-kortteja kaimasta

Hamlet-näytelmän Ofelian hahmo inspiroi minua ainakin sen verran, että tein John William Waterhousen Ofelia-maalausten pohjalta pari gothic arch -atc-korttia.



Ofeliahan hukuttautui. Toisessa käyttämistäni Waterhousen kuvista hän on vielä jokseenkin levollinen, mutta tuo vasemmalla olevassa kortissa käytetty kuva on selvästi epätoivoisemmalta hetkeltä.

Pariisiko muka romanttinen?

Kuvan tarjoaa http://www.bigfoto.com/

Ilta-Sanomat uutisoi jokin aika sitten, että Pariisi on maailman romanttisin kaupunki. Yli 40 prosenttia Kaleva Travelin kyselyyn vastanneista oli valinnut romantiikan kukkeimmaksi kaupungiksi Pariisin. Itseeni ei Pariisi aikanaan kolahtanut kovinkaan kovaa – ei ole ollut sinne takaisin oikeastaan muuta hinkua kuin se, että pääsisinpä vielä Louvreen elämäni aikana, kun se silloin ensimmäisellä Pariisin-vierailulla jäi väliin. Esimerkiksi Lontoossa käytyäni syntyi puolestaan heti rakkaussuhde kaupunkiin. Lontoota en tosin äänestäisi kaupungeista romanttisimmaksi, se kun lumoaa ennemminkin muutoin.

Varmasti Pariisissa on romanttisia puistoja ja hyvääkin ruokaa, kauniita rakennuksia ja se pitsimäinen torni (huipulla tuulee kovin, mielenkiintoinen paikka, muttei kovinkaan romanttinen). Itse pidän kuitenkin paljon romanttisempana mutkatonta italialaista pastaa, viinilasillista trattoriassa, kävelyä vaikkapa Forum Romanumilla illalla tai Firenzen katujen tallaamista käsi kädessä. Myös Riika on minusta paljon romanttisempi kuin Pariisi, sama koskee Wieniä.

Romantiikka on varmasti subjektiivinen kokemus ja eniten siihen vaikuttaa seura ja mielentila, jossa tuossa seurassa on. Mutta jos nyt pitäisi varata nimenomaan romanttinen matka, valitsisin varmaankin Firenzen. Siellä voi ainakin tilata maailman parasta jäätelöä yhteiseen kupposeen.

Mieluusti kuulisin lukijoideni mielipiteitä. Laitapa kommenttilaatikkoon, mikä on mielestäsi tai mielikuvissasi maailman romanttisin kaupunki ja miksi.

Jos et osaisikaan lukea

Kuinka häpeälliseksi kokisit sen, että et osaisi lukea? Kysymys tuntuu aika absurdilta. Se jäi kuitenkin mietityttämään, kun vähän aikaa sitten luin Bernhard Schlinkin kirjan Lukija ja kun eilen näin kirjasta tehdyn elokuvan. Teoksissa on monia teemoja, mutta tuo lukutaidottomuus kiinnosti ehkä eniten, vaikka siitä kärsikin entinen keskitysleirivartija, jonka taakkana oli pahoja tekoja.

Niin, Lukijan Hanna Schmitz todella häpeää sitä, ettei osaa lukea. Kirjan lukijalle tai elokuvan katsojalle ei koskaan selviä, kuinka suuressa vastuussa Hanna on 300:n kirkkoon elävältä palamaan jätetyn juutalaisen kuolemasta, mutta selvää on se, ettei hän ole kirjoittanut tilanteesta tehtyä raporttia. Raportin kirjoittaja on varmasti ollut suurikin syyllinen, mutta Hannapa ei voinut kirjoittaa mitään, koska ei osannut kirjoittaa. Oikeudenkäynnissä Hanna kuitenkin joutuu tilanteeseen, jossa hänen lukutaidottomuutensa joko paljastuu tai sitten hän ottaa syyllisyyden omille niskoilleen. Hän valitsee jälkimmäisen vaihtoehdon.

Hannan valinta tuntuu typerältä, mutta toisaalta hän on lukutaidottomana muiden armoilla. Ehkä hän olisi muiden armoilla vielä enemmän, jos paljastaisi lukutaidottomuutensa. Hän ei voisi enää antaa toisten elää illuusiossa, että hän ymmärtää ympärillään olevat tekstit – vankilaan hän olisi joutunut joka tapauksessa, ja siellä hänen puutettaan olisi varmasti käytetty hyväksi.

Aika harvoin tulee miettineeksi, millaisen maailman lukutaito aikanaan avasi. Hannakin haluaa tulla osalliseksi tarinoista, hän nauttii hyvästä kielestä ja eläytyy kuin lapsi siihen, mitä hänelle luetaan. Hän pakottaa ihmiset lukemaan hänelle silloin kun hänellä on valta.

On vielä riemullisempaa, kun itsellä on valta lukemiseen. Kun voi kietoa ison lämpimän huivin ympärilleen ja istahtaa sohvannurkkaan, eikä kukaan tiedä, mihin maailmaan olet juuri mennyt.

Törmäsinpä kerran sympaattiseen hääseurueeseen

Täytyy jatkaa hieman hääteemasta, sillä tänään sain varmistuksen sille, että pienet häät voivat olla hyvin sympaattiset. Olin päivällä syömässä mutkattomassa miniravintolassa, jossa saa kohtuuhintaan keittoa ja pastaa. Istuin herkullisen keittoni äärellä kun paikalle asteli kukka-asetelma kädessään naishenkilö, jonka askelluksesta näki heti, että jotain erityistä oli meneillään. Hänen perässään tuli vielä viisi muuta henkilöä, joista yksi oli arviolta neljän-viiden vuoden ikäinen tyttölapsi. Kuin tunnelmaa korostaakseen alkoi ravintolassa soida yhtäkkiä musiikki kovemmalla, kuin se ei olisi aiemmin soinut lainkaan (vieläkin ihmetyttää, oliko musiikki todellakin hiljaa ennen kuin tuo seurue saapui).

Aika nopeasti tuli melko lailla selväksi, että häitähän siinä oli vietetty. Kaikki näytti kerrassaan viehättävältä. Tytär istui vastavihittyjen vanhempiensa viereen ja keittiön puolesta tarjottiin pastan päälle parmesaaniraastetta, mitä ei normaalisti tehdä. Hääpari oli kaunis ja ilmassa ei ollut tippaakaan turhaa jännittämistä. Kenenkään ei tarvinnut oikeastaan huolehtia mistään. Lapsi sai ihanan pienen sievän kulhon pastaa ja pullollisen jaffaa ja näytti viihtyvän aikuisessa seurassa oikein hyvin, kun ympärillä ei ollut valtavaa hössötystä ja kun sai välillä hypistellä äidin hääkukkasia.

Niin, tuntui juuri oikealta ajatukselta viettää häät niin, että marssii vain suoraan maistraatista (näin tämä hääseurue oli arvaukseni mukaan tehnyt) kaupungin mutkattomimpaan – eikä läheskään kalleimpaan – ravintolaan, syö herkullisen keittoaterian tai pastaa ja sitten siirtyy pienellä seurueellaan johonkin toiseen mutkattomaan paikkaan tekemään jotain mahdollisimman epämuodollista. Kaikilla näytti olevan oikein hyvä olla. Melkeinpä kateeksi kävi. Ja teki vielä vähemmän mieli ruveta järjestämään suuria häitä, joissa kenelläkään ei koskaan olisi niin kotoisa olo.

Gothic Arch -pääsiäistä!

Olen viehättynyt kaikenlaiseen, millä on lähinnä kauneusarvoa. Teen melko paljon myös käsilläni ja yleensä tuloksena on jotain, millä ei ole käytännön merkitystä. Näiden ATC-korttien ainut tarkoitus on oikeastaan itseni ilmaiseminen ja kauneus. Niin, ja tällä kertaa korttieni tarkoitus on myös toivottaa hyvää pääsiäistä.



Puput ovat pääsiäiseläimiä, joten ne pääsivät siksi kortteihin. Ristit lisäsin muistuttamaan pääsiäisen kristillisestä puolesta, vaikken olekaan kovin kristillinen itse. Ne tuntuivat myös sopivan tuohon Gothic Arch -muotoon. Olen siihen kovin viehtynyt ja uskon, että tulette näkemään jatkossakin nimenomaan Gothic Arch –kortteja, enimmäkseen ATC-kokoisina kylläkin. Mielipiteitteni ilmaisuun palaan seuraavalla kerralla.