The Dressmaker - naisellinen kostotarina

Kate Winsletiä ei ole pitkään aikaan näkynyt ainakaan Suomessa elokuvateatterilevityksessä olleiden elokuvien pääosissa. Onneksi olemme kuitenkin saaneet nähdä näyttelijän Outolintu-elokuvasarjassa ja Steve Jobs -elokuvassa, jossa hänellä oli merkittävä rooli, vaikkakin elokuvan keskiössä oli tietenkin Michael Fassbenderin tulkitsema Steve Jobs. Sivuosia parempia ovat tietenkin hyvät pääosat, ja siksi onkin todella hauskaa nähdä Winslet esittämässä Myrtle ”Tilly” Dunnagea The Dressmakerissa, koska rooli sopii naiselle kuin nenä päähän.

The Dressmaker kertoo Myrtlestä, joka on asunut lapsena mahdottoman pienessä Dungatarin kaupungissa Australiassa. Myrtlen lapsuusmuistot eivät ole onnelliset: häntä ovat kiusanneet niin toiset lapset kuin koulun opettajakin, ja lopulta hänet on yksimielisesti todettu syylliseksi erään pojan kuolemaan – tai suoremmin sanottuna murhaan. Myrtle on lähetetty pois murhaajan nimike niskassaan, mutta nyt hän palaa äitinsä luo ja herättää nopeasti huomiota paitsi maineensa vuoksi myös siksi, että nykyisellään hän on taitavampi ompelija kuin kukaan. Pian Myrtlen luona alkavat juosta kaikki kaupungin naiset, sillä mikään ei anna enemmän itsevarmuutta kuin omille muodoille ommeltu uusi mekko.

Myrtle on palannut paikkakunnalle äitinsä (Judy Davis) vuoksi mutta myös selvittääkseen, mistä tuossa vuosien takaisessa murhatarinassa oikeastaan on kyse. Mekkoja vastaan voi saada myös tietoja. Äitikin kyllä kieltämättä tarvitsee apua: hän on itsepäinen ja elää kaaoksessa. Kylän enemmistö karttaa Myrtleä ja tämän äitiä, mutta samalle puolelle päätyvät naisten hörhelöistä kovasti pitävä poliisi Farrat (Hugo Weaving) ja Teddy McSwiney (Liam Hemsworth), jonka kanssa Myrtlelle tietenkin kehittyy suhde.

Kate Winslet on mainio tarvittaessa ulkoisesti itsevarmana naisena, joka näyttää siltä, että voi tehdä mitä tahansa. Kuitenkin menneisyys vaivaa häntä, eikä hän ole niin itsevarma ja haavoittumaton kuin miltä näyttää. Hollywood-tähdistä juuri Kate Winslet kykenee olemaan juuri niin glamöröösi kuin tarvitaan ja samalla uskottavasti myös se köyhän kyläpahasen tyttö, jota kukaan ei ole tottunut pitämään kauniina.

Muista näyttelijöistä jäävät mieleen välillä sopivasti irrotteleva Judy Davis ja Hugo Weaving, joka on aivan ihana Myrtleä suojelevana poliisina, jonka kanssa voi käydä kauppaa, jos vain omistaa postipaketin täynnä maailmalta tilattuja hepeneitä. Myöskään Liam Hemsworthia on vaikea unohtaa, mutta se johtuu eniten siitä, että yhdessä kohtauksessa hänet riisutaan melkein ilkosilleen. Kamera näyttää nuoren miehen Myrtlen ja hänen äitinsä silmille sellaisena, että vähemmänkin miesten kroppia yleensä kuolaava naiskatsoja tuntee olonsa vaivautuneeksi juuri sen kuolattavuuden vuoksi.

Melko pitkään katsoja saa uskoa, että elokuva päättyy komediallisen perinteen mukaisesti. Hauskat kohtaukset naurattavat, ja pakkohan on selvitä, ettei Myrtle ole tehnyt murhaa pikkutyttönä. Sitten koko pikkukaupunki voi antaa hänelle anteeksi ja hän voi naida Teddyn. Hurjaa kyllä elokuvan tarinankaaren päästyä loppusuoralle tulee käänne, joka järkyttää vähemmänkin heikkoja katsojia. The Dressmakerin mainoslauseena on ”Kosto on uusi musta”, ja tuohon yllätyskäänteeseen saakin odotella, miten tuo lause mahtaa toteutua.

Lopulta mainokselle saadaan vastinetta. Myrtle muuttuu oman elämänsä Carrieksi (enkä tässä tarkoita Carrie Bradshaw’ta) ja tarinasta tulee todellakin kostotarina. Mikäs sen paremmin sopisikaan Dungatariin, sillä koko kaupunki muistuttaa lännenelokuvien kaupunkeja, joiden ainoalla kadulla selvitetään olennaiset välit lopullisesti. Jos tekee mieli sekä nauraa että itkeä – ja vaikka järkyttyäkin – käykää ihmeessä katsomassa The Dressmaker.

Värittömän miehen vaellusvuodet – ystävyyden päättymisen traumoja

Ihastuin Haruki Murakamiin luettuani Kafka rannalla –teoksen. Tämänkertainen Murakamin teos – Värittömän miehen vaellusvuodet – ei ollut aivan yhtä mystinen mutta yhtä lailla hienoa kirjallisuutta. Teoksessa on kuitenkin se mielenkiintoinen lisä, että sen päähenkilö viettää tarinassa useita kymmeniä sivuja Suomessa. On aina hauska nähdä, kuinka tunnistettavaksi Suomi muotoutuu ja mihin asioihin ulkomaalainen siinä kiinnittää huomiota.

Tsukuru Tazaki on 36-vuotias tokiolaismies, joka suunnittelee työkseen asemarakennuksia ja niiden yksityiskohtia. Tsukuru on päässyt unelma-alalleen, mutta se on vaatinut sen, että hän on lukion jälkeen muuttanut pois kotikaupungistaan Nagoyasta, jossa hänellä oli neljän lukiolaisystävänsä kanssa tiivis porukka. Ensin ei näytä siltä, että ystävyys katkeaisi, vaikka Tsukuru asuukin eri paikkakunnalla kuin muut. Mutta sitten kaikki neljä muuta katkaisevat yllättäen välit Tsukuruun kysyen vain, eikö tämä todellakaan ymmärrä miksi. Tsukuru ei ole selvinnyt tuosta ystävyydenkatkeamistraumasta, vaikka tapahtumista on kulunut jo 16 vuotta. Vasta uusi tyttöystävä – tai ainakin mahdollinen uusi tyttöystävä – Sara vaatii miestä tapaamaan pitkän tauon jälkeen nuo ystävät, jotka ovat hylänneet Tsukurun.

Tästä syystä Tsukuru sitten päätyy Suomeen, kunhan on ensin tavannut kaksi muuta ystäväporukan jäsentä, jotka ovat jääneet töihin Nagoyaan. Näistä miehistä toisesta on tullut autokauppias ja toisesta epäilyksiä aiheuttavan koulutusseminaariyrityksen toimitusjohtaja. Järkytykseksi selviää, että toinen ryhmän kahdesta naisesta on kuollut henkirikoksen uhrina. Ja toinen naisista on tietenkin Suomessa. Kukaan ei peittele kysyttäessä, miksi ystävät hylkäsivät aikanaan Tsukurun. Ikävä kyllä syy liittyy kuolleeseen Shiroon, joka ei voi nyt kertoa omaa näkemystään tapahtumista.

Sara patistaa Tsukurun selvittämään traumansa, ja jollain lailla Tsukuru saakin mielenrauhan, vaikka toisaalta asioiden avautuessa jää mielikuva, että ystävyyden loppuminen oli tarpeetonta. Tsukuru voisi olla vihainenkin muttei ole. Toisten teko on julmakin, mutta kirjan kuvauksessa kaikki tuntuu vain surumieliseltä.

Sara vaikuttaa määrätietoiselta naiselta mutta jää arvoitukseksi monelta osin. Tsukuru ei voi olla varma, haluaako nainen hänen kanssaan suhteeseen, ja lukija suorastaan ahmii kirjaa saadakseen tietää, miten Tsukurulle ja Saralle käy. Nainen olisi varmasti riittävän suorasanainen kumppani Tsukurulle – toisaalta hän onnistuu muuttamaan miehen elämän, ainakin sisäisesti, jo ennen kuin kertoo, mitä todella haluaa Tsukurusta. Näiden kahden henkilön suhteen osalta kirjan loppu saattaa jäädä vaivaamaan lukijaa, jos asian nyt vaikka näin ilmaisisi paljastamatta liikaa.

Entäs se Suomi-kuva sitten? Murakamin Suomi on hyvin Suomen näköinen. Tsukuru lentää tietenkin Helsinkiin, mutta sitten selviää, että hänen ystävänsä Kuro – tai nykyään paremminkin Eri, koska hän ei halua enää itsestään käytettävän nuoruuden Kuro-nimeä – on perheensä kanssa mökillä lähellä Hämeenlinnaa. Tsukuru vuokraa auton ja ajaa läpi metsäisen maan. Jopa Suomen mystisyys tulee esille: Tsukurun lähtiessä järven rannalta takaisin kohti Helsinkiä Eri varoittaa häntä häijyistä maahisista. Ainut hieman hämmennystä aiheuttava seikka Värittömän miehen vaellusvuosien Suomi-näkemyksessä on, että suomalaiset näyttäytyvät tavattoman ystävällisinä. Ainoastaan maaseudulla Tsukuru tapaa jäyhän vanhuksen, joka hänkin on tosin omalla tavallaan hyvin avulias. Ehkä me emme olekaan niin epäkohteliaita ja vaisuja kuin mitä maineemme sanoo. #kirja-sivustolla olevan kirjan suomentajan Raisa Porrasmaan kolumnin mukaan Murakami kirjoitti Suomi-kuvauksensa vanhasta muistista: hänen matkansa 1980-luvulla oli ainoa konkreettinen kosketus Suomeen ennen Värittömän miehen vaellusvuosien kirjoittamista. On aika mielenkiintoista, ettei Suomi taida olla sinänsä kovin paljoa muuttunut noista ajoista. Suomalaisten ystävällisyyden ajattelisi sen sijaan kehittyneen paljonkin kolmessakymmenessä vuodessa. Joka tapauksessa on erikoista, että juuri erityisen kohteliaana pidettyyn kansaan, japanilaisiin, kuuluva Tsukuru kokee töksäyttelijöinä pidetyt suomalaiset kohteliaina ja ystävällisinä.

Tsukuru pitää itseään värittömänä persoonana, joka ei kiinnity mihinkään – tai ainakaan keneenkään, koska selvästi hän on yksinäinen eikä haluaisi olla. Eri muistuttaa häntä kuitenkin kesämökillään siitä, että hänessä on värejä, että ystävät ovat aikoinaan nimittäneet häntä värittömäksi, koska hänen nimessään ei ole värisanaa toisin kuin muiden ystäväporukan jäsenten nimissä. On melkoisen surullista, että Tsukuru ei näe omaa arvoaan ja sitä, ettei hän ole tylsän väritön persoona. Vanhojen ystävien tapaaminen ja pitkä matka Suomeen antavat hänelle itseluottamusta, mikä tekee kirjan lopusta valoisan, vaikkei kaikki selviäkään eikä Tsukurun eteen edelleenkään ilmesty ruusuja, joilla tanssia.

Hävitys aloittaa Eteläraja-trilogian lupaavasti

Mitä raskaammin tieteellistä scifiä, sitä vähemmän koen kirjasta yleensä ymmärtäväni. Oudot tieteellissävytteiset tieteistarinat mystisine kauhuolioineen X-filesin tyyliin kiehtovat kuitenkin minua. Niissä voi olla tiedemiehiä mutta tunnelma on ehkä tärkeämpi kuin tieteellisiin ”faktoihin” paneutuminen. Siksi Jeff Vandermeerin Hävitys, Eteläraja-trilogian avausosa sopikin minulle mainiosti.

Teos kertoo retkikunnasta, joka on lähetetty mystiselle X-alueelle. Odotettavissa ei ole helppo tutkimusretki, sillä aiempien 11 retkikunnan jäsenet eivät ole palanneet alueelta – tai ne, jotka ovat palanneet, eivät ole olleet ennallaan. Yksi tällainen jollain lailla palannut on tarinan päähenkilön aviomies, joka on kuitenkin kadonnut uudelleen. Nimetön päähenkilö, vain biologiksi kutsuttu, päättää lähteä mukaan X-alueretkikuntaan selvittääkseen asioita.

Biologin lisäksi retkikuntaan kuuluu psykologi, maanmittari ja antropologi. Ryhmään valittu kielitieteilijä ei sen sijaan lopulta ole matkaan lähtenyt - ilmeisesti yksinkertaisesti jänistettyään. Kielitieteilijälle olisi kuitenkin ollut töitä, sillä retkikunta löytää rakennelman, jonka sisässä on outoa seinäkirjoitusta, kuin pyhän kirjan tekstiä, Ilmestyskirjamaisia näkyjä. Tuosta rakennelmasta tuleekin tarinan kannalta keskeinen. Biologi näkee sen mielenkiintoisesti: hänestä se on torni, joka kasvaa maan sisään. Toiset eivät pysty pitämään rakennelmaa tornina nähtävästi siitä syystä, ettei se kohoa minnekään vaan tekee nimenomaan päinvastoin.

X-alue paljastaa omituisuutensa vähitellen. Melko pian biologille selviää kuitenkin, että alueella on outo elollinen olio, joka on hengenvaarallinen ja että jonkin matkan päässä oleva majakka on merkityksellinen. Tietenkin biologi löytää myös jälkiä miehestään. Liittoaan tämän kanssa hän pohtii myös takaumissa.

X-alue jättää jälkeensä sopivasti arvoituksia – eihän trilogian ensimmäisessä osassa olekaan tarkoitus paljastaa kaikkea. Tunnelman perusteella voisi tosiaan seuraavaksi soittaa Mulderille ja Scullylle: biologi pääsee lähelle mutta ei saa kuitenkaan vielä keinoja todistaa mitään. Ehkä hieman yllättäen teos on myös taitava kuvaus parisuhteesta, jossa biologi ja tämän mies eivät ole päästäneet toisiaan niin lähelle kuin olisi ollut tarpeen. Biologi ei ole tiennyt miehensä haaveista ja toisaalta hän itse on piilottanut mieheltään itselleen tärkeän asian: aution tontin, jolla on käynyt tutkimassa luonnonilmiöitä. Mutta pariskunta rakastaa toisiaan ja se ajaa biologinkin varmasti lopulta X-alueelle. On mahdotonta olla rauhallinen tai edes tietää, mitä pitää tuntea, jos ei tiedä, onko toinen edes elossa.

Saa nähdä, mitä trilogian kaksi muuta osaa paljastavat X-alueesta. Itseäni viehätti – ja huvitti – X-filesissa juuri se, että mikään ei koskaan paljastunut. Toisaalta lopetin Lostin katsomisen aikanaan yhteen kauteen siksi, ettei ensimmäisen kauden lopussa paljastunut mitään. En jaksanut odottaa pidemmälle, kun olin toivonut, että arvoitusten ratkaisusta annettaisiin edes palanen. Ainakin alun perusteella Eteläraja-trilogia onnistuu arvoituksellisuustasapainottelussaan paremmin.

Luxus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa seikkailtiin historiallisessa Ranskassa, ja Kuusiston uusikin kirjasarja sijoittuu sinne, mikä ei ole yllätys – asuuhan kirjailija itse Ranskan-maalla. Nyt seikkaillaan Ranskan vallankumouksen vuosissa.

Tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1790, ja ensimmäisen kirjan ajan kuningas Ludvig XVI:lla ja Marie Antoinettella on vielä päänsä. Kaunisto nivoo tietenkin ovelasti mukaan niin Robespierren kuin Marat'nkin – sekä markiisi de Saden, jonka rooli on melkoisen isokin. Keskeisimpiä henkilöitä ovat kuitenkin tarinan pyövelin kisällinä aloittava Isidore Boreal ja Sancerren kreivitär Marie-Constance Renée de Lyonne de Boucard, toinen halveksitussa asemassa, toinen aatelinen, jonka asema ei sekään tuohon maailmanaikaan Ranskassa ole hyvä.

Isidoren ja Marien tiet kohtaavat, kun Marien mies teloitetaan. Nainen joutuu kaltoinkohdelluksi, ja Isidore on sen verran vastuuntuntoinen, että katsoo, ettei naista voi jättää. Niinpä kreivitär päätyy punkkaamaan pyövelin kisällin varsin vaatimattomaan asuntoon. Tästä alkaa jonkinlainen on-off-suhde Isidoren ja Marien välillä. Kaunistoa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, kun hän kuljettaa Marien tavallisen ilotalon kautta markiisi de Saden luo, joka lopulta saa hänet houkutelluksi luksusilotalon emännäksi. Samaan puljuun päätyy myös Isidore.

Kauniston kieli on vähintään yhtä härskiä kuin hänen aiemmissa romaaneissaankin. Ja juuri kieli onkin yksi hänen kirjojensa rikkauksista. Toinen rikkaus on historian eläväksi tekeminen. Vaikka onkin ehkä epäuskottavaa, että tarinan henkilöt todistavat jokaista vallankumouksen käänteentekevää tapahtumaa ja että yhteyksiä mitä korkeimpiin tahoihin ja kaikkiin aikakauden merkkihenkilöihin löytyy, lukija pääsee vetävästi keskelle historiallisen käännekohdan kuohuja. Kaikki kouluhistoriasta tuttu tulee kyllä esille: Isidorekin tutustuu työn puolesta giljotiiniin, joka on vailla kauhistusta herättävää nimeään vielä. Mielenkiintoista onkin, että Isidore tietää, ettei uusi teloituslaite anna ihmisille, mitä nämä haluaisivat, sillä sillä tappaminen ei ole tarpeeksi veristä.

Luxuksen jälkimmäinen puolisko ei iskenyt minuun ehkä yhtä kovaa kuin alku, sillä mukaan tullut markiisi de Sade on melkoisen vastenmielinen hahmo – mikä varmasti on tarkoituksellista. Hän parjaa Marieta ja viettelee tätä melkein samanaikaisesti. Marie taas on kiinni ylellisessä elämässä ja haluaa sen takaisin, jos suinkin mahdollista. Toisaalta hän tuntuu sopeutuvan varsin helposti myös elämään ilotalossa - siis siinä rähjäisemmässäkin – joten ajoittain vaikuttaa siltä, että Marie pystyisi hyvinkin elämään ilman luksusta, johon on tottunut.

Olavi Maununpoika -trilogia innosti minua ehkä enemmän kuin tämä uuden Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Se saattaa kuitenkin johtua henkilökohtaisista historia- ynnä muista mieltymyksistä. Luxus kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea, ja heti kun sarjan seuraava osa ilmestyy, tartun siihen innolla.

Stoner

Vuonna 1965 ilmestynyt, John Williamsin kirjoittama Stoner ei varmaan koskaan olisi päätynyt luettavakseni, mutta kun huomasin sen olevan paikallisen kirjaston kirjaillassa keskusteltavana, päätin tarttua kirjaan. Vasta 2000-luvulla ansaitsemansa huomion saanut kirja tosiaan kannattikin lukea, vaikka ajoittain sen rankkuus panikin ajattelemaan, että seuraavaksi on luettava jotain aika paljon kevyempää.

William Stonerin, kirjan päähenkilön, elämä tuntuu lohduttomalta. Hulluinta on se, että se tuntuu tavattoman lohduttomalta, vaikka Stonerilla ei ole elämässään oikeastaan sen kummempia haasteita ja vaikeuksia kuin ihmisillä keskimäärin. Jollain tavalla Stonerin elämä on hyvin tavallinen. Hän tulee maanviljelijäperheestä, mutta lähdettyään yliopistoon opiskelemaan sitä alaa jääkin sinne perehtymään kirjallisuuteen ja päätyy yliopistolle opettamaan sitä. Hän löytää vaimon, jonka kanssa oleminen ei suju, mutta saa kuitenkin tyttären. Töissä hänellä on skismaa ylemmässä asemassa olevan kanssa, mistä seuraa hankaluuksia. Yliopistolla hän kuitenkin saa kokea myös rakkaussuhteen, mutta se loppuu ehkä monestakin syystä.

Nuori Stoner tekee valinnan, jota ajaa hänen oma halunsa: hän ei jatka maanviljelijän työtä vanhempiensa tilalla vaan antaa itselleen mahdollisuuden yliopistouraan kirjallisuuden parissa. Sen jälkeen tuntuu, että mies alistuu siihen, mitä muut vaativat häneltä. Varsinkin vaimon tahto ohittaa hänen oman tahtonsa. Vaimo käytännössä ajaa Stonerin pois tämän kotona olevasta työhuoneesta ja lopulta kodistakin – työnteon osalta siis, avioliitto sen sijaan on ja pysyy. Stoner ei edes yritä pitää puoliaan, vaikka haluaisi työskennellä kotona. Samoin vaimo onnistuu erottamaan isän ja tyttären toisistaan, vaikka tytär Grace vaikuttaa oikein isän tytöltä.

Yliopistolla Stoner on jämäkämpi, mutta kun hän joutuu erään opiskelijan kanssa ongelmatilanteeseen ja pitää puolensa, siitä seuraa hänelle vain vaikeuksia. Opiskelijaa tukeva ylemmässä asemassa oleva pistää Stonerin opettamaan vuositolkulla aloittelevan opettajan kursseja.

Nelikymppisenä Stoner kokee elämänsä näin: ”Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.” Paljon lohduttomampaa ei voisi olla. Eikö elämässä nimenomaan pitäisi aina olla jotain odotettavaa ja myös jotain hienoja muistoja muisteltavana?

Karmivaa on myös seurata, mitä Gracelle tapahtuu. Hän keksii epätoivoisen tavan päästä pois kireästä kodin ilmapiiristä mutta ei löydä onnea. Isän ja tyttären välit lähentyvät kuitenkin edes hieman, tai ainakin he saavat edes pari kertaa keskustella keskenään. Silloin Stoner tekee havainnon tyttärestään: ”Ja Stonerille valkeni, että Grace oli, kuten oli sanonut, lähes tyytyväinen epätoivossaan. Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.” Tästäkin paistaa alistuminen: vain äärimmäisen alistunut ihminen voi kokea hyväksi tyttärensä alkoholismin - tuskin juomisesta koskaan niin paljon lohtua on, että juoppous voisi olla onni.

Lukijalle yllättäen Stonerin asenne elämäänsä muuttuu sen ehtoopuolella. Hän tekee havainnon, että intohimo on ollut jollain lailla mukana hänen elämässään koko ajan. Lukija saattaa tästä hämmentyäkin, sillä luulisi Stonerin pitäneen matkan varrella enemmän puoliaan, jos koki intohimoa elämään. Lähellä kuolemaansa Stoner kuitenkin tarkastelee vielä elämäänsä ja kokee saaneensa, mitä on elämältään halunnut, mutta kokee, ettei ole kyennyt pitämään saamaansa hyvää. Opetusuraansa ajatellessaan hän tuntuu ankaralta itseään kohtaan. Hänen olisi mielestään pitänyt pystyä enempään opettajana, mikä tuntuu kohtuuttomalta, sillä tarinasta on siihen mennessä välittynyt työhönsä paneutuva mies, joka on välittänyt opiskelijoistaan. Tyttären lisäksi yliopisto onkin - ainakin ulkopuolisen lukijan silmissä - ainut onnea tuova elementti Stonerin elemässä.

Kirjan lukemisen jälkeen tulee tosiaan olo, että Stoner oli onnellinen saadessaan työskennellä kirjallisuuden parissa – ehkä se oli myös ainut elämänalue, jolla hän ei ollut epävarma. Yliopistolta löytynyt rakkaus jää lyhyeksi, mutta vaikka se onkin epäsovinnainen ja syrjähyppy, Stonerin olisi selvästi pitänyt pitää siitä kiinni. Onkin vaikea ymmärtää, mikä muu kuin velvollisuus ja aviolupaus pitää Stonerin avioliitossa. Stoner on saattanut aluksi ollakin rakastunut vaimoonsa, mutta vaimon käytös ei missään vaiheessa viittaa muuhun kuin siihen, että naisen on päästävä naimisiin, eikä rakkaudella ole kovinkaan väliä.

Kirjan lopulla – Stonerin ollessa kuolettavasti sairas – mies ja vaimo lähentyvät, mutta sekin voi johtua ainoastaan velvollisuudesta tai siitä, että paineet katoavat, kun toisen tiedetään kuolevan pian. Ehkä Stoner ja hänen vaimonsa ovat kuitenkin tottuneet toisiinsa niin, että heidän välilleen on syntynyt vuosikymmenten aikana kiintymystä, joka näkyy vasta kun on surullisen myöhäistä. Onkin mielenkiintoista ajatella myös sitä, että luultavasti Stonerin avioliitto näyttää ulospäin aivan normaalilta. Kuinka paljon sellaisia avioliittoja ja elämiä onkaan, joissa ollaan onnettomia, vaikka kukaan ei sitä arvaisi? Niin, ehkä kauheinta onkin, että niin moni meistä on oman elämänsä Stoner ja ymmärtää vasta liian myöhään, että elämässä on ollut arvokkaita asioita, joihin olisi pitänyt käydä kiinni lujempaa.

Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.

Vartiotornin varjossa – Jehovan todistajan elämä eronneiden silmin

Lukion uskontotunneilla kävimme tutustumassa eri uskonnollisten yhteisöjen kokoontumisiin ja esittelimme niitä luokkakavereillemme. Minä kävin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, mutta jotkut uskaliaammat olisivat halunneet lähteä valtakunnansalille tutustumaan Jehovan todistajiin. Opettajamme kuitenkin toppuutteli heitä, ja retki jäi tekemättä. Ehkä ihan aiheesta, sillä luettuani Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa suhtaudun Jehovan todistajiin valitettavasti vieläkin ennakkoluuloisemmin kuin ennen.

Vartiotornin varjossa perustuu haastatteluihin, joista useimmissa haastateltava on Jehovan todistajiin aiemmin kuulunut mutta ei enää kuuluva henkilö. Tämän voi tietenkin katsoa vääristävän kirjan antamaa kuvaa yhteisöstä, sillä olisi tietysti tasapuolista kuulla myös niiden näkemyksiä, jotka kokevat yhteisön jäsenyyden hyväksi asiaksi omassa elämässään. Toisaalta yhteisöstä eronneiden tai erotettujen kirjassa esiin tuomat epäkohdat ovat niin järeitä, että tuntuu siltä, että vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan halua ajatella itse eivätkä häiriinny siitä, että heidän puolestaan ajatellaan valmiiksi, voivat tuntea olonsa hyväksi Jehovan todistajissa. Uskonnollinen yhteisö voi tuoda iloa ja turvaa, mutta ensisijaisesti voisi varmasti suositella jotain vähemmän kontrolloivaa yhteisöä, niin vähän yksityisyyttä tässä yhteisössä näyttäisi olevan.

Ruohon kirjassa suuren roolin saavat suorat lainaukset haastateltavilta. Ne luovat Jehovan todistajista kuvan yhteisönä, jossa ihmissuhteetkin perustuvat johonkin aivan muuhun kuin siihen, viihtyykö toisen seurassa. Jehovan todistajista kiinnostuneelle annetaan huomiota, koska tuon huomion antamisen voi laskea yhteisölle raportoitaviin julistamistunteihin. Erotetuille ja eronneille ei sitten pahimmassa tapauksessa sanota päivääkään, vaikka nämä olisivat läheisiä sukulaisia. Karmeimmasta päästä tällä karttamisen saralla on tarina, jossa haastateltava kertoo, mitä tapahtui hänen lapsensa synnyttyä: ”Kun sain poikani, niin äiti laittoi tekstiviestin synnytyksen jälkeen, että toivottavasti liityt takasin todistajiin, tai lapsesi kuolee. Ei minkäänlaista onnittelua tai muuta.”

Karttamisen raskaus näkyy yhteisössä ja siitä eronneissa/erotetuissa mielenterveysongelmina. Karttamisesta on kirjoitettu Vartiotorni-seuran lehdessä mm. näin: ”Kun sinä esimerkiksi kartat luopioita, niin heidän kieroutuneet ajatuksensa eivät johda sinua harhaan. Karttamalla samalla tavalla väärää ja moraalitonta seuraa ja huonoja tapoja sinä et todennäköisesti joudu syfiliksen, tippurin etkä eräiden muidenkaan sairauksien uhriksi.” Tästä haisee kauas se kieroutunut ajatus, jota Jehovan todistajat vaalivat: pahuus on heidän yhteisönsä ulkopuolella. Mikä järeä painostuskeino se onkaan: jos lähdet, joudut Saatanan valtaan, jos jäät, olet hyvien ihmisten seurassa. Mutta millaista ahdistusta aiheuttaakaan, jos yhteisön opeista alkaa tulla mieleen eriäviä ajatuksia, joita ei saisi ajatella ja joiden ajatteleminen tai ääneen lausuminen voi johtaa pahimmillaan siihen, että menetät kaikki läheiset ihmissuhteesi?

Juuri tuo ajattelun rajoittaminen ja kritiikin kieltäminen ovat häiritsevimpiä asioita. Kirja antaa voimakkaasti sellaisen kuvan, että Jehovan todistajana et voi elää itsesi näköistä elämää vaan on elettävä elämää, jonka laadun seurakunta määrittää. Lisäksi olet kirjan mukana Stasin toimintaa muistuttavan valvonnan alla 24/7. Jokaisella on velvollisuus ilmoittaa, jos sattuu näkemään jonkun toisen synnintekoja. Sittenpä synnintekijä voi joutua oikeuskomitean eteen keskustelemaan yksityiskohtaisesti vaikkapa seksielämästään. Miten kukaan muu kuin täysin alistettu ihminen suostuisi tällaiseen? Miten kukaan voi toisaalta olla niin peloissaan seuraamuksista, ettei uskalla olla kertomatta seurakunnan vanhimmille oman läheisensä yksityisiä asioita – ettei ole valmis säilyttämään tämän luottamuksella kertomaa salaisuutta?

Jehovan todistajat ei kannata pitkälle kouluttautumista – olisikohan siksi, että on helpompi hallita niitä, jotka eivät ole tottuneet ajattelemaan monimutkaisesti. Monimutkaisesti ajatteleminen ei tietenkään aina ole hyvä asia, mutta mielestäni myös se on aika vaarallisen yksinkertainen ajattelumalli, että joku ulkopuolinen sanoo kaikesta, mitä siitä pitäisi ajatella. Varsinkin, kun Jehovan todistajien opit muuttuvat aikojen kuluessa, eikä yhteisö edes kiellä sitä – ilmiötä vain kutsutaan uudeksi valoksi, kun oppi kirkastuu. Opin täsmentyminen on minusta kuitenkin eri asia kuin sen ylösalaisin kääntyminen, mikä sekin on Jehovan todistajien kohdalla mahdollista ainakin yhteisöstä eronneiden mukaan.

On varmasti moraalinen ongelma olla tekemisissä maallisten asioiden kanssa, jos kokee ne Saatanan houkutuksiksi, mutta kirjan perusteella tuntuu myös siltä, että ainakin minua yhteisön sisällä olevat moraaliset ongelmat ahdistaisivat vähintään yhtä lailla. Esimerkkejä näistä ovat esimerkiksi se, että raiskauksen syy on uhrissa (esim. hänen pukeutumisessaaan) tai että avioeroa ei saisi ottaa vaikkapa perheväkivallan vuoksi, vaan ainoa hyväksyttävä peruste erolle on aviorikos, joka sekin pitäisi pettäneen osapuolen tunnustaa. Itse koen myös hyvin ahdistavina kirjan tarinat, jossa jo pikkulapset pelkäävät ympäröivää maailmaa ihmisineen tai vähintäänkin demoneita, jotka voivat hyökätä heidän kimppuunsa mistä tahansa, vaikkapa esineistä, joihin ovat menneet asustamaan.

Mielestäni hullujakin asioita saa uskoa, vaikkapa sen, että maailmanloppu tulee huomenna. Ihmisellä pitäisi kuitenkin olla vapaus ajatella miten haluaa ilman että siitä seuraa julkista nöyryytystä tai rakkaiden ihmissuhteiden katkeamista siinä määrin, kuin Jehovan todistajien karttamiskäytännössä tapahtuu. Kirjan haastateltujen mukaan onkin melkoisen kauheaa, että Jehovan todistajien tiedotus väittää, ettei karttamiskäytäntöä ole, vaikkei sen olemassa olosta ole mitään epäselvyyttä, niin moni kun on karttamista katkerasti kokenut.

Aila Ruohon kirja on valaisevaa joskin järkyttävää luettavaa. Sen ansio on se, että haastatelvien oma ääni on etusijalla ja lainauksia on runsaasti. Sen verran kritiiikkiä on kuitenkin annettava, että vaikka itsekin pidän luterilaisuutta Jehovan todistajuutta parempana vaihtoehtona, Ruoho päästää tämän näkökulman – oman uskontonsa paremmuuden – ajoittain haiskahtamaan kirjassaan liian selvästi. En kuitenkaan halua hirveän paljon haukkua häntä tästä, sillä vaikka mielestäni eri maailmankatsomuksia pitääkin kunnioittaa yhtä hyvinä, en minäkään pysty millään hyväksymään ajattelun rajoittamista ja niin vahvaa kontrollia kuin Jehovan todistajilla. On vaikea uskoa, että kovin moni valitsisi aidosti sen, että joku toinen määrää elämästä, jota elät. No, täytyy tietenkin muistaa, että minä en millään usko, että Jehovan todistajien esittämä oppi olisi totuus maailmasta. On siis vaikea kuvitella itsensä asemaan, jossa uskoisi niin. Koska aito usko tuohon oppiin muuttaa tietysti paljon.

Kirjan lukemisen jälkeen on omituinen olo: jotenkin ei tiedä, miten Jehovan todistajiin pitäisi nyt yksilöinä suhtautua. Ruoho kannattaa asiallista ja luontevaa suhtautumista esimerkiksi silloin, kun Jehovan todistajat tulevat omalle ovelle. Hän muistuttaa joidenkin heistä pitävän kenttäpalvelusta vastenmielisenä pakkona. Tämä onkin varmasti hyvä muistaa, eikä auta sääliä ketään, vaikka kuinka olisi sellainen olo, että tuo ihminen on joutunut manipuloinnin kohteeksi valitessaan uskontonsa tai että hänellä on ollut huono tuuri, jos on syntynyt Jehovan todistaja -perheeseen. Minusta on hyvä sanoa selkeästi, ettei halua myöhemminkään keskustella uskonasioista, mutta yhtä kaikki senkin viestin voi sanoa monella tavalla.