Yritin järkyttyä misseistä – ja läskiksi meni

Katsoin viikonloppuna piruuttani missikisoja. Lapsuudessa kisat olivat tärkeä instituutio, ja oma suosikki piti tietenkin valita. Missipaperinuket, jotka leikattiin Apu-lehdestä, olivat tärkeitä ja ystävän kanssa leikimme leikkiä, jossa sai voittaa kaikki maailman missikilpailut.

No, omat arvot ovat muuttuneet, ja aika hassultahan se tuntuisikin, jos voisin nyt jotenkin pitää esikuvanani missiä, joka on melkein puolet nuorempi kuin minä ja jossa lähinnä näkee nuoren naisen, joka yrittää vastata fiksumpia kuin mitä oikeastaan vielä ajattelee ja joka siksi sanoo enimmäkseen jotain ympäripyöreää, koska miettii tuskissaan, miten antaisi itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman.

Onhan se ihan hullua, että nuoret naiset keikistelevät kameran ja tuomariston edessä ja heitä arvioidaan ulkoisesti hyvinkin yksityiskohtaisesti. Eihän siinä mitään järkeä ole. Mutta luinpa Helsingin Sanomista, etteivät feministitkään enää jaksa vauhkota siitä, miten kauhea asia missikisat ovat. Itse olin kuitenkin valmistautunut lähinnä kammoksumaan järkyttävää ohjelmaa. Mutta mikä Miss Suomi -finaalissa sitten loppujen lopuksi oli järkyttävää?

Olin kovin yllättynyt siitä, etten oikeastaan jaksanut kummemmin herättää itsessäni minkäänlaisia tuntemuksia ohjelman aikana. Missien keikistelyn aikana soitettu musiikki oli tosin pahimmanlaatuista kuraa ja oli vaikea saada ketään missiehdokkaista jäämään mieleensä. Ehkä suurin yllätys olikin, kun Pia Pakarisen tultua valituksi uudeksi Miss Suomeksi huomasin, että olen valintaan tyytyväinen. Löytyihän sieltä massan joukosta kuitenkin sellainen luonnollisen näköinen suomalainen nuori nainen, jonka kelpaa missiksi valita – sen enempää spekuloimatta, mikä missi edes oikeastaan on. Joten oikein paljon onnea vain uudelle Miss Suomelle!

Lopuksi pitää tehdä vielä yksi huomio missien asustuksesta. Tuo Pialla oleva ristikoru on aika makea!

10 klassikkoa: Suuri illusioni

Uhosin lukevani tänä vuonna 10 klassikkokirjaa, ja nyt ensimmäinen kirja on luettu. Kunnian sai Mika Waltarin Suuri illusioni (1928), johon en erityisemmin ainakaan aiemmin uskonut hurahtavani, mutta toisinpa kävi. Kirja oli aina huvittavuuteen asti täynnä tunteen paloa ja kaupunkien bensiininkatkun sekä valomainosten ihannointia, mutta jotenkin se on niin aito kuva omasta ajastaan, nuoruudesta ja sen hulluudesta, ettei siihen voi kuin ihastua.

Toimittaja Hart ihastuu Helsingissä Caritas-nimiseen naiseen, mutta pian nainen häipyy muualle Eurooppaan. Naisen perään huokailee Hartin lisäksi kirjailija Hellas, ja jopa miesten Caritakselta saamien postikorttien tekstien vertaaminen saa Hartin mustasukkaiseksi. Lopulta Hart ja Hellas kuitenkin ystävystyvät, ja sehän se vasta paha juttu onkin. Hart valvoo yön sairaan Hellaan vierellä, mutta Caritaksen voi saada vain toinen.

Hart lähtee keväällä Pariisin naisen perään. Ulkopuolinen ymmärtää, ettei hänellä voi olla mitään syvempää sidettä Caritakseen, sillä heidän ystävyytensä on ollut varsin lyhyt, mutta nuori mies itse on huumassaan vankina. Ja sitten käykin ilmi, että Caritaksen elämän mies on Hellas. Tämä sairastaa kuitenkin syfilistä ja juuri kun olisi saamassa Caritaksen itselleen, tekee itsemurhan, koska ei tautinsa vuoksi voisi elää oikeaa avioliittoa.

Lukemani painos sisältää Mika Waltarin kirjoittaman esipuheen, joka on alun perin julkaistu 5. painoksen yhteydessä. Waltari lyttää teoksensa oikein kunnolla: ”Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen. Juonesta voi tuskin puhua. Loppuratkaisu on epätodellinen - -.” Heti perään Waltari kuitenkin toteaa, että kirjassa on arvonsa eikä nuoruuttaan pidä häpeillä.

Juuri nuoruuden Suuri illusioni mielestäni näkeekin melkoisen kirkkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että Waltari oli hädin tuskin 20-vuotias teoksen ilmestyessä.

”Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. – Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. – Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, - se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. – Sentähden se on niin perin suloinen.” (s. 106)

Suuren illusionin nuoret ihannoivat kaupunkilaisuutta, ja kieltämättä romaanin lukeminen pistikin miettimään, kuinka uusia ihmeitä autot, mainosvalot ja elokuvateatterit olivat tuolloin 1920-luvulla, kun romaani kirjoitettiin (ja samaa aikaahan se kuvaakin). Waltari itse piti impressionistista tyyliä yhtenä teoksensa arvokkaimmista puolista, ja kyllä hän saakin kuvattua nimenomaan impressioita bensiinintuoksuisesta kaupungista. Siispä, jos haluatte tyyliesimerkin siitä, mitä tarkoittivat Tulenkantajien ideologia kaupunkilaisuuden ihannoinnista sekä iskulause ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, tämän kirjan lukeminen ei liene huono vaihtoehto.

Kylli-täti on ihana

Väsyttää ja vielä pitäisi venyä tänään skarppiuteen. Viime yönä tuli nukuttua kolme-neljä tuntia. Syy on Kylli-tädin. En asu Helsingissä, mutta eilen oli lähdettävä katsomaan Kylie Minoguen keikkaa Hartwall Areenalle, vaikka se tiesi sitä, että mies ajoi silmät ristissä yötä myöten kotiin. Mutta tiesin, että Kylli-täti on ihana, koska niin hän oli edelliselläkin kerralla Suomessa käydessään.



Kuuntelen aika vähän tanssipoppimusiikkia, mutta Kylli-täti on symppis ja hänellä on kokemukseni mukaan (no juu, tämä oli toinen keikka, jolla näin hänet) hyvä show.

Eilisen keikan huippukohtia olivat biisit Slow, All the Lovers ja Must Be Talking to an Angel, joka – todellakin – oli Eurythmicsia. Show oli täynnä ilma-akrobatiaa, kreikkalaisuutta, myyttejä (Pegasoskin sai Kylli-tädin selkäänsä) ja vaikka mitä. Tällaisen spektaakkelin katsominen on juuri sopivaa todellisuuspakoa silloin tällöin. Tunnelmat eivät nyt olleet niin vaihtelevat kuin KylieX2008-kiertueella, josta erityisesti jäi mieleeni valtava pääkallo, jonka päällä Kylie istui laulamassa koppalakki päässään. Mutta kyllä näitä tämänkin kiertueen tunnelmia olisi voinut katsella kauemminkin kuin ne pari tuntia, mitkä show kesti.

Paksuna-leffa auttaa myötähäpeän tarpeeseen

Joskus vuosia sitten kävin katsomassa Paksuna-elokuvan leffateatterissa. Nyt se valikoitui pitkällisen pohdinnan jälkeen ystävänpäiväelokuvaksi, ja hyvin se toisen katsomisen kestikin, varsinkin kun yksityiskohdat olivat käytännössä kokonaan päässeet minulta unohtumaan.

Alison (Katherine Heigl) humpsahtaa kännipäissään sänkyyn tyhjäntoimittaja Benin (Seth Rogen) kanssa. Väärinymmärryksen (?) vuoksi kondomi heitetään mäkeen, ja Alison tulee raskaaksi. Sitten vain piilottelemaan asiaa työnantajalta, joka haluaa laiheliini-Alisonin laihtuvan 9 kiloa, ei lihovan saman verran tai enemmän. Ja sitäkin pitää miettiä, onko Benistä johonkin, vaikka hän polttaa ruohoa ja luulee elättävänsä itsensä ja kaverinsa nettisivulla, jossa kerrotaan, missä elokuvassa ja millä kohtaa kukakin filmitähti vilauttaa tissejään tai tussuaan.



Ben on korostetun juntti mutta hyväsydäminen. Hänelle ja Alisonille kehkeytyy on-off-suhde. Välillä ostetaan hempeillen vauvakirjoja, välillä Alison vihaa Beniä niin, ettei mitään rajaa. Kaiken ohessa seurataan Alisonin siskon Debbien (Leslie Mann) ja hänen puolisonsa Peten (Paul Rudd) suhdetta, jossa ei ole paljoa onnellisesta yhteiselosta jäljellä. Niin, ja ihmetelläänhän sitä Benin kaveriporukkaakin, jossa mm. lyödään vetoa siitä, onko mahdollista olla vuosi ajamatta partaa: yksi kasvattaa partaa ja toiset vittuilevat hänelle parrasta.



Paksuna on hulvaton. Sen parissa voi nauraa tai sitten voi piiloutua jonnekin tuntemaan myötähäpeää. Se on romanttinen komedia, joka on melkein koko ajan niin kaukana romantiikasta kuin mitä vain on mahdollista. Se vaatii pieruhuumorin sietämistä, mutta yhtä kaikki sillä on suloinen loppu. Siksipä voisi sanoa, että tässä saattaa kerrankin olla ihmissuhdekomedia, joka ihan oikeasti sopii yhtä lailla miehille että naisille – myös siltä osin, että Benin junttius ja huonot tavat saavat varmasti naiset yökkäilemään, mutta toisaalta hormonihöyryissä olevan Alisonin riehumiset ja sisko Debbien käytös saavat miehet kiroamaan naisten olemassaoloa.

Naura siis sydämesi kyllyydestä, mutta älä kokeile mitään osia tästä kotioloissa.

Nenäpäivä

Myönnettäköön, että kun minulle joskus ehdotettiin luettavaksi Mikko Rimmisen Pussikaljaromaania, en innostunut asiasta yhtään. Pussikaljan juominen ei nyt vain mielestäni ole kiinnostava aihe, kirjoitettiin siitä miten hienosti tahansa. Onneksi Rimminen kirjoitti sittemmin Nenäpäivän, joka tarinaltaan kiinnosti minua paljon enemmän ja jonka luettuani saatan joskus antaa jopa Pussikaljaromaanillekin mahdollisuuden – sen oletettavasti hienon kielen vuoksi.

Nenäpäivä kertoo yksinäisyydestä ja ihmisseuran kaipuusta. Sen päähenkilö Irma on keski-ikäinen nainen, joka ajautuu surullisesti tilanteesta toiseen. Irma asuu Hakaniemessä ja huomaa kauppahallin seinällä ilmoituksen, jonka mukaan Keravalta voisi hakea jonkun muuttaessa ilmaisen peikonlehden kotiaan koristamaan. Keravalla Irma osuu kuitenkin väärään asuntoon ja keksii peitetarinan, että on tekemässä taloustutkimusta. Miksi ihmeessä hän ei vain kerro totuutta? Koska…

Pakkohan sitä on joku tekosyy sellaiselle tuppautumiselle keksiä, virheitä on niin hankala myöntää.

Jollain lailla Irma huomaa pitävänsä kyselytutkimusten teosta ja erityisesti hän kiintyy Irjaan, jonka ovelle alun perin tuli peikonlehteä etsimään. Irma alkaa suunnitella kysymyksiä tutkimuksiaan varten ja ravata Keravalla yhtenään. Mutta hänen luonteenlaadullaan varustettu ihminen ei pysty toteuttamaan mitään järjestelmällisesti vaan joutuu aina vain hullumpiin ja hullumpiin tilanteisiin. Lopulta hän saa ensin poliisit peräänsä kuvaannollisesti, sitten kirjaimellisesti.

Irma on yhtä aikaa surumielinen ja koominen hahmo. Oikeita ihmissuhteita hänellä ei oikeastaan ole kuin poikaansa, ja poikakin on salaperäinen eikä kerro elämästään äidilleen. Tuntuu surulliselta seurata, kuinka äiti haparoi suhteessa ainoaan läheiseensä. Nenäpäivä ei selitä, miten Irjan välit poikaansa ovat hapertuneet, ja tuo ihmissuhde mietityttääkin lukijaa koko teoksen lukemisen ajan.

Rimmisen luoma tarina on mielenkiintoinen, mutta vielä hienompaa on teoksen kieli. Se on erilaista ja kekseliästä muttei kuitenkaan anna vaikutelmaa turhasta kikkailevuudesta, mille annan suuren arvon. Esimerkiksi huonounisuutta Rimminen kuvaa seuraavasti: ”Uni tuli joskus aamuyöllä ja oli niin koinsyömää, että repeili itsekseen muutaman minuutin välein.” Vielä hienompaa kieltä ovat jollain tavoin vinksahtaneet sanat, joiden täsmällistä merkitystä tuskin on olemassakaan tai jotka on luotu joistain olemassa olevista sanoista, joiden perusteella ne voi tunnistaa. Tällaisia ovat mm. seuraavat:

ampuuntua – Niin suusta sitten äkisti ampuuntui koko rypäs kysymyksiä - -
mynkiä – Puiden välissä mynki jotenkin vähän vaivalloisen näköisesti joukko pieniä lapsia - -
kaakertaa – Rupesin kaakertamaan sille että ei mitään hätää - -
hajahtaa - - - vaikka hajahtikin edellisillalle.

Nenäpäivä on mielenkiintoinen lukukokemus. Se ei varsinaisesti ole erikoisesta kielestään huolimatta vaikeaa luettavaa, mutta sen jälkeen kaipaa helposti jotain toisella tavalla soljuvaa kirjallisuutta. Pussikaljaromaaniin voi sitten tutustua joskus myöhemmin, kunhan on saanut ensin ahmia jotain aivan erilaista.

True Blood – 3. tuotantokausi

Maanantaina alkaa viimeinkin ihan Ylen kanavilla True Bloodin kolmas tuotantokausi. Itse en malttanut odottaa tätä hetkeä, vaan tallennutin jaksot vanhemmillani, joilla näkyy Canal+, kanava, joka tietysti näytti tämänkin tuotantokauden jo aiemmin. Sen verran kuitenkin maltoin odottaa, että sarja oli edennyt lopuilleen ja pystyin katsomaan sen mahdollisimman tiiviillä aikataululla. Näin hyvät jatkuvajuoniset sarjat kärsivät, jos niitä katsoo vain yhden jakson viikossa. Lisäksi True Bloodin yhden tuotantokauden tapahtumat sijoittuvat hyvin rajatulle ajanjaksolle eivätkä kestä kovin kauaa sarjan maailmassa, joten tuntuisi tosi omituiselta tuijotella niitä kuukausitolkulla televisiosta.

Seuraava hehkutus sisältää asioita, jotka saattavat häiritä katsojaa, joka ei ole vielä nähnyt sarjan tätä kautta.



True Bloodin kolmas tuotantokausi lähtee ehkä hieman nihkeästi liikkeelle, koska kakkoskauden lopun kamalaakin kamalampi cliffhanger (Sookieta kosinut Bill katoaa juuri ennen kuin ehtii saada kuulla, että Sookie vastaa kosintaan myöntävästi) on niin tehokas, että sen jälkeinen mitä ilmeisin tunnelman laskeminen osuu juuri kolmoskauden ensimmäiseen jaksoon. Onneksi tätä nihkeyttä ei kuitenkaan kestä kauaa.

Kaikille tapahtuu pian jotain, mitä takuulla jaksaa seurata. Sookie haluaa saada Billin takaisin. Bill majailee vampyyrikuningas Russell Edgingtonin luona ja alkaa yhtäkkiä muistuttaa muita vampyyreita – niitä kylmiä ja tunteettomia – paljon enemmän kuin ennen. Sam etsii perheensä, mutta onko ihan oikeasti hauskaa, jos on isä ja äiti ja veli, jotka ovat lähinnä sekopäitä? Jessica opettelee vampyyrina olemista ja ihmissuhteita. Jason haluaa poliisiksi, vaikka voisi olla eduksi, jos hänellä välillä leikkaisi hieman nopeammin. Lisäksi Jason tutustuu tyttöön, jossa on selvästi jotain outoa. Ja mikä parasta – no, Eric Northmanin jälkeen – mukaan tulee ihmissusia, jotka eivät ole mitään karvaisia ihmissekasikiöitä vaan ihmisiä, jotka oikeasti muuttuvat susiksi, ja Sookie saa erään heistä – sellaisen komean nimeltä Alcide – henkivartijakseen.



Russell Edgington on sellainen sekopää, ettei paremmasta väliä. Hänellä on rakastaja, jota ei varsinaisesti voi sanoa tasa-arvoiseksi hänen kanssaan, mutta ainakin siinä määrin tärkeä tuo rakastaja kuningas Edgingtonille on, että kun hän kuolee, kuningas sekoaa ja kulkee rakastajansa jäännösten kanssa ympäri Amerikkaa. Russell Edgington on vastenmielisyydessään hyvin luotu hahmo.



Yksi omista suosikeistani on edelleen Jessica. Hänen ja Hoytin suhteessa on ylä- ja alamäkensä, mutta heidän rakkautensa on kaunista. Sitä paitsi Jessican epävarmuuteen pystyy samastumaan, vaikkei lähes vastasyntynyt vampyyri olisikaan.



Mutta kertokaapa, miksi minun aina tekee mieli alkaa puhua ruotsia, kun katson True Bloodia. Niin, en ikinä ikinä ikinä olisi uskonut, että elämäni suurin seksisymboli olisi joskus ruotsalainen blondi, mutta minkäs teet.



Kaikille Ericin faneille kolmoskauden katsominen tuottanee tuskia. Itse olin hetken aikaa aivan maani myynyt, koska juonikuviot kääntyivät niin päin, että Ericistä näytti auttamatta tulevan vainaa (siis ei enää elävä kuollut vaan kuollut kuollut). Luojalle kiitos, ettei siinä sitten kuitenkaan käynyt niin.

Siispä...

Masennus – realistinen mielentila?

Aiheestakin kysytään, pitääkö jokaikiseen pahanolon hetkeen antaa helpotukseksi mielialalääkkeitä. Ja aiheesta mietitään sitäkin, mitä mielialalääkkeet ihmiselle tekevät. Ne kun saattavat esimerkiksi viedä kyvyn itkeä, vaikka itkuhan se vasta pahaan oloon auttaisikin, ainakin sopivassa määrin annosteltuna. Niin, ihan aiheesta masennusta pohditaan ja tutkitaan, mutta enpä koskaan olisi uskonut törmääväni sellaisiin näkemyksiin kuin uusinta HyväTerveys-lehteä (2/2011) lukiessani.

Jani Kaaron kirjoittaman artikkelin mukaan masennuksesta on elämän suurissa kriisitilanteissa – esim. puolison jättäessä – se etu, että se saa ihmisen jämähtämään paikalleen. Paikalleen puolestaan kannattaa jämähtää, ettei vain tee ”innostuksissaan” mitään ei-niin-nerokkaita ratkaisuja. On parempi ”murehtia ja märehtiä”. No, tässä nyt vielä on jotain järkeä, sillä isoa ratkaisuja ei kannata tehdä hätiköiden ja elämän suurista pettymyksistä pitää toipua rauhassa.

Mutta sitten… Artikkeli väittää, että normaalitilassaan ihminen kuvittelee itsestään aivan liikoja. Se varmasti pitääkin paikkansa monien kohdalla, mutta tämän ajatuksen ja masennuksen yhdistämisen tulos hämmentää. Tekstin mukaan ”tutkimukset masentuneilla ovat osoittaneet, että he ovat suorastaan inhorealistisia arvioidessaan itseään ja elämäntilannettaan. Ei pessimistisiä, vaan realistisia.”

Huhhuh. Ensiksikin voisi muistaa, että inhorealismi on aika eri juttu kuin realismi. Toisaalta on erittäin vaikea uskoa, että masentunut todellakin näkisi itsensä oikeassa valossa – siis jollain lailla realistisesti. Minun ymmärtääkseni kyse on juuri päinvastaisesta. Masentunut tuntee olevansa huono, masentunut saattaa kokea, ettei hänestä ole mihinkään, että hän on tarpeeton, että hänen olisi parempi kuolla. Tällainen kuvako meillä pitäisi olla itsestämme, jotta osaisimme tehdä elämässämme oikeat ratkaisut?



Masennus mukamas suojaa meitä rikkomasta itseämme elämässä. Entäpä se, kuinka paljon masennus – ihan oikea masennus – rikkoo ihmistä? Eikö olisi parempi olla hieman iloisempi ja uskoa tulevaisuuteen, sillä oikeastikin voi tapahtua hyviä asioita?

Artikkeli myöntää lopulta, että masennus voi muuttua ”luonnollisesta sairaalloiseksi”. Silloin voidaan antaa jo lääkkeitäkin – tosin juoksemalla paranee tekstin mukaan nopeammin. Sitten pitäisi vain tietää, kuinka se hullun masentunut ihminen kiskoo itsensä parantamaan itseään lenkkipolulle. Yöpaidan vaihtaminen päivävaatteisiin kun saattaa sekin olla ylivoimaista. Nämä masennustutkimustulokset saavatkin kysymään, millaisia masentuneita tässä oikein on tutkittu. Ei ainakaan sellaisia, joita itse tunnen.