maanantai 28. helmikuuta 2011

10 klassikkoa: Suuri illusioni

Uhosin lukevani tänä vuonna 10 klassikkokirjaa, ja nyt ensimmäinen kirja on luettu. Kunnian sai Mika Waltarin Suuri illusioni (1928), johon en erityisemmin ainakaan aiemmin uskonut hurahtavani, mutta toisinpa kävi. Kirja oli aina huvittavuuteen asti täynnä tunteen paloa ja kaupunkien bensiininkatkun sekä valomainosten ihannointia, mutta jotenkin se on niin aito kuva omasta ajastaan, nuoruudesta ja sen hulluudesta, ettei siihen voi kuin ihastua.

Toimittaja Hart ihastuu Helsingissä Caritas-nimiseen naiseen, mutta pian nainen häipyy muualle Eurooppaan. Naisen perään huokailee Hartin lisäksi kirjailija Hellas, ja jopa miesten Caritakselta saamien postikorttien tekstien vertaaminen saa Hartin mustasukkaiseksi. Lopulta Hart ja Hellas kuitenkin ystävystyvät, ja sehän se vasta paha juttu onkin. Hart valvoo yön sairaan Hellaan vierellä, mutta Caritaksen voi saada vain toinen.

Hart lähtee keväällä Pariisin naisen perään. Ulkopuolinen ymmärtää, ettei hänellä voi olla mitään syvempää sidettä Caritakseen, sillä heidän ystävyytensä on ollut varsin lyhyt, mutta nuori mies itse on huumassaan vankina. Ja sitten käykin ilmi, että Caritaksen elämän mies on Hellas. Tämä sairastaa kuitenkin syfilistä ja juuri kun olisi saamassa Caritaksen itselleen, tekee itsemurhan, koska ei tautinsa vuoksi voisi elää oikeaa avioliittoa.

Lukemani painos sisältää Mika Waltarin kirjoittaman esipuheen, joka on alun perin julkaistu 5. painoksen yhteydessä. Waltari lyttää teoksensa oikein kunnolla: ”Kirjana se on lapsekas, kehittymätön, sentimentaalinen. Juonesta voi tuskin puhua. Loppuratkaisu on epätodellinen - -.” Heti perään Waltari kuitenkin toteaa, että kirjassa on arvonsa eikä nuoruuttaan pidä häpeillä.

Juuri nuoruuden Suuri illusioni mielestäni näkeekin melkoisen kirkkaasti, varsinkin kun ottaa huomioon, että Waltari oli hädin tuskin 20-vuotias teoksen ilmestyessä.

”Nuoruus ei ole kyllin varma itsestään. – Sillä on, tai on ollut oma syntinsä, eikä se tunne kylliksi elämää, vaan pitää kaikkia muita itseään parempina. Se kääntyy armoa rukoillen ja nöyränä kenen puoleen tahansa. Se on kuin koira, joka tahtoisi hyväilyä. – Ja kuitenkin me kaikki kaipaamme omaa nuoruuttamme. Sen penikkamaisuutta, sentimentaalisuutta, elämän kipeyttä ja katkeruutta. Sen uhmaa, joka kuohuu erittelemättömänä ja sekavana, joka on valmis pikkuseikan puolesta uhraamaan ihmiselämän. Nuoruus on aina tyhmä, - se ei tunne, mitä elämä on. Nuoruus on kokonaisuudessaan illusioni. – Sentähden se on niin perin suloinen.” (s. 106)

Suuren illusionin nuoret ihannoivat kaupunkilaisuutta, ja kieltämättä romaanin lukeminen pistikin miettimään, kuinka uusia ihmeitä autot, mainosvalot ja elokuvateatterit olivat tuolloin 1920-luvulla, kun romaani kirjoitettiin (ja samaa aikaahan se kuvaakin). Waltari itse piti impressionistista tyyliä yhtenä teoksensa arvokkaimmista puolista, ja kyllä hän saakin kuvattua nimenomaan impressioita bensiinintuoksuisesta kaupungista. Siispä, jos haluatte tyyliesimerkin siitä, mitä tarkoittivat Tulenkantajien ideologia kaupunkilaisuuden ihannoinnista sekä iskulause ”Ikkunat auki Eurooppaan!”, tämän kirjan lukeminen ei liene huono vaihtoehto.

2 kommenttia: