Epämiellyttävä kosinta

Sähköpostiini oli ilmestynyt outo yhteydenotto. Joku mies Ranskasta ehdotti, että muuttaisin Pariisiin elämään ”aviollista elämää” hänen kanssaan. Teksti oli ilmeisesti käännetty suomeksi jollain säälittävällä käännösapparaatilla.

Niin sitä vain väitetään, ettei kotoa tulla hakemaan. Ei näköjään pidä paikkaansa. No, vakavasti puhuen tämä on naurettavaa. En ota mitään ihme miestä Pariisista vaan olen ottanut tuon, joka istuu tuolla näpyttämässä toista tietokonetta, enkä vaihda.

Eikä Pariisi ole edes suosikkikaupunkini. Olen valittanut siitä tässä blogissa aiemminkin – se ei ole romantiikan pesä! Tosin mieheni kanssa voisin mennä kokeilemaan, löytyisikö sitä romantiikkaa sieltä sittenkin. Kai siellä jotain muutakin on kuin pikkusormi pystyssä keitettyjä keitoksia, joista puuttuu esim. italialaisen ruuan mutkattomuus. Niin, ruualla on suuri merkitys romantiikassa. Ok, ja kai siellä on kauniita puistoja. Ja Louvre on näkemättä sisältäpäin.

Takaisin asiaan. Lisäksi epäilen, että tuo samainen sähköposti, jonka minä sain, on käännetty useille yhtä omituisille kielille kuin suomi – ja todella toivon, ettei kukaan siihen vastaa. Tai no sen verran sen lähettäjälle voisi joku vihjata, että hän tuskin saa oleskelulupaa Ranskaan, jos avioituu jonkun suomalaisen, ruotsalaisen tai vaikkapa itävaltalaisen kanssa.

Sen vielä sanon, että jos kerran kositaan, miksi sen pitää olla tällaista? Pystyn kyllä keksimään paljon parempaa kuin jonkun tuntemattoman, jota en ole koskaan tavannut ja joka lähettää sähköpostin, jossa ä-kirjaimet ovat muuttuneet merkiksi, jota kielessäni ei ole. Minä rakastan ä-kirjaimia. Ja tuota miestä, joka soittaa tuolla puhelimellaan Les Miserablesia.

Elämä on ilomme

No nyt olen sekaisin. Tokaisin miehelle yhtäkkiä ”Elämä on ilomme” enkä yhtään ymmärrä, mistä se tuli. Jäin sitä itsekin oikein kovasti hämmästelemään.

No miksi se on niin hämmästyttävää? Koska olen ennemminkin valittaja, joka ei erityisemmin koe elämäänsä ilona, vaikka kylläkin pitäisi. Angsti vaan lisääntyi, kun äsken värkkäsin työhakemusta… Tuntuu turhauttavalta yrittää kehuskella ja tyrkyttää itseään, kun useimmiten tulee kuitenkin hylätyksi.

Mutta monen asian osalta pitäisi kyllä todeta, että elämä on ilo. Esimerkiksi seuraavien puolentoista viikon aikana on odotettavissa kaikenlaista mielenkiintoista ja iloista, vaikka tuo ajanjakso alkaakin aika karusti (tästä lisää huomenna).

Olisikohan tuosta ”Elämä on ilomme” -tokaisusta motoksi? Aiemmat ajatukseni ovat olleet ennemmin sen suuntaisia kuin ”Elämä on paskamme.” Mutta olisi jo aika ihmetellä, miksi valitan elämästä, jossa käytännössä on kaikki mitä haluan, ainakin noin suunnilleen?

Siivoatko sinä vai haetaanko ammattilainen?

Tällä viikolla ilmestyneessä Trendi-lehdessä (elokuu 2009) kirjoitti Jenni Leukumaavaara siivoojista otsikolla ”Paskaduunissa”. Teksti tuo hauskasti esiin sen, että siivoustyöstä voi nauttia, mutta muistuttaa myös siitä, että siivoojia ei erityisemmin arvosteta.

Itselläni heräsi tekstistä moniakin ajatuksia. Ensiksi tulin kateelliseksi Salla Eskeliselle, joka siivoaa Stockmannilla. ”Kalliita kodinkoneita ja lastenvaatteita pursuava neloskerros on hänen hiljainen valtakuntansa”, kerrotaan tekstissä. Millaista olisikaan, kun työtään saisi tehdä rauhassa, hiljaisuudessa. Itse olen varmaan liikaa kärsinyt oman työni meluisasta ympäristöstä.

Ihmetystä herätti, että siivoojan pitäisi olla huomaamaton ja ulkoisesti mitäänsanomaton. Siivoojalla ei saa olla piristävää tatuointia kaikkien nähtävillä, eikä kajalia ja luomiväriä saa laittaa oman mielen mukaan. Aika hullua. Kieltämättä ihmettelen muutoinkin sitä, että monissa töissä vaaditaan neutraalia ulkoista olemusta. Miksi ei saisi olla räväkkä? No, itsekin otin hiuksiin vain punaista väriä tumman sekaan, kun tiesin, että saattaa olla tulossa työhaastatteluja. Alla oleva piristeväri – joka piti poistaa – oli violetti. Olen siis massan mukana menevä pelkuri-luuseri.

Seuraavaksi tulee vaatimus: siivoojille lisää palkkaa! Trendin mukaan puhdistuspalvelualalla hankkii keskimäärin 1300 euroa kuussa. Ja sillä rahalla siivoojat tekevät kaiken sen, mille me muut nyrpistelemme nenäämme. Kuten siivoavat vessat, joihin on kuseskeltu ympäriinsä.

Olen kuullut, että jotkut ihmiset ovat niin tärkeitä omasta paikastaan työpaikan hierarkiassa, etteivät viitsi noteerata millään tavalla niitä, jotka ovat hierarkiassa alempana. Minusta se tuntuu käsittämättömältä. Itse välitän hierarkioista aika vähän. En halua erityisemmin edetä urallani: minulla on vain sellainen haave, että saisin pysyvän työn, jossa viihtyisin.

Olen huomannut, että istun kahvitauoilla helposti sellaisten työntekijöiden seuraan, joita ”ylempänä” muka olen. Eipä siellä sitten välttämättä muita itseni kanssa ”samalla tasolla” olevia istukaan. Juttelen myös mielelläni käytäviä pyyhkivien siivoojien kanssa – olisivat muuten tervetulleita samaan kahvihuoneeseen. He ovat sitä paitsi sen verran käytännönläheisiä ihmisiä, että pelastavat minut, kun pula tulee, kun haahuilen, miten pitäisi toimia esim. jonkin löytämäni ongelmajätteen kanssa. Olen myös itse niin epäsiisti, että ihailen sitä, että toiset osaavat laittaa asiat järjestykseen ja pitää pölyt poissa.

Minusta ei olisi tekemään siivoojien työtä. En varsinaisesti rakasta kemikaaleja ja olisin kauhuissani, jos joutuisin siivoamaan jonkun tuntemattoman ulosteisiin tai oksennukseen sotkeman wc:n. Minusta se, että itse olen kaikkeen tähän kykenemätön, on jo yksi pätevä syy arvostaa siivoojia.

Voi Pyhä Maria!

En koskaan oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua, kun näkee uutisen, että Neitsyt Maria on jälleen ilmestynyt ihmisille. On jotenkin outoa nähdä ihmisten päivittelevän, mutta pakko ne uutisjutut on katsoa, jotta voi itse arvioida, näyttääkö ilmestys yhtään tuolta pyhältä naiselta. Tänään sitten katsottiin linnunkakkaa.

Iltalehti esittää netti-tv:ssään filmin, jossa ihmiset näkevät Marian hahmon linnunkakassa, joka on lätsähtänyt autoon. Mieheni sanoi, että kaikki linnunpaskat saavat samanlaisen muodon, kun osuvat kaltevalle pinnalle. Kakassa saatoin nähdä Marian muotoisen hahmon, mutta minulla onkin välillä vilkas mielikuvitus.

Itse pidän tärkeänä kunnioittaa toisten vakaumusta, mutta tässä alkaa hieman ihmetyttää. Tai ainakin on pakko sanoa, että tässä on jotain, mitä en ymmärrä. Kai se Pyhä Maria osaisi paremmin valita – ottaisi vaikka näkinkengän, persikan tai tammenlehden. Naisilla kun on useinkin silmää kauneudelle.

Ei Rhettiä Scarlettille, kiitos!

Jokin aika sitten televisiossa esitettiin jälleen elokuvaklassikko ”Tuulen viemää”. Sen jälkeen siitä intoutuivat kirjoittamaan Anzi blogissaan otsikolla ”Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta” ja Taina Latvala Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Oh, Rhett!” (18.7.2009). Sekä blogikirjoituksessa ja sen kommenteissa että kolumnissa ihmeteltiin kovin, miksi Scarlett O’Hara ikävöi Ashley Wilkes -nimisen miehen perään, vaikka hänen elämässään on Rhett Butler, paljon vähemmän tylsä mies – jota ei tosin voi pitää hyvänä vaihtoehtona häntäkään.

Eipä auttanut muu kuin laittaa dvd pyörimään, jotta tietäisi, mitä asiasta pitäisi ajatella. Sitä paitsi minulla on sisäinen ajatus, että klassikot pitäisi tuntea. Olin aika lailla samassa asemassa kuin muutkin – joskus pienenä olen nähnyt Scarlettin juoksevan kauniissa mekoissaan Taran pihalla, mutta oikeasti minulla ei ollut kovin kummoista käsitystä siitä, mitä elokuva käsittelee.

Scarlett O’Hara on aika ristiriitainen persoona. Jotenkin kunnioitan häntä, mutta toisaalta hän on sietämätön. Scarlett on sisukas eikä lannistu. Sitä ominaisuutta haluaisin itseeni lisää. Toisaalta on sietämätöntä, kuinka Scarlett ajaa vain omaa etuaan, kuinka hän on valmis esimerkiksi viemään toiselta miehen, vaikkei edes rakasta tätä. Hän äksyilee myös kuin mikäkin kakara.

Olen Anzin kanssa samaa mieltä siitä, ettei Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin rakkaustarina ole oikeastaan romanttinen. Raastavahan se on, ja viisaampi näyttää olevan Rhett, joka lopulta sanoo kuuluisan repliikkinsä ”Frankly, my dear, I don’t give a damn” ja häipyy. Vaikka Scarlett jää riutumaan, minusta ei ole oikein onnistunutta, että tarinalle on yritetty tehdä jatkoa. En ole lukenut sen paremmin itse ”Tuulen viemää” -teosta kuin sen jatko-osiakaan, mutta elokuvan pohjalta tuntuu, että tarinan kuuluu loppua juuri Scarlettin tuskaan. Mitä muuta hän voi kuvitella saavansa kylmäkiskoisuudellaan. Sitä paitsi on aina kyseenalaista, onko oikein, että kuuluisalle teokselle kirjoittaa jatkoa joku muu kuin alkuperäisen tekstin kirjoittaja.

Tunnustettakoon kuitenkin, että katsastin hieman minisarja Scarlettia, kun se maanantaina alkoi. Täynnä huimaavaa tuskaa olevan klassikkoelokuvan jälkeen se ei kuitenkaan saanut minua koukkuunsa. Miksi Scarlettin ja Rhettin pitäisi palata yhteen? Ei miksikään. Eikö alkuperäisen tarinan suuri tunnekuohu – ja ehkä viehätyskin – tulekin juuri siksi, että mies todella jättää Scarlettin? Fiksustihan Rhett siinä tekee.

No entäpä sitten Ashley Wilkes? Ei hän minusta mikään toivoton tylsimys ollut, vaan turvallinen mies – lukuun ottamatta sitä, että tunsi Scarlettia kohtaan mitä ilmeisimmin ainakin välillä intohimoa, joka ei pysynyt kunnolla aisoissa. En tiedä, ehkä hän olisi tasapainottanut Scarlettia. Mutta koskapa hän rakasti toista naista, oli parempi, että hän nai tämän. Hassua oli se, että Scarlett lopetti Ashleyn rakastamisen sillä sekunnilla, kun Ashley kertoi, ettei rakastanut Scarlettia. Voiko ihminen roikkua rakkaudessaan ja kuvitella rakastavansa toista vain siksi, että luulee tämän rakastavan häntä? No, Scarlett oli rakkaudessa naiivi (ja muutoin ihmissuhteissaan aika häikäilemätön) ja rahan teossa taitava. Kaikkeen eivät lahjat riitä.

Isäkö vastaa tyttärensä siveydestä?

Kuva on osoitteesta FreeFoto.com

Samainen Image, jossa Riku Korhonen kertoi itkemättömyydestään (6-7/2009) sisälsi Joanna Palménin artikkelin ”Isin tytöt”. Se kertoi amerikkalaisista Purity ball –tanssiaisista, joista tosin olin kuullut aiemminkin, mutta joita aloin taas miettiä uudelleen.

Purity ball ovat siveystanssiaiset, joihin isä vie tyttärensä ja joissa tytär sitoutuu elelemään ilman seksiä siihen asti kunnes on mennyt naimisiin. (Tosin alkuperäisten tanssiaisten perustajat Randy ja Lisa Wilson perustavat omat tanssiaisensa sille, että itse asiassa isät tekevät lupauksen suojella tyttäriään.) Tyttäret ovat tanssiaisiin osallistuessaan siinä 12-14-vuotiaita. Kovin monella lupaus ei toimi, sillä artikkelissa todetaan, että ”88 prosenttia lupauksen tehneistä rikkoo sen”.

Tanssiaisten taustalla on siis ajatus isän merkittävästä roolista koko perheen elämässä. Randy Wilson kuvaa isän ja äidin tehtäviä näin: ”Lapsen identiteetti rakentuu isän mukaan. Isä on perheen elättäjä, hän on fyysisesti ja biologisesti vahva eikä emotionaalisesti yhtä sidoksissa lapseen. Äidillä on tietenkin todella tärkeä rooli, ja avioliitto on perheen hyvinvoinnin perusta. Mutta nainen on ennemminkin elämän antaja ja ruokkija. Hänen tehtävänsä on kasvattaa lapsia arjessa, varoitella ja kieltää. Toki isätkin sitä joskus tekevät, mutta se ei välttämättä kuulu heidän rooliinsa.” Hän väittää myös, ettei Wilsonien tanssiaisissa tyttäriä pakoteta antamaan siveysvalaa, koska heidän esiaviollisesta seksistä pidättäytymisensä ei ole vanhempien asia. Uskoisikohan tuota? Minusta se ei ole vanhempien asia, mutta Wilsonien mielipiteen on vaikea uskoa olevan sama.

Minulla tökkää aika pahasti ajatus siitä, että nimenomaan isä vaikuttaa automaattisesti siihen, millainen lapsesta tulee identiteetiltään. En kiistä isän merkitystä, mutta miksi isä olisi tärkeämpi kuin äiti, varsinkin jos kasvatusvastuu on kuitenkin annettu pitkälti äidille noissa perheissä, joissa arjen varoittelut ja kieltämiset hoitaa nimenomaan äiti. On jotenkin hassua, että isän ajatellaan olevan emotionaalisesti kauempana lapsesta kuin äidin mutta kuitenkin merkittävämpi siinä, mikä lapsesta tulee.

Minusta riippuu ihan lapsesta ja vanhemmista, kummasta vanhemmasta tulee läheisempi. Olisi tietysti mukava, jos molemmat vanhemmat olisivat lapselle läheisiä ja yhtä tärkeitä.

Siveyslupausten takana on tietenkin usko Jumalaan. Suomessakin vaikutti ”Tosi rakkaus odottaa” -liike, joka on tainnut hiipua pois. Siinä ei kuitenkaan tanssattu neitsyyden säilyttämisen kunniaksi eikä lupaukseen ymmärtääkseni mitenkään liittynyt isäsuhde. Itsehän jokainen saa omalta kohdaltaan tehdä päätöksiä, joten mikäs siinä. Mutta on vaikea hyväksyä sitä, että lapsen seksielämä kuuluisi millään lailla vanhemmille ainakaan sen jälkeen kun lapsi on saavuttanut sellaisen iän, jossa seksiä ylipäänsä on järkevä harjoittaa (siitä, mikä se ikä on, on tietysti varmasti monta mielipidettä). Seksuaalikasvatusta kuuluu antaa kotona, eikä koti saa olla välinpitämätön, mutta jokaisen yksityisasia on, haluaako harrastaa seksiä ennen avioliittoa vaiko odotella hääyötä tai sitä häiden jälkeistä päivää, jolloin on toipunut juhlistaan riittävästi harrastamaan seksiä.

Itkun puolesta

Image on siitä ihmeellinen lehti, että keskimäärin siinä on kiinnostavia juttuja myös sellaisista aiheista, joita en pidä kiinnostavina. Viikonlopusta ja alkuviikosta maantietä taivaltaessa luin uusinta lehteä (6-7/2009) ja siinä nyt sitten olikin kaikenlaista mielenkiintoista. Aloitetaan vaikka Riku Korhosen jutusta ”Pitkä kuiva kausi”.

Olen hieman ihmetellyt, kuinka Riku Korhonen tuntuu tulevan joka paikassa vastaan. Mielestäni minulla on jonkin verran käsitystä suomalaisesta kirjallisuudesta, mutten osaisi nimetä yhtään Korhosen teosta. Vaan eipä hätää, ehkä tästä viisastun – lehtijuttu oli nimittäin ainakin lukemisen arvoinen.

Korhonen kirjoittaa siitä, kuinka on elänyt enimmäkseen itkemättä. Yksi syy tähän on ollut isoisä, joka näytti varsin selvästi Rikulle tämän ollessa viisivuotias, että itkeminen ei oikein sovi.

Oma elämäni on ollut aika lailla päinvastainen. Olen itkenyt kovaa ja korkealta ja paljon. Olen ajatellut, etten voi mennä ei-niin-läheisten ihmisten hautajaisiin, koska itkisin siellä, eikä se olisi sopivaa, koska oikeasti vain läheiset surevat niin, että saavat itkeä. Nyt olen alkanut ajatella, että itse asiassa on surullista, että jotkut ovat läheistensäkin hautajaisissa itkemättä. Ei se ole erityisen ihailtavaa, vaikka olenkin tullut kuvitelleeksi, että pitäisi olla kova eikä murtua itkuun.

Riku Korhonen kirjoittaa: ”En usko, että on olemassa täysipainoista suremista ilman surun ilmaisua. Kun ihminen ei yksin ollessaankaan itke, hän elää surusta irrallaan, tarkkailee sitä välimatkan päästä, ja silloin kaikesta – niin rakkaudesta kuin kuolemastakin – uhkaa tulla jotain valheellisen kevyttä, jotain jonka voi halutessaan työntää syrjään kuin tiellä olevan huonekalun.” Olisiko tuo totta?

On ehkä mahdollista, että jotkut pitävät itkua poissa, koska pelkäävät sitä ja surua, eivätkä pääse suremaan, koska eivät aloita itkemistä. Mutta enemmän taidan uskoa siihen, että suru patoutuu jonnekin, jollei anna itsensä surra silloin kun surettaa. Itku ei ehkä ole ainoa keino purkaa surua, mutta hyvä keino se on. Ei itkuttoman suru ole ”valheellisen kevyttä”, vaan se voi olla paljon raskaampaa kuin itkevän suru.

Itse itkeskelen aika usein ja joskus oikein haluaisin itkutella, koska itkeminen rentouttaa ja purkaa ahdistusta. Haittaakin siitä on ollut, että itku on tullut omia aikojaan. Eihän julkisesti nimittäin saisi itkeä, eikä varsinkaan työpaikalla saisi itkeä. Kai se on sitten uskottava, että olen tasapainottomampi ja herkempi kuin muut. Joskus tuntuu, että maailma on vain kovempia varten, mutta ainakin nyt Riku Korhosen jutun luettuani olen eri mieltä. Hän on sentään itkutonta elämää pitkään elettyään päättänyt oppia itkemään. Eikä itkemisen taito varmasti aivan turha taito olekaan.