maanantai 17. kesäkuuta 2013

Uusi dekkaristilöytö

Olen lukenut kesän alkuun oikeaoppisesti dekkarikirjallisuutta. Kirjakaupasta tarttui mukaan ennestään minulle tuntemattoman ruotsalaisdekkaristin Ann Rosmanin kirja Noitavasara. Kirja on toinen osa sarjasta, mutta minua se ei haitannut, sillä takakansi lupasi murhia keskiajan noitaoikeudenkäyntien tyyliin. Tartuin kirjaan, ja se vei minut mukanaan heti ensimmäisiltä sivuilta.

Rosmanin dekkarisarjan keskushenkilö on Karin Adler, joka työskentelee Göteborgin poliisissa. Varsinainen murhatarina ei kuitenkaan ainakaan tällä kertaa sijoitu Göteborgiin vaan Marstrandiin, joka on pienenpieni rannikkopaikkakunta. Ensin luokkaretkellä olevat koululaiset löytävät Carlstenin linnoitukselta päättömän larppaajan, ja sitten löytyy pää aivan toisesta paikasta, eikä pää edes kuulu ruumiin kanssa yhteen. Takakannen lupauksen mukaan viitteitä keskiaikaan ja Marstrandissa tapahtuneisiin noitatuomioihin löytyy. Rinnalla seurataan 1950-luvun lopulta lähtien tarinaa, jossa pientä poikaa pidetään vankina kotitalonsa kellarissa. Tässä tarinassa kerrotaan, kuinka poika pakenee ja yrittää alkaa elää parempaa elämää uusien vanhempien luona. Ja tietenkin pojan ollessa aikuinen murhatarina kietoutuu hänen tarinaansa.

Rosman on kaivanut esiin kiinnostavia asioita Marstrandin historiasta. Erityisen mukavaa on, että tarinan päätteeksi hän kertoo, mistä aineksista hän on rakentanut tarinansa ja mitkä sen palaset ovat totta. Rosman muistuttaa, että pienilläkin paikkakunnilla voi olla kiehtova historia. Itse asiassa kirjaa vähänkin luettuaan alkaa ajatella, voisiko Marstrandissa joskus mennä käymään ihan oikeasti.

Tarinan sitominen historiaan on kirjan kiinnostavin anti. Karin Adlerissa ei päähenkilönä ole mitään erityistä vikaa, mutta ei hän mikään erikoinen persoonakaan ole, vaikka asuukin veneessä. Pilkunviilaajatyökaveri Folke on stereotyyppinen mutta tavallaan ihan hauska hahmo. Marstrandin asukkaita Rosman kuvaa siinä määrin, että voisi olettaa, etteivät he ole vain yhden kirjan henkilöitä. Mukana on ihan kiintoisia hahmoja, mm. Sara, joka yrittää päästä takaisin työelämään totaalisen burnoutin jälkeen ja jota murtaa taistelu viranomaisten kanssa vähintäänkin yhtä kovaa kuin työelämän paineet.

Merimiljöö on minulle vieras, koska olen asunut käytännössä koko elämäni sisämaassa. Kansiliepeen mukaan Rosman on purjehtinut lapsesta asti. Vaikka tässä dekkarissa ei oikeastaan purjehditakaan, merellisyys tulee aidosti mukaan. Karin muistelee entisen poikaystävänsä kanssa tehtyjä purjehdusmatkoja ja kuhertelee uuden rakkautensa kanssa veneessään.

Entäpä rikostarina? Kun sen palaset alkavat loksahtaa kohdilleen, tulee sellainen olo, että kaikki liittyy kaikkeen jopa epärealistisen tiiviisti. Toisaalta on ihanaa, että kirjan murhaajalla on jonkinlainen motiivi, eikä hän ole vain kirvestä heiluttava psykopaatti, jonka kieroutunut mieli nauttii tappamisesta. Kovin yllättävä loppuratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä murhaajan henkilöllisyys kävi teosta lukiessa jopa minunkin mielessäni. Mutta eipä tuo mitään. Tarina veti mukaansa, ja luulenpa, että luen muitakin Ann Rosmanin kirjoja tuleva Marstrandin-matka mielessäni.

1 kommentti:

  1. Luin ensimmäisen kirjan ja tämä toinen on vielä lukematta. Eka oli ihan kiva, vaikka suhde loppui ja toivoin tunnetason vipinää. Hyvä, että uusi rakas löytyi.
    Olen asunut suurimman osan elämästäni meren rannalla, mutta en ole koskaan purjehtinut. Moottoriveneellä putputellaan saareen ja takaisin.
    Kiva, että tykkäsit.

    VastaaPoista