Sota ei aiheuta traumoja

Haasteisiin osallistumiseni ei ole keskimäärin ollut kovin tuotteliasta, mutta nyt olen jo lukenut ensimmäisen toiseen tälle vuodelle valitsemaani lukuhaasteeseen sopivan kirjan. Eniten minua kiinnostaa tie -blogin sotakirjallisuuslukuhaasteosallistumiseni avautuu Ville Kivimäen kirjalla Murtuneet mielet – Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945.

Kivimäen kirja on voittanut Tieto-Finlandian ja ainakin omalla kotipaikkakunnallani moni on siitä kiinnostunut: kirjastossa se on viiden varatuimman teoksen joukossa yli 60 varauksellaan. Mutta eihän tuo ole mikään ihme: Kivimäki käsittelee suomalaisten sotilaiden psyykkisiä häiriöitä ja niiden hoitoa toisen maailmansodan aikana. Minua ainakin kiinnostaa kovasti, miten sota vaikuttaa ihmisen psyykeen ja miten kukaan yleensä voi selvitä rintamalta järjissään. Kivimäen teos perustuu hänen väitöskirjaansa, mutta vaikka akateemisuus toki näkyy tekstissä, on Murtuneet mielet yleistajuinen versio aiheesta ja tekstiä on helppo seurata sellaisenkin, joka ei sotimisesta mitään ymmärrä (vrt. tämän blogin pitäjä).

Murtuneet mielet näyttää paitsi sen, millaisista psyykkisistä oireista suomalaissotilaat kärsivät talvi- ja jatkosodassa, myös sen, miten oireisiin suhtauduttiin, miten niitä hoidettiin ja kuinka osa sotilaista onnistui pitämään itsensä psyykkisesti terveinä sodasta huolimatta. Kirja kuitenkin muistuttaa, että myös psyykkisesti terveet reagoivat sotaan, sillä oli aivan luonnollista järkyttyä sodassa kokemastaan. Yllättävää on kuitenkin se, että psyykkisesti sairastumista ei pidetty vielä toisen maailmansodan aikana mahdollisesti sodasta johtuvana, vaan ajateltiin, että sotilas, joka ei pystynyt pysymään järjissään, oli joko perimältään tai muilta ominaisuuksiltaan sellainen – esimerkiksi vähä-älyisempi kuin muut –, että hän sairastui. Syy psyyken horjumiseen ei siis ollut sodassa.

Murtuneet mielet saa aikaan vaikutelman, että sotilaat kyllä ymmärsivät toistensa mielen järkkymisen, mutta sen sijaan koulutetut psykiatrit eivät ymmärtäneet tai halunneet ymmärtää sitä. Sota-ajan psykiatriasta oli mielenkiintoista lukea, sillä tuokin lääketieteen ala on mennyt noin 70 vuodessa valtavasti eteenpäin. Toisaalta suhtautuminen sodassa syntyneisiin psyykkisiin häiriöihin ja psykiatriset hoitomenetelmät tuona aikana tuntuvat lähinnä järkyttäviltä. Psyykkisesti romahtanutta pidettiin heikkona, epämiehekkäänä ja selvästi vähempiarvoisena. Potilaiden saatettiin uskoa yrittävän päästä pois rintamalta esittämällä kaikenlaisia oireita.

Psyykkisistä oireista kärsiviä oli paljon – mikä nyt ei ole mikään ihme. Kunnollista hoitopaikkaa ei välttämättä löytynyt kuin niille, jotka olivat jo siinä kunnossa, että heidän vaivojaan ei osattu hoitaa. Hoitomenetelminä käytettiin mm. insuliinikooman aiheuttamista ja Cardiazol-shokkihoitoa, jossa potilaalta saattoi vahvojen kouristusten aikana murtua luita tai mennä jäseniä sijoiltaan. Ehkä järkyttävintä on, että vaikka osa lääkäreistä oikeasti uskoi shokkihoitojen tehoon, niitä käytettiin myös rankaisemiseen. Rankaisu voi tietysti muuttaa käyttäytymistä siten, että se ulkonaisesti vaikuttaa paranemiselta, mutta oikea paraneminen on kyllä ihan eri asia.

On tietysti totta, että Suomessa oltiin sotapsykiatrian suhteen kokemattomia ennen toista maailmansotaa. Silti tuntuu jotenkin omituiselta, että sotilaille annetut diagnoosit olivat aivan mitä sattuu. Kiviniemen kirjassa on liite, jossa esitellään, millaisia diagnoosinimikkeitä yleisesti käytettiin (mm. heikkomielisyys, hysteria ja sielu-ruumissyntyinen reaktio). Näiden ei tietenkään tarvitsekaan olla samanlaisia kuin nykydiagnoosien, mutta erikoista oli, että lääkärit eivät keskenään käyttäneet niitä samalla tavoin, vaan kukin antoi sellaisen diagnoosin, joka sattui itseä miellyttämään.

Paitsi sodasta ja psykiatriasta, Kivimäen teos antaa myös käsityksen rintamaelämästä yleensäkin. Se kertoo aseveljeyden ja parisuhteen – kuten myös naisten yleensä – merkityksestä sotilaille sekä avaa hieman sitä, millaisia tilanteita sotilaat joutuivat rintamalla kokemaan. On myös hyvä kurkistaa yhtenäisen, uhrautuvan Suomen armeijasta luodun ideaalikuvan taakse ja nähdä, että asiat eivät tainneet olla aivan niin kuin yleensä halutaan sankarikuvissa esittää. Se ei ole tietenkään mikään yllätys, mutta minua ainakin tämä realistisempi kuva kiinnostaa enemmän.

Kivimäki näyttää myös itse kokeneen tutkimuksensa tuloksen järkyttäväksi. Harvoin saa lukea kenenkään tietokirjailijan ottavan näin korostetusti kantaa:

Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu sotavuosina oli yleensä ankaraa sekä paikoin yksiselitteisen brutaalia ja halventaa. Se saattoi olla sitä myös tuolloisten käsitysten mukaan, esimerkiksi silloin kun hermotoipilaat pakotettiin Konrad von Baghin [eräs johtava sotapsykiatri] suunnittelemaan simputusohjelmaan, Cardiazol-shokkihoitoa käytettiin rankaisumielessä tai Yrjö K. Suominen [toinen johtava sotapsykiatri] leimasi “sotaneurootikot” loisiksi ja miehen irvikuviksi. 

On jännittävää huomata, kuinka laidasta laitaan psykiatria heiluu: kun sotien aikaan ei uskottu, että sota voisi traumatisoida, nyt tunnutaan uskovan – mikä aiheuttaakin sekä valitusta että vitsailua – että melkein tilanteeseen kuin tilanteeseen on kutsuttava kriisiapuryhmä paikalle.

Kaksi lukuhaastetta vuodelle 2014

Olen aika huono onnistumaan lukuhaasteissa, mutta vuoden alussa on aina intoa lähteä mukaan johonkin uuteen haasteeseen. Tänä vuonna on Tove Janssonin juhlavuosi, joten Les! Lue! -blogin Tove Jansson -haaste on ehdoton. Haasteessa on tarkoituksena lukea haluamansa määrä Tove Janssonin teoksia ja blogata niistä. Nyt on viimeinkin aika lukea myös se ensimmäinen muumikirja eli Muumit ja suuri tuhotulva.

Toinen kiinnostava lukuhaaste löytyy Eniten minua kiinnostaa tie -blogista, jossa haasteena on lukea sotakirjallisuutta – niin kauno- kuin tietokirjallisuuttakin. Sivulla on vallan mainio lista kirjoista, jotka sopivat haasteeseen ja ehkä löydän joitain muitakin. Sota aiheena on mielestäni kiinnostava, mutten ymmärrä paljoakaan strategisista liikkeistä rintamalla. Sen sijaan minua kiinnostavat ihmisten kokemukset sota-aikana sekä etulinjassa että kotirintamalla. Ensimmäiseksi tarttunen Ville Kivimäen Murtuneet mielet -teokseen, koska jonottelen sitä kirjastosta. Aikeissa on myös viimeinenkin lukea Chimamanda Ngozi Adichieta.

Temperance Brennan on parempi televisiossa kuin kirjassa

Aina sille päälle sattuessani katson Bones-televisiosarjaa putkeen lukemattoman määrän jaksoja. En ole kuitenkaan tainnut aiemmin tarttua Kathy Reichsin dekkareihin, jotka ovat tuon varsin vetävän tv-sarjan taustalla. Nyt kuitenkin luin kirjan Paholaisen luut, joka on jo sarjan 11. kirja – turha siis haaveilla siitä, että pääsisi seuraamaan jotenkin järkevästi päähenkilö Temperance Brennanin yksityiselämän kehittymistä jossain loogisessa järjestyksessä, mutta mitäpä tuosta, sillä en usko lukevani kuitenkaan koko sarjaa.

Joulukiireitten jälkeen dekkarit ovat suunnilleen ainut, mihin väsynyt mieli jaksaa keskittyä. Lukemishalun tyydyttämiseen Paholaisen luut olikin aivan kelvollinen valinta. Temperance Brennan on keskiverto dekkaripäähenkilöä kiinnostavampi, koska hän on oikeusantropologi ja näkee siksi rikostapaukset hieman eri näkökulmasta kuin vaikkapa rikosta ratkova poliisihahmo. Koska kirjailija Reichs on itsekin oikeusantropologi, lukija voi upota uskottavaan luiden ja mädäntyvien ruumiiden maailmaan lukiessaan hänen kirjojaan.

Tällä kertaa löytyy ensin kellari, jossa on pääkallo ja pari sääriluuta ja joka näyttäisi olleen pahimpien kauhuskenaarioiden mukaan synkkien noituusrituaalien harjoituspaikka. Seuraava löytö on vielä karmivampi: nuori poika löydetään päättömänä rinnassaan pentagrammi ja numero 666. Temperance Brennan pyrkii ratkomaan ruumiiden ja ruumiinosien arvoitusta kahden etsivän, sotkuisen ja puheissaan karkean Slidellin ja tyylikkään, asiallisen ja luurankomaisen laihan Rinaldin kanssa. Peräänsä hän saa politiikkaan pyrkivän kiihkomielisen saarnaajan, joka innostuu saatananpalvontaepäilyistä. Lisäksi Brennanilla on tietenkin ongelmia kahdenkin entisen miesystävän kanssa – niin, ja entisen aviomiehen, joka haluaa ihan virallisesti entiseksi aviomieheksi, jotta pääsisi naimisiin uuden heilansa, käsittämättömän nuoren hempukan kanssa.

Paholaisen luut on perusnykydekkari. Murhien pitää olla kauhistuttavia, ja tämä kirja on vielä niitä, joissa kolutaan läpi kaikki vähänkin jotakuta epäilyttävä wiccoista satanisteihin ja takaisin. Kathy Reichs ei valitettavasti ole kovinkaan taitava kielenkäyttäjä (ellei sitten vika ole suomennoksessa, mutta epäilen). Kirjan huumori on kohtuullisen kankeaa eivätkä Temperance Brennanin ihmissuhdekuviot kiinnosta sarjan satunnaisen osan lukijaa. Mutta kaikkihan tietävät, että jos ei ole aikoihin ehtinyt lukea mitään eikä pysty kuitenkaan keskittymään Tolstoihin tai Joyceen, vaatimattomampikin teksti vetää mukaansa. Intoa tarttua oitis kirjasarjan muihin osiin tämä kirja ei sytyttänyt, joten on todettava, että Temperance Brennan -tulkinnoista alkuperäinen – eli kirjasarja – jää auttamatta kakkoseksi.

Lohikäärmettäkin voi saada liika-annoksen

Kuten tiedämme, J.R.R. Tolkienin teos Hobitti on mitaltaan ehkä kuudesosan – jos sitäkään – Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Siksi tuntuukin jo etukäteen ajateltuna järjettömältä, että tästä Bilbo Reppulin ja kääpiöjoukkion seikkailusta Yksinäiselle vuorelle tehtäisiin elokuvatrilogia kuin Sormusten herrasta ikään. Ehkäpä syynä trilogiaidealle oli ohjaaja Peter Jacksonin paisutteluinnostus, joka onnistui pilaamaan jo King Kongin hienon tarinan.

Kertaalleen elokuvateatterissa katsottuna Hobitti-trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey oli varsin viihdyttävä elokuva, sillä olihan siitä jo jonkin aikaa, kun oli päässyt leffateatterin penkillä matkustamaan Keski-Maahan. Kotisohvalla kakkososan alle katsottuna tuo aloitusosa paljasti kuitenkin järjettömän kestonsa – jokainen örkkihyökkäys ei voi olla juonenkuljetuksen kannalta tarpeellinen. Itse asiassa Jackson sortuu helppoon ratkaisuun: kun Bilboa (Martin Freeman), Gandalfia (Ian McKellen) ja kääpiöitä jahtaa koko ajan örkkilauma, nuo rumilukset voidaan aina aika ajoin laittaa hyökkäämään sankareiden kimppuun ja saadaan aikaan näyttävä toimintakohtaus. Tällaisella juonenkehittelyllä on vain omat ongelmansa.

Nämä ongelmat jatkuvat Hobitti-trilogian kakkososassa The Hobbit: The Desolation of Smaug. Jackson tuntuu unohtaneen sen, ettei jokainen kohta elokuvassa ole huippukohta. Niinpä näyttäviksi tarkoitetut taistelut alkavat puuduttaa. Vihertaustaa vasten tekeminen näkyy aivan liikaa ja katsoja alkaa kaivata vanhaa kunnon elokuvantekoa, jossa tietokoneet olivat sivuosassa ja ihmismielen todellinen kekseliäisyys ja näyttelijäsuoritukset sekä ennen kaikkea tarina pääosassa. Turhauttavaa on myös se, että notkeiksi ja nopeiksi kuvatut haltiat toimivat taistellessaan niin epäloogisesti, että voi vain ihmetellä, kuinka Legolas (Orlando Bloom) pysyy hengissä taistelusta toiseen – hän kun käyttää jousta lähitaistelussa ja vetää miekan esiin, kun olisi oivallinen tilaisuus ampua etäisyyden päässä oleva vihollinen jousella.

Ei Smaugin autioittama maa tietenkään kaikilta osin huono ole. Kun elokuva on päässyt vauhtiin, se vetää mukaansa, kunnes ylipitkä kesto väsyttää katsojan. Jopa kauan odotettu kohtaaminen Smaugin (äänenä Benedict Cumberbatch) kanssa alkaa puuduttaa, kun lohikäärme riehuu Yksinäisen vuoren sisuksissa iäisyyden. Sen sijaan en jaksa olla kamalan nyreissäni siitä, että elokuvaan on käsikirjoitettu naishaltia Tauriel (Evangeline Lilly), joka ei ole alun perin Tolkienin kynästä laisinkaan. On totta, että Tauriel ei tuo tarinaan mitään olennaista lisuketta, mutta eihän näin näyttävää haltiaa voi vastustaakaan. Se on sitten eri asia, olisiko Taurielille ollut tarpeen kehitellä romanssia kahteenkin eri suuntaan.

Jackson taustoittaa Sormusten herran tapahtumia Hobitti-elokuvissaan hyvinkin paljon. Tämä tekee tietenkin myös Hobitti-elokuvista synkkiä, synkempiä kuin alkuperäinen Hobitti-kirja on. Tämä ratkaisu on kuitenkin perusteltu, sillä kokonaisuus on nyt tarkkaan tiedossa, toisin kuin Tolkienilla oli Hobittia kirjoittaessaan. Synkkyyden vastapainoksi olisin kuitenkin kaivannut ainakin Smaugin autioittamaan maahan rutkasti lisää huumoria. Kääpiöhahmoista olisi varmannut irronnut jos ei muuta niin itseironiaa, ja tuntuu, että Bilbokin kadotti huumorinsa ensimmäisen elokuvan jälkeen. Myönnetään, että tilanteet ovat muuttuneet Bilbonkin osalta melko ahdistaviksi, mutta ei kai yhden lohikäärmeen ja muutaman sudella ratsastavan örkin tarvitse kokonaan urhoollisen hobitin huumoria tappaa.

The Hobbit: The Desolation of Smaug saa odottamaan pelonsekaisin tuntein trilogian kolmatta osaa. Oletettavasti Jackson kasaa siihen omasta mielestään parhaat palat. Ikävä kyllä odotettavissa lienee kaikkien aikojen puuduttavin lopputaistelu.

Enää eivät naiset saa puhua miehistä – ainakaan valkokankaalla

Elokuvan naishahmojen lukumäärä, puheseura ja puheenaiheet ovat kovin tärkeä asia. Tätä mieltä on Bechdelin testi, josta Helsingin Sanomat uutisoi tänään suurin otsikoin. Testin tarkoituksena on paljastaa jotakin naisen presentaatiosta elokuvassa. Paha homma vain, että sen tarkastelutapa on hieman omituinen – itse asiassa siinä määrin omituinen, että testin tulos ei kerro yhtään mitään järkevää.

Elokuva läpäisee Bechdelin testin mikäli siinä täyttyy kolme ehtoa:

1) Elokuvassa pitää olla vähintään kaksi nimettyä naishahmoa.
2) Näiden naisten pitää höpötellä keskenään.
3) Keskustelunaiheena pitää olla jokin muu kuin mies/miehet.

No mitä tällaisen testin läpäiseminen sitten kertoo elokuvasta? Täsmälleen sen, täyttyvätkö nämä ehdot, muttei muuta. Siitä, että ehdot täyttyvät tai eivät täyty, ei voi päätellä esim. seuraavia asioita:

- ovatko naiset sivu- vai pääosassa
- ovatko elokuvan naisroolit moniulotteisia vai eivät
- mikä on naisten suhde elokuvan miehiin
- mikä on naisten suhde elokuvan muihin naisiin

Helsingin Sanomien artikkeli mainitsee mm. Lara Croft – The Tomb Raider -elokuvan esimerkkinä filmistä, joka ei ole läpäissyt testiä. Tuskin Lara Croft kovin moniulotteinen hahmo on, muttei hän myöskään ole mitenkään mieshahmoille alisteinen, joten feministien ei tarvitse olla huolissaan. Toisaalta monet lesbopornoelokuvat varmasti läpäisevät testin mennen tullen. Monia Bechdelin tekstin kannattajia tämä saattaa jossain määrin häiritä. 

No eipä testi tietysti lupaakaan kertoa mistään mitään. Sen läpäiseminen tai läpäisemättä jättäminen ei tarkoita mitään. Tällä tavalla ei löydetä stereotypioita, ei seksismiä, ei yhtään mitään. Miksi sitten jotkut elokuvateatterit Ruotsissa haluavat ilmoittaa elokuvien mainonnan yhteydessä, onko elokuva saanut Bechdelin testistä puhtaat paperit ja jotkut haluaisivat saman käytännön Suomeenkin? On vaikea ymmärtää, mitä hyödyllistä tietoa asiakas tästä maininnasta saa – paitsi sen, että voihan sitä aina protestiksi mennä katsomaan juuri ne elokuvat, jotka eivät ole läpäisseet testiä. Minulla kun ei ainakaan ole mitään esim. miehistä kertovia elokuvia vastaan, eikä sitäkään vastaan, että elokuvien naiset puhuvat miehistä.

Taivaslaulu on koskettava kuvaus uskosta ja epätoivosta

Uskonto ilmiönä on kiinnostanut minua iän kaiken. Itse karsastan yhteisöjä, joissa tiukasti määrätään, kuinka yhteisön jäsenten tulee elää. Yksityisimmille alueille tunkeutuminen ja tuomitseminen eivät minusta kuulu terveeseen uskoon, kuten ei myöskään helvetillä pelottelu. Ilmiönä tällainen manipulaatio on kuitenkin varsin kiinnostava.

Mediassa paljon esillä ollut Pauliina Rauhalan teos Taivaslaulu kertoo erään uskonkilvoittelun tarinan. Vilja ja Aleksi ovat vanhoillislestadiolainen nuoripari, joka saa lapsia niin kovaa tahtia kuin se yleensä ottaen on mahdollista. Taakka kasvaa liian suureksi, ja Viljan voimat loppuvat siihen viimeiseen pisaraan, että seuraavaksi – jo neljän synnytetyn lapsen jälkeen – tulossa on kaksoset.  

Taivaslaulu kuvaa koskettavasti sen, kuinka elämäniloa täynnä olevat nuoret murenevat hiljaa, kun lapsiluku kasvaa ja sisimmässä on tunne, ettei sille voi tehdä mitään: ei voi käyttää ehkäisyä eikä saisi oikein pidättäytyäkään seksistä. Vilja ei tiedä, kenen sanaan voisi luottaa, eikä, mitä omista ajatuksista pitäisi ajatella. Kaikki selviämiskeinot muuttuvat Viljan päässä merkiksi aidon uskon katoamisesta ja maailmallisuuden voitosta.

Koskettavaa on myös se, kuinka lapsenmieli käsittelee seuroissa kuulemiaan asioita. Yksi Viljan ja Aleksin lapsista menettää yöunensa, kun alkaa miettiä, mitä tapahtuu, jos ei ehdi pyytää syntejään anteeksi ja sitten kuoleekin yllättäen vaikkapa auton alle. Helvetin pelko on vallannut pienen lapsen mielen – niin pienen lapsen, ettei sen ikäisen tarvitsisi olla vielä edes kuullut helvetistä. Lapsensa kohdalla Vilja muistaa uskon lohduttavan puolen ja osaa rauhoittaa lapsen, mutta itseään kohtaan hän ei osaa olla armelias. Helvetti nimittäin pelottaa myös Viljaa. Hänen kauhukuvissaan syntymättömät lapset aiheuttavat ikuiset synnytyskivut tulen keskellä helvetissä. Uupunut Vilja taistelee mielessään vielä kadotuspelkojaan kohtaan, joten ei ole ihme, että hän lopulta romahtaa totaalisesti.

Vilja ja Aleksi ovat – tai ainakin Aleksi on – uuden polven lestadiolainen. Hänellä on usko, mutta hän pohtii sitä eikä päädy yhtä jyrkkään tulkintaan kuin seurakunnan johdossa on päädytty. Onkin karmivaa seurata, mitä Aleksille tapahtuu, kun hänen eriävät ajatuksensa tulevat julki. Onneksi mies on vahvaa tekoa.

Vilja horjuu pahemmin. Täysin uuvuksissa oleva nainen ei ole enää oma itsensä. Hänen sisällään on taistelu siitä, mitä voisi tehdä, jotta selviäisi hengissä muttei toimisi Jumalan tahtoa vastaan. Viljaa kalvaa myös häpeä, koska hän on näkevinään ympärillään vain jaksavia suurperheiden äitejä, mutta ei itse jaksa.

Uskoa ei sinänsä kuvata negatiivisena asiana. Viljakin saa voimaa, kun saa istahtaa hetkeksi seuroihin. Luultavasti usko olisi Viljalle ja Aleksille elämän tuki ja turva, jos lapsiasia ei ahdistaisi heitä romahtamistilaan saakka. Vilja kokee, että usko on vapauttanut hänet monista asioista, kuten ikuisista ulkonäköpaineista, joiden vankeja monet naiset ovat. Toisaalta jatkuva lasten synnyttäminen on kahle, josta ei voi vapautua. Tarinan loppu on kuitenkin toiveikas – ehkä Viljan ja Aleksin rakkaus ja lopulta myös luottamus Jumalan armeliaisuuteen pelastavat heidän perheensä parisuhteen ulkopuolelta tulevasta paineesta huolimatta.

The Wolf Man – pitkästyttävää kauhua

101 kauhuelokuvan katsomisprojektini on ollut kerrassaan jäissä, mutta nyt sain toissaviikkoisen halloweenin kunniaksi jälleen – ainakin hetkeksi – juonesta kiinni. Katsoimme miehen kanssa vuodelta 1941 peräisin olevan ihmissusielokuvan The Wolf Man, jonka on ohjannut George Waggner.

Tarina on jokseenkin yksinkertainen. Eräässä pienessä kylässä/kaupungissa on talo, jonka kauan poissa ollut poika Larry (Lon Chaney Jr.) palaa paikkakunnalle. Larry rakastuu tietenkin naapuritalon antiikkikauppiaan tyttäreen Gweniin (Evelyn Ankers), joka tosin on jo kihloissa. No, pieleen se rakkaus kuitenkin menisi, sillä Larrya puree pian ihmissusi ja niin miehestä itsestäänkin tulee samanmoinen. Sitten seurataan, kuinka Larry tekee surmia sudeksi muuttuneena ja koko yhteisö karttaa häntä.

Ikävä kyllä The Wolf Man ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Syynä ei varmasti ollut yksin se, että elokuva on vanha ja sen kerronta varsin erilaista kuin nykyelokuvan: vanhat Frankenstein-klassikotkin jäivät nimittäin mieleeni varsin positiivisina katselukokemuksina. Mutta ehkäpä juuri koskettavuus puuttui tästä elokuvasta. Frankensteinin avuton, syrjitty hahmo herättää sympatiaa, mutta The Wolf Manin susi vain riehuu eikä herätä oikein minkäänlaisia tuntemuksia katsojassa. Ikävää on myös se, ettei tämä ihmissusi tuo millään tavalla mieleen sutta. Verratkaa vaikka itse:

 

Voin ymmärtää, että The Wolf Man on edistysaskel maskeerauksessa ja vaikkapa jopa kauhuelokuvan virstanpylväskin, jos joku on sitä mieltä, mutta nykykatsojan selkäpiissä se ei aiheuta yhtään mitään. Eikä vähäiseen horror-arvoonkaan voi olla syynä pelkästään elokuvan ikä: vuodelta 1922 peräisin oleva Nosferatukin loi kuvastoa, joka onnistuu saamaan aikaan pelon tunteen vielä melkein 100 vuotta elokuvan ensi-illan jälkeen.

Ehkä ainut kiintoisa piirre The Wolf Manissa on Bela Lugosi romaniennustajan roolissa – eipä muistuta mies pätkääkään Draculaa, jona hänet paremmin tunnetaan. Sekin on mielenkiintoista, että elokuva on kuulemani mukaan luonut perinteen siitä, että ihmissuden voi tappaa hopealuodilla. Kaiken muun kauhuperinteen osalta elokuva ei sitten vaikutakaan olevan kovin kärryillä – tai sen uutta luova käsikirjoitus ei ole luonut mitään kovin käytännöllistä ja kestävää uutta, tiedä häntä: ihmissudet ja pentagrammit on yhdistetty omituisesti – eikä pentagrammikaan ole oikeasti pentagrammi vaan jokin epämääräinen tähti, jota kutsutaan pentagrammiksi. Ja tämän pitäisi sitten pelottaa katsojaa. Hohhoijaa.