Tarvitsenko minäkin mielikuvituspoikaystävän?

Uudet elämäntilanteet vaikuttavat jopa kirjallisuuteen, mitä tulee luettua, joskus tosin viiveellä. Elettyäni reilun vuoden niin sanottua sinkkuelämää (tässä tapauksessa se tarkoittaa kylläkin ainoastaan sitä, että olen parisuhteeton) kirjakaupassa osui käteeni Henriikka Rönkkösen kirja Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita. Vilkaisin pokkaria ja se näytti niin hauskalta, että ostin sen. Ja totta, sinkkuelämä todellakin naurattaa, ja juuri siksi, että siinä ei ole mitään nauramista. Se on monesti niin kamalaa, ettei siihen voi suhtautua muutoin kuin nauramalla itselleen. Onneksi rakastan sarkasmia muutoinkin.

Kirjansa alussa Rönkkönen kertoo teoksen olevan ”täyttä faktaa ja fiktiota”. Kokemukset ovat joko Rönkkösen itsensä, tuttujen tai mielikuvituskavereiden. Ja tämä onkin paras ratkaisu – yhdistellä oikeaa ja keksittyä ja saada aikaan hervoton tarina. Koska ei sillä ole mitään väliä, onko kaikki totta, kunhan tunnelma on aito. Ja onhan se, sillä Rönkkönen laittaa itsensä hauskasti likoon ihan täysillä, pelkäämättä sitä, että näyttäisi hölmöltä tai tyhmältä. Se on ihan kova temppu, sillä vaikka hän muistuttaakin siitä, ettei ole kokenut kaikkea, mistä kirjoittaa, lukija helposti lukee juuri niin, että hän kertoo omasta elämästään.

Rönkkönen hurvittelee täysillä sinkkunaisen miessuhteita. Mukana on mm. mies, jolta kirjan päähenkilö saa klamydian silmään, pienimunainen mies, joka on maailman paras rakastaja ja ihana mies, joka ei ymmärrä seksistä tuon taivaallista. Tekstin tyyli on ronskia ja saa tosiaan jopa minut välillä nauramaan ääneen. Jostain syystä minua huvitti erityisesti mm. tämä kohta, joka kuvaa rakastelua mainitun pienimunaisen miehen kanssa:

Akti koostui hieronnasta, suukottelusta, hyväilystä ja suuseksistä, ja vain osa siitä oli penetraatiota. Jarmo touhusi niin maan perkeleesti, että siinä ajassa, kun minä lipaisin hätäisesti vahingossa hänen silmäänsä, hän oli jotenkin käsittämättömän taitavasti käynyt läpi koko kehoni, saanut minulle kaksi orgasmia, hieronut hartiani, käyttänyt koirani ulkona, lämmittänyt saunan, pessyt pyykit, rakentanut talon ja tappanut karhun paljain käsin. Tunsin itseni mitättömäksi.

Tarinan miehet kuvataan ajoittain huvittaviksi tapauksiksi, mutta päähenkilö itse vasta huvittava onkin. Toisaalta hän analysoi varsin terävästi sitä, mitä mikin parisuhde opettaa, vaikkei siitä opista sitten välttämättä jääkään mitään käytäntöön kuin vasta pitkän ajan kuluttua, ja siltikin tapahtuu tietenkin lipsumista.

Myös se näkyy selvästi, että sinkkuus on matka itseen. Tämän voi allekirjoittaa: kun on yksin, on pakko miettiä, mitä oikeasti haluaa ja ajattelee asioista. Ja sen selviäminen voi viedä aikaa. Tässä Mielikuvituspoikaystävä jopa yllättää: se ei ole pelkästään kepeää naureskelua sinkun toilailuille vaan käsittelee yksin elävän ihmisen tuntemuksia koskettavastikin, ja oivaltavasti.

Toki Rönkkösen tyyli voi olla joillekuille liikaa, mutta itse arvostan suoraan puhumista enkä erityisemmin pidä asioiden kaunistelusta. Siksi on ihanaa lukea häpykarvahelvetistä ja peräreikämiehestä tai siitä, kuinka ramdom-panon kanssa ei mene aivan putkeen:

Kaikki oli nopeasti ohi, mutta se kesti silti liian kauan. Kumpikaan ei lauennut. Minä olin kuiva kuin pölypallero, ja hän ei tuntenut kumin läpi hirveästi mitään. Harrastimme seksiä muutamassa asennossa. Kondomissa oli verta kuivuneen emättimeni takia. Kaikki glamour oli jossain Cosmopolitanin sivuilla, ei minun asunnossani. Lisäksi pieretti.

Itselleni Mielikuvituspoikaystävä oli oikein miellyttävä lukukokemus. Kuten tiedämme, kipeille asioille ja töppäilyille on joskus hyvä nauraa. Ja jos en olisi sitä jo muuten tiennyt, nyt tietäisin: mitä villimpi sinkkuelämä, sitä vähemmän se on minun juttuni tässä ihan oikeassa elämässä.