Lepakkovakoojatarina Leena Parkkisen tyyliin

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen jäi mieleeni vetävänä lukukokemuksena, joten uutuuteen Säädyllinen ainesosa piti myös tarttua – olisihan siinä takakansilupausten mukaan vakoojiakin!

Kirja alkaa kohtauksella erään kustantamon saaristohuvilalta. Ollaan vuodessa 1941, ja kustantamolle on tulossa salainen vieras. Päästyäni pidemmälle kirjassa oivallan, etten ole ollut kovinkaan hereillä ensimmäistä lukua lukiessani. Vieraan henkilöllisyydestä annetaan niin paljon vinkkejä, että heikottaa: tulee Saksasta, julkaissut ”poliittisen järkäleen”, on kasvissyöjä, ei juo alkoholia… Kuinka unessa lukija voikaan olla. Useimmille kuitenkin selviää jo kirjan alkusivuilla, että kyseessä on historiankirjoihin pysyvästi jäänyt nimi.

No, pian päästään 1950-luvulle, jossa suurin osa tarinasta tapahtuu, tarkemmin vuoteen 1956. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja lapsensa Eliaksen kanssa Töölöön. Siellä hän kotirouvaillessaan tutustuu yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, jolla on jännittävä menneisyys ulkomailla asumisia myöten. Kukaan ei ylläty, kun naisille kehittyy suhde. Saara kuvittelee pystyvänsä olemaan kunnollinen vaimo, sellainen kuin Juhani haluaisi tai sellainen kuin hän kuvittelee kunnollisen vaimon olevan. Saara selvästikin elää niin kuin oletetaan, ei niin kuin haluaisi. Hän on mm. lopettanut opintonsa mennessään naimisiin. Elisabeth ei sen sijaan kuvittele, että hänen pitäisi olla jotain muuta kuin on. Hän houkuttelee Saaran mukaan asioihin, jotka vaativat uskallusta.

Vähitellen avataan niin Saaran kuin Elisabethinkin menneisyyttä. Lukijalle selviää, että kummankin menneisyydessä on ollut merkityksellinen nainen. Elisabeth kirjoittaa kirjeitä Isabellalleen ja pohtii niissä elämäänsä mutta myös kertoo laittamistaan ruoista. Teoksen jokaisen luvun nimi onkin jokin ruoka-annos: ”Mateenmaksaa ja sillikaviaaria paahtoleivällä”, ”Appelsiini-korinttikakku” tai ”Rapuja August Strindbergin tyyliin”. Sillä, että luvut on nimetty näin, on tietenkin tarkoitus.

Naisten välisestä rakkaudesta puhutaan eri tavoin kuin nykyään, kuin kierrellen. Vaikuttaa siltä, että Parkkinen on ottanut ajan puhetavasta selvää perusteellisesti. Aluksi lukija voisi ollakin huomaamatta, että Elisabethin erilaisuus on juuri lesbous – ellei takakansi ehkä turhaankin paljastaisi asiaa puhumalla Saaran ja Elisabethin kohdalla rakkaudesta.

Lopulta kirjassa palataan myös kustantamon saaristohuvilan tapahtumiin vuonna 1941. Hieman vähemmän vetävän keskiosan – ei siinä sinänsä mitään vikaa ole, lukija ei vain ole pakotettu lukemaan eteenpäin – jälkeen kaikki salaisuudet paljastuvat. Ikävää on se, että paljastukset jäävät irrallisiksi. Ehkä niihin on ollut vinkkejä matkan varrella tai sitten tämä lukija on todellakin ollut horroksessa, mutta jotenkin vain tuntuu, että Saaran ja Elisabethin rakkaustarina voisi kietoutua paremmin yhteen tarinassa olevien arvoitusten kanssa. Hienot ainekset sisältävässä kertomuksessa lukija ei jotenkin edes aavista, että tarinassa on arvoituksia, joiden ratkeamista voisi jännittää. Sitten lopussa arvoitukset vain yhtäkkiä ratkeavat.

Mutta täytyy kuitenkin vielä kerran todeta, että nähtävästi havaintokykyni ei ollut tätä lukiessa parhaimmillaan, joten saatan olla ihan hakoteilläkin kriittisissä näkemyksissäni. Kaikkinensa Säädyllinen ainesosa on kuitenkin lukemisen arvoinen sukellus 1950-luvun lesborakkauteen. Ehkä vaadinkin liikoja, sillä Galtbystä länteen tosiaan teki minuun niin suuren vaikutuksen.

Naakkamestarin jälkeen Tampere ei enää näytä samalta

Olen aina pitänyt Tampereesta, ja seuraavalla kerralla, kun vierailen siellä, näen sen varmasti uusin silmin. J.S. Meresmaan tuore pienoisromaani Naakkamestari luo nimittäin uudenlaisen menneisyyden Tampereen, jossa on tuttuja elementtejä mutta myös muunneltua historiaa ja tiedettä, jotka Tampereen katuja kävellessään voi nähdä todeksi, jos niin vain haluaa. Ja minähän haluan, että todellisuudessa on aina vähän taikaa tai ainakin jotain sen tapaista. Naakkamestari on Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittaja viime vuodelta.

Tarinan alussa ollaan vuodessa 1899. Enni-tytöllä on ikävät oltavat: hän työskentelee Lundanin tehtaalla, joutuu koko ajan ikävästi kohdelluksi ja on vielä raajarikko. Isä on hänet hyljännyt eikä selvästikään ole palaamassa, vaikka Enni onkin ainakin joskus uskonut hänen paluuseensa. Ollaan oikein perinteisessä suomalaisen realismin asetelmassa. Mutta pian lukija saa muutakin kuin Minna Canthin kertomusten mielentiloja. Heti ensimmäisessä luvussa Enni löytää loukkaantuneen naakan. Kohtaaminen on taianomainen: Enni päättää, että hänen on pidettävä linnusta huolta. Aivan pian lintu kuitenkin kuolee – ja katoaa! Siitä jää jäljelle vain yksi valkoinen sulka, joka kuolleelta linnulta on tippunut Ennin pitäessä sitä käsissään.

Pian naakan kuoleman jälkeen Enni saa arvoituksellisen kirjeen, jossa on allekirjoittajana ”J”. Kirjeen mukana on lahja, soikea tuohirasia. Ennen kuin kirjeen ja lahjan arvoitus ratkeaa, tehdas, jossa Enni työskentelee, syttyy palamaan, ja nähtyään, ettei kukaan todella välitä hänestä edes hengenvaarallisen tulipalon hetkellä, Enni pakenee. Pian tämän jälkeen selviää, kuka J on, ja myös paljon muuta Ennin menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Niin, ja Enni viedään salaperäisen Naakkamestarin luo.

Ennin tarina onnistuu yllättämään lukijan, vaikka kirjan takakansi lupaakin vaihtoehtohistoriaa ja steampunkia, eikä spefielementtien ilmestyminen siis sinänsä ole yllätys. Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille.

Tampere sopii juuri tällaiseen työläisympäristöstä ponnistavaan tarinaan mitä mainioimmin. Se on myös Meresmaan kotikaupunki, joten voisi olettaa, että hänen on luonnollistakin sijoittaa tarinansa sinne. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten tarina on muotoutunut, mitä kirjailija on tiennyt kotikaupunkinsa historiasta ennestään, mitkä asiat ovat tulleet vastaan taustatyötä tehdessä, mistä ensimmäinen idea Ennin tarinaan on saanut inspiraationsa. On esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista, että tarinassa keskeisessä roolissa esiintyvä Juno-vuori on ollut todellinen paikka, joka on pistetty matalaksi rakennuksen tieltä juuri aikana, johon Ennin tarina sijoittuu. Yksin tällainen kadotettu vuori voisi varmasti antaa innoituksen kokonaiseen tarinaan.

Tekisi niin mieli kertoa enemmän Ennin ja Naakkamestarin suhteesta, mutta silloin pilaisin yllättymisen ilon niiltä, jotka eivät vielä ole lukeneet kirjaa. Sen voi kuitenkin sanoa, että kirjan luettuaan ainakaan naakkoja ei voi enää katsoa niin kuin ennen. Nyt voi miettiä, että ne ovat kuitenkin pian menossa Naakkamestarin luo.

Parasta on ehkä kuitenkin kirjan loppu – jota en totta vieköön paljasta tässä. Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Naakkamestaria voi siis suositella. Sen lukaisee nopeasti, mutta se tarjoaa lukijalle lumoavan maailman, jossa on sopivasti tuttua ja sopivasti spefielementtejä sellaisellekin, joka ei ehkä ole lukenut vaihtoehtohistorioita tai steampunkia ennestään. Se on myös mittansa vuoksi helppo lukea uudestaan, ja toinen lukeminen kannattaa, sillä silloin teoksesta löytää uusia yhteyksiä asioiden välille. Voi hymyillä esimerkiksi sille, että vielä Lundanin tehtaalla yksin ollessaan Enni haaveilee saavansa siivet.

Cat People – kauhuelokuvan klassikko 1940-luvulta

Vuonna 1942 elokuvateattereihin tullut, Jacques Tourneurin ohjaama Kissaihmiset (Cat People) tarjoilee katsojalle mystiikkaa samaan tyyliin kuin ohjaajan seuraavana vuonna valmistunut zombietarina Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie). Jälkimmäinen elokuva sai minut kietoutumaan tunnelmaansa tehokkaammin, mutta kyllä Kissaihmisetkin hiipii ovelasti katsojan ihon alle.

Elokuvan alussa amerikkalainen laivanrakennusyhtiössä töissä oleva mies, Oliver Reed (Kent Smith) tapaa newyorkilaisessa eläintarhassa serbialaisen naisen nimeltä Irena Dubrovna (Simone Simon). Mies jää heti koukkuun naiseen ja alkaakin flirttailla tämän kanssa kiivasta tahtia. Vaikka nainen pelkääkin menneisyyteensä liittyviä asioita eikä halua romanssia miehen kanssa, mies onnistuu hyvin helposti vakuuttamaan hänet siitä, että avioliitto olisi hyvä ajatus. Niinpä Irenasta tulee alta aikayksikön rouva Reed.

Oliverin tervejärkisyys ei auta kuitenkaan Irenaa pääsemään irti peloistaan. Nainen uskoo olevansa kissaihminen, joka liittyy muinaiseen serbialaiseen noituuteen. Jos hänen vihansa tai seksuaalisuutensa pääsee valloilleen, hänestä tulee peto, joka tuhoaa rakkaimpansa. Seksuaalisuuden valloilleen pääsemiseen riittää tässä tapauksessa suudelma. Oliverin ja Irenan avioelämä on kaiken tämän vuoksi olematonta, mutta Oliver on kärsivällinen ja haluaa auttaa Irenaa. Naista vetävät kuitenkin puoleensa eläintarhan kissaeläimet, erityisesti musta pantteri, jota eläintarhan työntekijäkin kutsuu melkein suoraan saatanaksi.

Väistämätön tapahtuu, kun Irena alkaa tuntea mustasukkaisuutta. Ensin Oliverille paljastuu, että hänen työtoverinsa Alice (Jane Randolph) rakastaa häntä, ja sitten miehelle paljastuu vielä sekin, että hän itse rakastaa Alicea. Tilanne on jo ennestään ahtaalle ajautuneelle Irenalle liikaa.

Kissaihmiset kehittelee tunnelmaansa mukavasti. Elokuvan alussa on pieniä vinkkejä siitä, ettei suloinen Irena ole kuin kaikki muut naiset. Kun hän menee eläinkauppaan, muut eläimet vauhkoontuvat. Linnut lentelevät häkeissään kauhuissaan kuin kissan tullessa niitä saalistamaan. Hieman epäloogisesti Irenan kaupasta kotiin viemä kanarialintu on kuitenkin aivan rauhallinen. Toinen vihje Irenan erityislaatuisuudesta on, että Irenan ja Oliverin kihlajaisjuhlassa kissaa muistuttava serbilaisnainen tervehtii Irenaa sisarenaan, vaikka on tälle aivan vieras.

Kissaihmiset on paitsi kauhutarina, myös mielenkiintoinen avioliittokuvaus. Oliverin ja Irenan pikainen rakastuminen ja pikainen avioliitto johtavat ongelmiin, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi avioliiton onnistuvan. Irenan pelot alkavat hajottaa liittoa, eivätkä puolisot pääse tarpeeksi lähelle toisiaan, vaikka mies tahtoo vilpittömästi hyvää naiselle ja on todella kärsivällinen. Nainen ei pysty kuitenkaan pääsemään peloistaan eikä tietenkään myös pahasta, joka hänen sisällään asuu. Vai onko paha vain kuvittelua ja purkautuu, koska Irena pelkää sen pääsevän valloilleen? Kissaihmisten viehättävyys on osittain juuri tässä arvoituksellisuudessa. Kun katsoja ei saa tietää liikaa, elokuva jää myös todennäköisemmin vaivaamaan mieltä.

Kissaihmiset jatkaa 101 kauhuelokuvaa -projektiani.