Luxus

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogiassa seikkailtiin historiallisessa Ranskassa, ja Kuusiston uusikin kirjasarja sijoittuu sinne, mikä ei ole yllätys – asuuhan kirjailija itse Ranskan-maalla. Nyt seikkaillaan Ranskan vallankumouksen vuosissa.

Tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1790, ja ensimmäisen kirjan ajan kuningas Ludvig XVI:lla ja Marie Antoinettella on vielä päänsä. Kaunisto nivoo tietenkin ovelasti mukaan niin Robespierren kuin Marat'nkin – sekä markiisi de Saden, jonka rooli on melkoisen isokin. Keskeisimpiä henkilöitä ovat kuitenkin tarinan pyövelin kisällinä aloittava Isidore Boreal ja Sancerren kreivitär Marie-Constance Renée de Lyonne de Boucard, toinen halveksitussa asemassa, toinen aatelinen, jonka asema ei sekään tuohon maailmanaikaan Ranskassa ole hyvä.

Isidoren ja Marien tiet kohtaavat, kun Marien mies teloitetaan. Nainen joutuu kaltoinkohdelluksi, ja Isidore on sen verran vastuuntuntoinen, että katsoo, ettei naista voi jättää. Niinpä kreivitär päätyy punkkaamaan pyövelin kisällin varsin vaatimattomaan asuntoon. Tästä alkaa jonkinlainen on-off-suhde Isidoren ja Marien välillä. Kaunistoa ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta syyttää, kun hän kuljettaa Marien tavallisen ilotalon kautta markiisi de Saden luo, joka lopulta saa hänet houkutelluksi luksusilotalon emännäksi. Samaan puljuun päätyy myös Isidore.

Kauniston kieli on vähintään yhtä härskiä kuin hänen aiemmissa romaaneissaankin. Ja juuri kieli onkin yksi hänen kirjojensa rikkauksista. Toinen rikkaus on historian eläväksi tekeminen. Vaikka onkin ehkä epäuskottavaa, että tarinan henkilöt todistavat jokaista vallankumouksen käänteentekevää tapahtumaa ja että yhteyksiä mitä korkeimpiin tahoihin ja kaikkiin aikakauden merkkihenkilöihin löytyy, lukija pääsee vetävästi keskelle historiallisen käännekohdan kuohuja. Kaikki kouluhistoriasta tuttu tulee kyllä esille: Isidorekin tutustuu työn puolesta giljotiiniin, joka on vailla kauhistusta herättävää nimeään vielä. Mielenkiintoista onkin, että Isidore tietää, ettei uusi teloituslaite anna ihmisille, mitä nämä haluaisivat, sillä sillä tappaminen ei ole tarpeeksi veristä.

Luxuksen jälkimmäinen puolisko ei iskenyt minuun ehkä yhtä kovaa kuin alku, sillä mukaan tullut markiisi de Sade on melkoisen vastenmielinen hahmo – mikä varmasti on tarkoituksellista. Hän parjaa Marieta ja viettelee tätä melkein samanaikaisesti. Marie taas on kiinni ylellisessä elämässä ja haluaa sen takaisin, jos suinkin mahdollista. Toisaalta hän tuntuu sopeutuvan varsin helposti myös elämään ilotalossa - siis siinä rähjäisemmässäkin – joten ajoittain vaikuttaa siltä, että Marie pystyisi hyvinkin elämään ilman luksusta, johon on tottunut.

Olavi Maununpoika -trilogia innosti minua ehkä enemmän kuin tämä uuden Purppuragiljotiini-sarjan ensimmäinen osa. Se saattaa kuitenkin johtua henkilökohtaisista historia- ynnä muista mieltymyksistä. Luxus kannattaa kuitenkin ehdottomasti lukea, ja heti kun sarjan seuraava osa ilmestyy, tartun siihen innolla.

Stoner

Vuonna 1965 ilmestynyt, John Williamsin kirjoittama Stoner ei varmaan koskaan olisi päätynyt luettavakseni, mutta kun huomasin sen olevan paikallisen kirjaston kirjaillassa keskusteltavana, päätin tarttua kirjaan. Vasta 2000-luvulla ansaitsemansa huomion saanut kirja tosiaan kannattikin lukea, vaikka ajoittain sen rankkuus panikin ajattelemaan, että seuraavaksi on luettava jotain aika paljon kevyempää.

William Stonerin, kirjan päähenkilön, elämä tuntuu lohduttomalta. Hulluinta on se, että se tuntuu tavattoman lohduttomalta, vaikka Stonerilla ei ole elämässään oikeastaan sen kummempia haasteita ja vaikeuksia kuin ihmisillä keskimäärin. Jollain tavalla Stonerin elämä on hyvin tavallinen. Hän tulee maanviljelijäperheestä, mutta lähdettyään yliopistoon opiskelemaan sitä alaa jääkin sinne perehtymään kirjallisuuteen ja päätyy yliopistolle opettamaan sitä. Hän löytää vaimon, jonka kanssa oleminen ei suju, mutta saa kuitenkin tyttären. Töissä hänellä on skismaa ylemmässä asemassa olevan kanssa, mistä seuraa hankaluuksia. Yliopistolla hän kuitenkin saa kokea myös rakkaussuhteen, mutta se loppuu ehkä monestakin syystä.

Nuori Stoner tekee valinnan, jota ajaa hänen oma halunsa: hän ei jatka maanviljelijän työtä vanhempiensa tilalla vaan antaa itselleen mahdollisuuden yliopistouraan kirjallisuuden parissa. Sen jälkeen tuntuu, että mies alistuu siihen, mitä muut vaativat häneltä. Varsinkin vaimon tahto ohittaa hänen oman tahtonsa. Vaimo käytännössä ajaa Stonerin pois tämän kotona olevasta työhuoneesta ja lopulta kodistakin – työnteon osalta siis, avioliitto sen sijaan on ja pysyy. Stoner ei edes yritä pitää puoliaan, vaikka haluaisi työskennellä kotona. Samoin vaimo onnistuu erottamaan isän ja tyttären toisistaan, vaikka tytär Grace vaikuttaa oikein isän tytöltä.

Yliopistolla Stoner on jämäkämpi, mutta kun hän joutuu erään opiskelijan kanssa ongelmatilanteeseen ja pitää puolensa, siitä seuraa hänelle vain vaikeuksia. Opiskelijaa tukeva ylemmässä asemassa oleva pistää Stonerin opettamaan vuositolkulla aloittelevan opettajan kursseja.

Nelikymppisenä Stoner kokee elämänsä näin: ”Hän oli neljäkymmentäkaksivuotias eikä nähnyt edessään mitään mistä olisi halunnut nauttia, eikä takanaankaan juuri mitään minkä olisi välittänyt muistaa.” Paljon lohduttomampaa ei voisi olla. Eikö elämässä nimenomaan pitäisi aina olla jotain odotettavaa ja myös jotain hienoja muistoja muisteltavana?

Karmivaa on myös seurata, mitä Gracelle tapahtuu. Hän keksii epätoivoisen tavan päästä pois kireästä kodin ilmapiiristä mutta ei löydä onnea. Isän ja tyttären välit lähentyvät kuitenkin edes hieman, tai ainakin he saavat edes pari kertaa keskustella keskenään. Silloin Stoner tekee havainnon tyttärestään: ”Ja Stonerille valkeni, että Grace oli, kuten oli sanonut, lähes tyytyväinen epätoivossaan. Grace eläisi päiviensä loppuun asti hiljaiseloa, juopottelisi vuosi vuodelta hieman enemmän, turruttaisi itsensä siltä tyhjyydeltä joksi hänen elämänsä oli muuttunut. Stoner oli hyvillään siitä, että Gracella oli edes se; hän oli kiitollinen, että Grace pystyi juomaan.” Tästäkin paistaa alistuminen: vain äärimmäisen alistunut ihminen voi kokea hyväksi tyttärensä alkoholismin - tuskin juomisesta koskaan niin paljon lohtua on, että juoppous voisi olla onni.

Lukijalle yllättäen Stonerin asenne elämäänsä muuttuu sen ehtoopuolella. Hän tekee havainnon, että intohimo on ollut jollain lailla mukana hänen elämässään koko ajan. Lukija saattaa tästä hämmentyäkin, sillä luulisi Stonerin pitäneen matkan varrella enemmän puoliaan, jos koki intohimoa elämään. Lähellä kuolemaansa Stoner kuitenkin tarkastelee vielä elämäänsä ja kokee saaneensa, mitä on elämältään halunnut, mutta kokee, ettei ole kyennyt pitämään saamaansa hyvää. Opetusuraansa ajatellessaan hän tuntuu ankaralta itseään kohtaan. Hänen olisi mielestään pitänyt pystyä enempään opettajana, mikä tuntuu kohtuuttomalta, sillä tarinasta on siihen mennessä välittynyt työhönsä paneutuva mies, joka on välittänyt opiskelijoistaan. Tyttären lisäksi yliopisto onkin - ainakin ulkopuolisen lukijan silmissä - ainut onnea tuova elementti Stonerin elemässä.

Kirjan lukemisen jälkeen tulee tosiaan olo, että Stoner oli onnellinen saadessaan työskennellä kirjallisuuden parissa – ehkä se oli myös ainut elämänalue, jolla hän ei ollut epävarma. Yliopistolta löytynyt rakkaus jää lyhyeksi, mutta vaikka se onkin epäsovinnainen ja syrjähyppy, Stonerin olisi selvästi pitänyt pitää siitä kiinni. Onkin vaikea ymmärtää, mikä muu kuin velvollisuus ja aviolupaus pitää Stonerin avioliitossa. Stoner on saattanut aluksi ollakin rakastunut vaimoonsa, mutta vaimon käytös ei missään vaiheessa viittaa muuhun kuin siihen, että naisen on päästävä naimisiin, eikä rakkaudella ole kovinkaan väliä.

Kirjan lopulla – Stonerin ollessa kuolettavasti sairas – mies ja vaimo lähentyvät, mutta sekin voi johtua ainoastaan velvollisuudesta tai siitä, että paineet katoavat, kun toisen tiedetään kuolevan pian. Ehkä Stoner ja hänen vaimonsa ovat kuitenkin tottuneet toisiinsa niin, että heidän välilleen on syntynyt vuosikymmenten aikana kiintymystä, joka näkyy vasta kun on surullisen myöhäistä. Onkin mielenkiintoista ajatella myös sitä, että luultavasti Stonerin avioliitto näyttää ulospäin aivan normaalilta. Kuinka paljon sellaisia avioliittoja ja elämiä onkaan, joissa ollaan onnettomia, vaikka kukaan ei sitä arvaisi? Niin, ehkä kauheinta onkin, että niin moni meistä on oman elämänsä Stoner ja ymmärtää vasta liian myöhään, että elämässä on ollut arvokkaita asioita, joihin olisi pitänyt käydä kiinni lujempaa.

Uhrijuhla – kauhua päivänvalossa

Robin Hardyn ohjaama Uhrijuhla (The Wicker Man, 1973) on hämmentävä elokuva. Täytin aukon sivistyksessäni katsomalla sen jokin aika sitten, kun se tuli kahteenkin otteeseen televisiosta: ensin Yle Teeman Christopher Lee -teemaillassa ja sitten vielä uusintana eräänä yömyöhänä. En oikeastaan tiennyt kovinkaan paljon, mitä odottaa, paitsi että uskoin tietenkin näkeväni valtavan pajusta rakennetun hahmon, joka seistä törröttää kaikissa kuvissa, jotka elokuvasta olen nähnyt. Tuota hahmoa saa kuitenkin odotella aivan elokuvan loppuhetkille saakka.

Elokuvan alku on rauhallinen, joskin pahaenteinen. Ylikonstaapeli Howie (Edward Woodward) on saanut eristäytyneeltä skotlantilaiselta Summerislen saarelta kirjeen, jossa kerrotaan, että saarella on kadonnut tyttö nimeltä Rowan Morrison. Saavuttuaan paikalle selvittämään tilannetta Howie saa tutustua saarelaisten maailmankatsomukseen, joka iskee heti vastakkain Howien oman kristillisyyden kanssa. Saarelaiset ovat ystävällisiä mutta outoja. Vähän väliä Howie saa kuulla, että tarvitsisi milloin mihinkin asiaan luvan salaperäiseltä lordi Summerisleltä (Lee).

Yksi kirjahyllyni aarteista, pikkukirjanen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään huomauttaa osuvasti, että elokuvan kerronta on epätavallinen: ” - - useimmat kohtaukset on sijoitettu kirkkaaseen päivänvaloon tai sisätiloihin, jotka eivät pelkoa aiheuta. Tämän lisäksi kohtauksiin ei ole liitetty aavemaista kauhusävellystä, vaan mielikuvia herättävä soundtrack, johon sisältyy monia yllättävän iloisia ja perinteisiä kansanlauluja.Uhrijuhla ei näytä eikä kuulosta kauhuelokuvalta. Kuitenkin sen edetessä se siirtyy ihon alle ja huipentuu ainutlaatuisen painajaismaiseen loppuratkaisuun.”

Kirjan näkemykset osuvat kohdilleen. Esimerkiksi Howien saapuessa majataloon hän saa nähdä kievarin vieraiden laulavan härskin kansanlaulun kievarinpitäjän tyttärestä – joka muuten yrittääkin yöaikaan saada Howien huoneeseensa ja vuoteeseensa myös ainakin siitä päätellen, ettei hänellä ole mitään vaatekappaletta päällään. Elokuvan tunnelma on outo, ei niinkään kauhistuttava. Siitä ei ole puhettakaan, että elokuvassa olisi säikyttelykauhun elementtejä. Ihon alle elokuva kyllä pääsee – ja pitää otteessaan jo ennen kuin katsojaa alkaa kuristaa.

On selvää, että saarella ei ole kaikki hyvin. Howielle selviää, että siitä huolimatta, että kadonnutta tyttöä ei muka tunneta lainkaan, tällä on ollut istumapaikka koululuokassa ja lopulta tämän hautakin löytyy – tosin arkussa ei ole tyttö vaan aivan muuta: jänis. Saarelaisten uskonnossa korostuu seksuaalisuus, ja se ahdistaa Howieta. Wikipedian mukaan saarelaisten uskonto on jonkinlaista kelttiläistä pakanuutta. Kelteiltä ainakin tuo pajunukke on peräisin.

Elokuvan loppuratkaisu on kieltämättä hieno. Muka kadoksissa olleen tytön kohtalo paljastuu Howielle, mutta sitten tulee onneksi vielä parempaan loppuratkaisuun johtava käänne. Hienoa loppuratkaisussa on myös se, että se on tietyllä tavalla väistämätön: on vaikea kuvitella, miten Howie olisi voinut toimia niin, ettei tarina olisi edennyt karmaisevaan loppuunsa.

Uhrijuhla on siis erilainen kauhuelokuva. Sen tarina on yksinkertaisuudessaan nerokas. Jos teillä on aukko sivistyksessänne, ettekä ole nähneet tätä elokuvaa, suosittelen sitä lämpimästi. Myöhemmin tehtyä toisintoa en sen sijaan ole kuullut suositeltavan, joten katsastakaa ainakin ensin tämä alkuperäinen 70-luvun tuotos.