Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan esikoisteos, palkittu ja maailmallakin reilusti huomiota saanut Teemestarin kirja oli aivan omanlaisensa tarina, hieman itämainen muttei kuitenkaan kokonaan. Veden arvokkuuden esiin nostaminen oli virkistävää kaikkien teknisempiin asioihin, kuten sähkön loppumiseen yms. keskittyvien dystopioiden keskellä. Ihminenhän on elänyt luonnossa ja luonnon armoilla paljon pidempään kuin teollistuneessa yhteiskunnassa. Ihmiskunta pärjännee aika vähälläkin, kunhan luonto antaa meille sen, mitä se on antanut tuhansia vuosia.

Itärannan uutuus Kudottujen kujien kaupunki on yhtä lailla oma maailmansa, ja sen maailmaan pujahtaminen vaatii keskittymistä. Kertomuksen tapahtumapaikka tuo ilmagondoleineen ja kanaaleineen mieleen Venetsian. Meri on vahvasti läsnä: laulumeduusoita käytetään kipujen lievitykseen, Tahrattujen Taloon joutuneet laitetaan sukeltamaan merestä verikorallia, ja tulvat ovat uhka, joka saattaa tuhota koko maailman, jossa tarinan henkilöt elävät.

Tarinan päähenkilö Eliana asuu Seittien Talossa, jossa hän valmistaa Kutojan valvonnassa seittejä kaupungin rakenteiksi. Hänen veljensä Janos asuu puolestaan Sanojen Talossa, jonka ulkopuolella luku- ja kirjoitustaito on harvinaista, ellei peräti kiellettyä. Eliana pysyy hiljaa siitä, että osaa lukea. Monesta muustakin asiasta on syytä olla hiljaa, kuten siitä, että näkee unia. Paikkaa hallitseva Neuvosto pitää unennäköä merkkinä uniruton sairastamisesta. Ja uniruttoa sairastavat siirretään Tahrattujen Taloon, jossa on ainoastaan nuutuneita, pystyyn kuolleita suorittamassa heille annettuja raskaita velvollisuuksia.

Seittien Taloon tulee tarinan alussa uusi asukas, Valeria, joka löydetään henkihieverissä ja jolta on leikattu kieli niin, ettei hän pysty puhumaan. Elianasta ja Valeriasta tulee läheisiä ja lopulta heidän tarinansa kasvaa rakkaustarinaksi. Valerian avulla ympärillä oleva maailma alkaa aukaista salaisuuksiaan ja sitä, miten ihmisiä hallitaan. Sitten Valeria katoaa ja Eliana joutuu etsimään häntä kaikkein epätoivotuimmista paikoista.

Elianan ja Valerian rakkaustarina on hauras mutta vahva. Se on kuvattu herkän kauniiksi, se ei mässäile fyysisyydellä vaan kuvaa läheisyyden kauneutta ja oikeaa rakkautta, jolloin toisen ollessa vaikeuksissa on valmis tämän takia mihin tahansa. Mielenkiintoista on, etteivät perheet tai parisuhteet yksikköinä tunnu olevan kirjassa lainkaan esillä. Seittien Talossa eletään kuin luostarissa, eikä Elianan veljelläkään ole perhettä. Valeria on menettänyt isänsä traagisesti. Vaikka sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä, syntyy erikoinen ajatus siitä, että perhe ei olisikaan kovin tärkeä elämisen yksikkö tässä kaupungissa. Tai ehkä kaikkien keskeisten henkilöiden perheet ovat vain hajonneet syystä tai toisesta ja he joutuvat elämään ilman niitä.

Kudottujen kujien kaupungin kieli on herkkää, runollista. Itärannan tyylin tunnistaa erilleen muista kirjoittajista. Mielenkiintoinen ristiriita syntyy lähes särkyvän kielellisen ilmaisun ja tarinan kuvaaman julman maailman välille. Etäisenä pysyttelevä Neuvosto kontrolloi kaikkea ja väittää tietenkin suojelevansa kansaa, mutta todellisuudessa ihmiset joutuvat elämään pelossa, sillä toki heistä yksi jos toinenkin näkee unia. Ei ole ihme, että Neuvostoa vastaan syntyy vastarintaliike.

Itärannalla on taito lumota lukija. Kiehtova, riittävän outo maailma - verrattuna tähän missä me elämme ja niihin, joihin olemme saaneet kirjoissa tutustua - pitää otteessaan, jos kirjalle on aikaa antaa aikaa. Minulla kesti hetken päästä teoksen maailmaan sisään, mutta sitten tarina veti mukaansa. Kudottujen kujien kaupunkia lukiessa ei ajatus saisi harhailla, sillä väsyneenä ja stressaantuneena tai jonkin asian vaivatessa tästä kirjasta ei saa välttämättä paljoakaan irti. Mutta niinhän se on kaikkien kirjojen kanssa: tarinoille on annettava riittävästi rauhallista aikaa, jotta ne voivat oikeasti tempaista meidät mukaansa.

Räyhähenget koheltavat

Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva Poltergeist (1982) on tarina ydinperheestä, joka joutuu kokemaan kauheita. Uudella asuinalueella hienossa talossa asuva Freelingien perhe ei voisi olla onnellisempi ennen kuin sen kodissa alkaa tapahtua outoja asioita. Isä Steven (Craig T. Nelson) on kiinteistönvälittäjä, joka myy naapuriinsa rakennettuja taloja tehokkaammin kuin kukaan muu kollegoistaan. Äiti Dianen (JoBeth Williams) ei tarvitse tuoda elantoa kotiin, vaan hän viettää aikaa kotiäitinä. Perheessä on kolme lasta: teini-ikäinen Dana (Dominique Dunne), keskimmäinen Robbie (Oliver Robbins) sekä 5-vuotias Carol Anne (Heather O'Rourke).

Ikonisin ruutu elokuvasta on kuva, jossa Carol Anne istuu lumisadetta näyttävän television edessä ja painaa kätensä ruutua vasten. Television lumisateesta kaikki alkaakin: Carol Anne nousee keskellä yötä vuoteestaan keskustelemaan televisiossa asuvien olentojen kanssa. Pian olennot pullahtavatkin ulos ruudusta, eikä aikaakaan, kun he kaappaavat Carol Annen mukaansa. Sen jälkeen perhe kommunikoi tytön kanssa tv-ruudun lumisateen läpi ja yrittää paranormaalien ilmiöiden asiantuntijoiden kanssa löytää keinon saada Carol Anne takaisin. Mukaan tarinaan sotketaan myös vanha hautausmaa, jonka tontille talo on rakennettu. Hautausmaa on mukamas siirretty pois rakennusten tieltä, mutta siirtoa ei ole tehty aivan sillä tavoin kuin olisi pitänyt.

Poltergeist näyttää hyvin 80-lukulaiselta, eikä siinä mitään. Se pistää räyhähenget heilumaan tosissaan, ja erikoistehosteet palkittiinkin aikanaan BAFTAlla, vaikka nykyään ne näyttävät kömpelöiltä. (Oscar erikoistehosteista meni kuitenkin E.T.:lle.) Mutta erikoistehosteet, joista aika on ajanut ohi, eivät haittaa, jos elokuva vetää muutoin mukaansa. Poltergeist onnistuu osittain pitämään katsojan mielenkiinnon yllä mutta sortuu hieman liikaa koheltamiseen. Ymmärrän kyllä, että räyhähenget ovat vimmaisia, mutta rajansa ilmavirrassa roikkumisella, sinisellä julmalla valolla ja luurankojen seassa uimisellakin - puhumattakaan kirkumisesta - on.

Kummittelu alkaa sopivan vaarattomasti mutta riittävän pelottavasti. Itsestään paikkaa vaihtavat keittiöntuolit saavat katsojan selkäpiin karmimaan, kun Dianen katsoessa hetken muualle tuolit ovat siirtyneet lattialta omituisen tasapainoiseen muodostelmaan pöydän päälle. Vaikka Diane säikähtääkin, liikkuvat tuolit alkavat kiinnostaa häntä ja hän esittelee niitä innoissaan Stevenille tämän tullessa töistä. Mies suhtautuu asiaan kuitenkin huomattavasti vakavammin eikä halua kenenkään menevän keittiöön ennen kuin omituiset ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Tästä vanhempien ristiriidasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Mutta ei - suunnilleen seuraavassa kohtauksessa räyhähenget ovat jo niin voimissaan ja vihoissaan, että saavat pihalla kasvavan puun repimään oksillaan Robbien sängystään ja kaappaavat saman tien Carol Annen. Siinä vaiheessa ne eivät perheen äidinkään mielestä ole enää kovin hupaisia. Tämä riehaantuminen pienestä tuolien siirtelystä kidnappaukseen onkin aivan turhan iso askel otettavaksi näin nopeasti. Mikä henget hermostutti?

Käsikirjoitus ei kaikilta osin muutoinkaan rullaa oikeaoppisesti. Irralliseksi jää kohtaus, jossa taloon saapuneen aavetutkijaryhmän jäsen Marty (Martin Casella) lähtee öisellä vahtivuorollaan hakemaan keittiöstä ruokaa ja näkee pihvin ryömivän pitkin pöytää. Pihvi alkaa käyttäytyä muutoinkin oudosti ja Martyn hetkeä aiemmin syömä kanankoipikin on iljettävien matojen peitossa. Niinpä Marty ryntää kylpyhuoneeseen ja alkaa pian peilin edessä raapia kasvojaan irti. Hetken kuluttua hän havahtuu normaalin näköisenä - kaikki olikin vain harhaa. Kohtauksen ainoa funktio näyttäisi olevan erikoistehosteiden esittely, joka ei mielestäni ole tarpeeksi vahva motiivi kohtauksen kuvaamiselle.

Poltergeist lankeaa kauhuelokuvien yleiseen ongelmaan: tunnelman kehittäminen ja jännityksen tihentäminen muodostuvat kiinnostavammaksi osaksi elokuvaa kuin loppukliimaksi. En tiedä, miten uhkakuvien toteutumisen voisi esittää vähemmän ylidramaattisesti ja koheltavasti. Ehkä Poltergeistia tehdessä on ajateltu, että kun pistetään kauheudet tarpeeksi isolleen, katsoja unohtaa miettiä, miten maan alta esiin pursuava hautausmaa voi olla vain yhden perheen talon alla ja aiheuttaa kauhuja vain tälle yhdelle perheelle. Melkoisen pieni hautausmaa, etten sanoisi.

Zombielokuvien suurin klassikko

Zombielokuvakatselmusta ei voi tietenkään järjestää ilman George A. Romeron vuonna 1968 ohjaamaa zombikäsityksen mullistanutta Night of the Living Deadia. Niinpä mekin otimme sen katsottavaksi, kun jatkoimme mieheni kanssa zombielokuviin tutustumista.

Elokuvan juoni on antanut inspiraation kaikille sen jälkeen tulleiden zombirainojen juonille: elävät kuolleet jahtaavat ihmisiä ja niitä tulee koko ajan lisää - sen syvällisempää ongelmaa ei tarvita, vaan katsoja voi rauhassa keskittyä siihen, miten ihmispolot selviävät zombien aiheuttamasta uhasta.

Ensimmäiseen zombiin törmätään hautausmaalla, jonne ovat saapuneet sisarukset Barbra (Judith O'Dea) ja Johnny (Russell Streiner). He ovat vierailemassa haudalla, kun heidät yllättää oudosti lähemmäksi kävelevä mies, josta Johnny tekee pilkkaa mutta jota Barbra pelkää. Osoittautuu, että pelko on tässä tilanteessa hyödyllisempi tunne, sillä zombi käy Johnnyn kimppuun ja Barbra pääsee pakoon.

Paettuaan zombia melkoisen matkan Barbra piiloutuu taloon, joka näyttäisi olevan tyhjillään. Pian paikalle ilmestyy autollaan Ben (Duane Jones), ja hieman myöhemmin paljastuu, että kellarissa onkin piilotellut melkoinen joukko ihmisiä, mm. vakavasti sairastunut lapsi.

Tarina tapahtuu hautausmaakohtausta ja talossa olevien näkemiä uutislähetyksiä lukuun ottamatta talossa ja sen lähiympäristössä. Talossa olijat saavat uutisten välityksellä tietää, miten katastrofi ulkona etenee. Yhden kerran he yrittävät paeta, mutta karkaaminen zombeilta ei onnistu ihmisten itsensä tekemän virheen vuoksi. Tätä asetelmaa hyödyntää mm. Night of the Living Deadille erittäin paljon velkaa oleva The Walking Dead: kyllä zombeista selvittäisiin, jos ihmiset asettuisivat yhdessä niitä vastaan eivätkä töppäilisi ja riitelisi keskenään. Romeron elokuvassa kovin vastarannan kiiski on kellarissa puolikuolleena makaavan Karenin (Kyra Schon) isä Harry (Karl Hardman), joka on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että kaikkien pitäisi piilotella zombeilta kellarissa, jossa hän on vaimonsa ja tyttärensä sekä toisen pariskunnan kanssa ollutkin piilossa.

Toimeliain ja fiksuin ratkaisunetsijä on Ben. Harryn vastustus vaikeuttaa Benin suunnitelmia, mutta hän saa tukea muilta. Ennen kellarissa piilotelleen väen saapumista Benillä ei mitään apua ollutkaan, sillä Barbra on järkyttynyt kokemastaan niin, ettei pysty muuta kuin olemaan shokissa. Wikipedian mukaan Barbaran avuttomuus ja katatonisuus aiheuttivat jopa närää feministeissä. Toisaalta olisi melkoisen epäuskottavaa, jos kaikista tulisi katastrofin ja traumaattisen kokemuksen äärellä selviytyjä-sankareita. Barbra osaa kuitenkin paeta ja muuttuu toimimiskyvyttömäksi vasta päästyään taloon jonkinlaiseen turvaan.

Elokuva on kohtuullisen rauhallinen pitkään, vaikka zombit huojuvatkin keskiössä olevan talon pihalla. Loppu lyökin sitten katsojaa todella kovaa. Ei ole vaikea arvata, mikä pikku Karenia vaivaa; yksikään katsoja tuskin yllättyy siitä, että tyttö muuttuu zombiksi. Lapsizombi on kuitenkin monin verroin aikuista järkyttävämpi sekä tappaessaan että tullessaan tapetuksi. Katsoja ei ylläty mutta järkyttyy kyllä. Järkytystä riittää muutoinkin: Barbra saa taas kohdata veljensä, ja zombit täyttävät talon.

On loogista, että ainoana zombien hyökkäyksestä selviää Ben, sillä hänen aivonsa toimivat loogisimmin stressaavassa tilanteessa. Ironista on se, että juuri kellarista tulee kuin tuleekin lopulta hänen piilopaikkansa. Se, mitä Benille tapahtuu aamun valjettua, onkin sitten elokuvan karmein tapahtuma, enkä aio tässä spoilata sitä. Night of the Living Deadin loppu ei ole suotta legendaarisen maineessa.

On aina hienoa nähdä, että pienelläkin budjetilla voidaan tehdä historiaan jäävää elokuvaa. Näkemys ja kekseliäisyys merkitsevät enemmän kuin raha. Night of the Living Deadissa on pysäyttäviä kuvia, eikä niitä tehdä minkäänlaisella rahalla, jos näkemystä ei ole.

Aikanaan elokuva aiheutti hämmennystä mm. siksi, että sen sankari on mustaihoinen. Ja jos tarkemmin ajattelee, melkein kaikkien länsimaisten nykyelokuvienkin päähenkilöt ovat valkoihoisia ja kaikkien muiden rotujen edustajat ovat vain sivurooleissa. 1960-luvulla Benin ihonväri oli kuitenkin iso asia, ja Night of the Living Deadin tekijöitä voi kiittää siitäkin, että heillä oli tosiaankin munaa toimia vallitsevien normien vastaisesti tekemättä siitä minkäännäköistä numeroa: elokuvassa kun ei kukaan viittaa Benin ihonväriin millään tavalla. Tätä ja muutakin mielenkiintoista elokuvan tekemisestä valaisee dokumentti Elävien kuolleiden synty, joka esitettiin halloweenina Ylellä elokuvan keralla ja joka on vielä vajaan viikon katsottavissa Yle Areenassa.

Voodoo-zombeja

Halloween on aina mainio aika viedä eteenpäin 101 kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna valitsimme mieheni kanssa teemaksi zombit. Aloitimme parilla voodoo-perinteeseen liittyvällä zombielokuvalla, joista toinen (I Walked with a Zombie) kuuluu projektini elokuvalistalle ja toinen (The Plague of the Zombies) oli muuten vain kiintoisa zombitarina.

I Walked with a Zombie 

Jacques Tourneurin vuonna 1943 ohjaama I Walked with a Zombie on saanut Suomessa oudon nimen: Yö voodoo-saarella. Nimi on paljon tylsempi kuin elokuvan alkuperäinen nimi, ja lisäksi se kuvaa epätarkasti elokuvan sisältöä - leffassa nimittäin kuvataan paljon pidempää jaksoa kuin yhtä yötä. Voodoo-saarella tarinassa kuitenkin ollaan, joten aivan kaikki ei ole suomenkielisessäkään nimessä väärin.

Elokuva kertoo sairaanhoitaja Betsy Connellista (Frances Dee), joka ottaa vastaan työtehtävän Länsi-Intiassa. Ulkoisesti paratiisilta näyttäviin olosuhteisiin hänet palkkaa Paul Holland (Tom Conway), joka tarvitsee hoitoa vaimolleen Jessicalle (Christine Gordon). Jo laivamatkalla uudelle työpaikalleen Betsy saa kuulla Hollandilta, ettei paratiisilta näyttävä miljöö ole paratiisi vaan ympäristö, joka tuhoaa kaiken. Ensimmäinen viite kauhuihin on ollut jo Betsyn työhaastattelussa, kun haastattelija on kysynyt häneltä, uskooko hän noituuteen.

Uudessa työpaikassaan Betsy tutustuu työnantajansa velipuoleen Wesley Randiin (James Ellison) ja tämän äitiin (Edith Barrett), joka pitää hoitoklinikkaa mutta tuntuu olevan sekaantunut jollain tavalla myös voodoo-piireihin. Äiti on näiden kahden suhteessa hallitseva hahmo ja Wesley pahaa vauhtia alkoholisoitumassa. Vaikka onkin ymmärrettävää, että äiti yrittää suojella poikaansa viinalta ja pyytää Betsyä puhumaan sen puolesta, että Paul Hollandin talon ruokapöydässä ei olisi enää perinteistä karahvillista alkoholia, äiti tuntuu myös sekaantuvan asioihin, jotka eivät hänelle kuulu.

Entäpä Jessica, jota varten saarelle on palkattu sairaanhoitaja? Betsylle selviää pian vaimon tila: tähän ei saa mitään kontaktia. Vaimo vaeltelee kotitilallaan valkoisissaan kuin aave. Naisten ensikohtaaminen onkin vaikuttava: Jessica lähtee yöllä ulos ja kiipeää talossa olevaan torniin. Betsy seuraa häntä portaisiin, joista loistaa suunnilleen kuvan ainoa valo. Lopulta Betsy ja Jessica ovat kasvotusten ja Betsyn kauhu näkyy hänen kasvoiltaan, kun hän näkee, kuinka ilmeetön ja ulottumattomissa Jessica on.

Saarella liikkuu myös huhu, että Jessican olotila johtuisi hänen aviomiehestään Paulista ja että Wesleyn ja Jessican välillä olisi ollut jotain. Oli kuinka oli, Betsy ei voi vastustaa Paulin viehätysvoimaa. Ehkä hieman yllättäen - vaikka Paulin vaimo on siis kykenemätön taistelemaan miehestään - Betsy päättää näyttää rakkautensa isäntäänsä auttamalla tämän vaimon terveeksi.

Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, mikä Jessicaa vaivaa, muta tuskinpa ongelman takana mikään luonnollinen syy on. Tämä käy selväksi viimeistään, kun Betsy päättää kokeilla, voiko voodoo-jumala Damballa parantaa naisen. Kun Betsy on taluttanut Jessican kädestä pitäen voodoo-temppeliin ja siellä olevat ihmiset ovat käyneet ilmeettömän naisen kimppuun, kaikki voivat nähdä, ettei hän ole normaali: Jessicaa vahingoitetaan, mutta hänestä ei vuoda verta.

Mustavalkoinen 40-luvun elokuva ei paljoa nykykatsojaa pelota, mutta sen tunnelma lumoaa. Mitä ilmeisimmin elokuvalle nimen antanut kohtaus, jossa Betsy kuljettaa Jessican voodoo-temppeliin Paul Hollandin palvelijalta Almalta (Theresa Harris) saamiensa ohjeiden mukaan, on tunnelmallinen matka läpi ihmistä korkeampien ruokojen, ohi mystisen karmeiden voodoo-merkkien ja tienhaaran, jossa seisoo Carrefour (Darby Jones), pelottavakatseinen risteyksenvartija. I Walked with a Zombie näyttää kuvan lumon.

The Plague of the Zombies

John Gillingin ohjaama The Plague of the Zombies (1966) on Hammerin näkemys voodoo-zombeista. Jotta elokuva voisi olla ihka aitoa hammerilaista kauhua, se sijoittuu tietenkin Englantiin, tarkemmin Cornwalliin.

Tohtori James Forbes (André Morell) saa Cornwallista kirjeen, jossa kerrotaan, että siellä tarvitaan apua yllätyksellisen suuren kuolemantapausten määrän vuoksi. Kirjeen on lähettänyt Peter Tompson (Brook Williams), joka on paikallinen lääkäri. Forbesin mukaan lähtee hänen hyväsydäminen tyttärensä Sylvia (Diane Clare). Ikävä kyllä tohtori Forbes ja hänen tyttärensä eivät ehdi paikalle riittävän ajoissa, jotta voisivat pelastaa Peter Tompsonin vaimon Alicen (Jacqueline Pearce). Tämä on kyllä elossa, kun he saapuvat, mutta hiippailee sitten yksin yöllä ulos talosta ja kokee pian karmean kuoleman.

Katsojalle selviää piankin, että paikkakunnan vaikutusvaltaisin mies, kartanonherra Clive Hamilton (John Carson) harrastaa epämääräisiä aktiviteetteja. Hän on tietenkin se, joka on tuonut voodoon Englantiin. Kaikki tietävät hänen käyneen Haitilla, mutta siitä ei tiedetä yhtä paljon, mitä kauheuksia hän on kantanut sieltä mukanaan. Kuvioon kuuluu tietenkin, että voodoo-taiat kohdistetaan pian - Sylviaan. Ehkä erikoisempaa on se, miksi Hamilton niin haluaa muuttaa ihmisiä zombeiksi: hän haluaa heistä työvoimaa kaivokseensa.

Hammer osaa asiansa. The Plague of the Zombies on takuutyötä - ei erityisen mieleenpainuva elokuva mutta viihdyttävä raina, jossa ei tavallaan ole mitään valittamista. Visuaaliselta ilmeeltäänkin elokuva on helposti tunnistettavissa Hammerin tuotannoksi. Jos siis yhtiön tuottama kauhu miellyttää, mutta tämä leffa on vielä näkemättä, voi sitä ihan hyvällä omallatunnolla suositella.

Ei huono päivä...

Ei voi kummemmin valittaa, kun tänään on saatu ensi-iltaan uusi Bond, jossa onneksi on jo jo vanha tuttu Bond...

... ja huomenna on halloween ja koko melkein koko päiväksi on suunnitteilla zombieleffoja.

Hauskaa halloweenia!

Syksyn parhaat ovat pian täällä

Television sarjatarjonta on ollut jonkin aikaa käsittämättömän köyhää, sillä useimmat mielisarjani ovat kesäisin tauolla. Mutta nyt kun lehdet värjäytyvät keltaisiksi ja punaisiksi ja ilma kylmenee, alkaa asia korjaantua. Tässäpä siis teillekin muutama vinkki, mihin aikaa kannattaa syksyn aikana sijoittaa.

Silta 

Ruotsalaisten ja tanskalaisten yhteistuotantona syntyneen Sillan kolmas kausi alkoi sunnuntaina. (Ei hätää, pääsette vielä mukaan, sillä avausjakso on nähtävissä Yle Areenassa ja uusitaan torstaina.) Jos sarja ei ole vielä tuttu, nyt ainakin kannattaa hypätä mukaan.

Kahdella ensimmäisellä kaudella sarjassa olivat keskiössä ruotsalaispoliisi Saga Norén (Sofia Helin) ja hänen tanskalaiskollegansa Martin (Kim Bodnia). Hieman reppanamainen Martin ymmärsi Sagaa, joka on sosiaalisesti todella kyvytön mahdollisesti siksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä tai jokin sen sukulainen. Sagaa pidetään outona töksäyttelijänä, mutta työssään hän on äärimmäisen hyvä.

Rikokset, joita sarjassa ratkotaan, liittyvät yhtä lailla Ruotsiin ja Tanskaan, ja siksi eri maiden poliisien on tehtävä yhteistyötä. Siksi sarjalle nimensä antanutta Juutinrauman siltaa ajetaan eestaas antaumuksella.

Kolmas kausi alkoi jälleen vakuuttavasti. Murhattuna löytyi tällä kertaa tanskalainen julkilesbo, joka oli ajanut Tanskaan sukupuolineutraaleja päiväkoteja. Saga sai työparikseen tanskalaisen naispoliisin, jonka kanssa työ ei ollut sujua ollenkaan. Traagisen tapahtuman jälkeen kävi selväksi, että tämä työyhteistyö jäisi lyhyeksi. Tilalle tulisi seuraavassa jaksossa nuorempi mies, josta toivottavasti on johonkin - Sagan rinnalle kun ei voi latteaa hahmoa laittaa.

Martinin lähtö sarjasta hieman harmittaa, mutta onneksi Saga on palannut. Hän näyttää meille kaikille, ettei kömpelyys jossain asiassa tarkoita sitä, että olisi onneton tapaus jokaisella elämän osa-alueella. Ja lisäksi hän näyttää, että ulkoisesti tunteeton käytös ei tarkoita, ettei näin käyttäytyvällä ihmisellä olisi tunteita ja ettei häneenkin sattuisi ihan kuin meihin kaikkiin.

Downton Abbey 

Lokakuun 6. päivä alkaa puolestaan Downton Abbeyn viimeinen tuotantokausi. Toivokaamme, että tällä kaudella ketään ei ole tarpeen kirjoittaa traagisesti ulos sarjasta, sillä sarja tosiaan päättyy nyt nähtävien jaksojen jälkeen. (Nimimerkki "En ole vieläkään toipunut Matthew'n (Dan Stevens) kuolemasta, joka oli epäoikeudenmukainen ja julma")

Itse toivoisin onnellista loppua erityisesti Edithin (Laura Carmichael) sekä Annan (Joanne Froggatt) ja Batesin (Brendan Coyle) tarinoille. Edith on joutunut kokemaan turhaa ylimielisyyttä siskonsa Maryn (Michelle Dockery) suunnalta ja olisi oikeus ja kohtuus, että hän saisi elää avoimesti pienen lapsensa äitinä. Anna ja Bates ovat puolestaan koko sarjan sympaattisin pari, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että niiden loppumisen ajan voisi jo ajatella olevan. Toisaalta myös rouva Hughes (Phyllis Logan) ja herra Carson (Jim Carter) ovat ihastuttava pariskunta, ja heidän häistään tulee varmasti lämminhenkinen tapahtuma. Toivoisin myös, ettei käsikirjoittajatiimi olisi pitänyt tarpeellisena järjestää Lady Violetin (Maggie Smith) hautajaisia. Vanha kunnon matriarkka saisi seisoa tukevasti omilla jaloillaan myös sarjan päättyessä.

The Knick 

17. lokakuuta alkaa HBO Nordicilla ehkä syksyn eniten odottamani sarja, The Knick. Vuosi sitten jäin koukkuun sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen yhtä kovaa kuin sarjan päähenkilö Tohtori Thackery (Clive Owen) oli koukussa kokaiiniin.

Steven Soderberghin ohjaama The Knick kertoo sairaalasta 1900-luvun alun New Yorkissa. Ajankohta on hyvin valittu, sillä huippulääkärit pyrkivät koko ajan kehittämään kirurgian menetelmiä, mutta niiden toimivuus on vielä kohtuullisen huono - draamaa leikkaussalissa syntyy siis tämän tästä. Lääkärien välillä on kova kilpailu, eikä kukaan katso hyvällä, kun sairaalaan tulee uusi mustaihoinen, Euroopassa huipuksi kehittynyt lääkäri Algernon Edwards (Andre Holland). Miehen kyvyt ovat mennä kokonaan hukkaan, mutta sitten hän keksii perustaa salaa oman klinikan sairaalan kellariin - mistä ei siitäkään hyvää seuraa.

The Knickissä riittää kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Cornelia Robertson (Juliet Rylance) on sairaalan johtoryhmässä, jossa ei ole totuttu nuoriin naisiin vastaavissa asemissa - eikä varsinkaan Cornelian kaltaisiin toimeliaisiin naisiin. Sisar Harriet (Cara Seymour) on puolestaan katolinen nunna, jonka harrastuksena on auttaa aborttia tarvitsevia naisia.

Ensimmäisen tuotantokauden ajan tohtori Thackery painiskeli kirurgian ongelmiensa kanssa ja vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kokaiiniriippuvuuteensa. Viimeisen jakson lopussa ongelma oli jo niin paha, että vain kovat keinot auttaisivat siihen. Ikävä kyllä kovista keinoista selvisi sen verran, etteivät ne tuohon aikaan välttämättä olleet kovin pitkäaikaisesti oloa helpottavia. Kieli pitkällä odotan, kuinka angstista herra Thackeryn elämä on toisella kaudella.

Hieman erilainen tarina Erzsébet Báthorysta

Elämän ja kuoleman salaisuudet (alkukielelläkin ihan oikeasti The Secrets of Life and Death) on kirjan nimeksi niin kliseinen, ettei se houkuttele tarttumaan kirjaan. Rebecca Alexanderin esikoinen sai kuitenkin nimestään huolimatta mahdollisuuden, koska takakansi kertoi tarinan liittyvän jollain tapaa Erzsébet Báthoryyn, joka on maailmanhistorian pahamaineisimpia naisia, vampyyrinakin pidetty, ja - myönnettäköön - koska kirjan kansi on melko tyylikäs. Kun mieheni vielä luki kirjan hujauksessa ja tuntui pitävän sitä lukemisen arvoisena, minäkin tartuin siihen.

Elämän ja kuoleman salaisuudet tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1585 seurataan Edward Kelley -nimistä miestä, joka toimii tohtori John Deen tutkimusapulaisena. Dee on erikoistunut okkultismiin ja joutuu pahaan paikkaan: hänen on autettava sairauden riuduttama Erzsébet Báthory takaisin elinvoimaiseksi tai hän pääsee itse hengestään. Ikävä kyllä näyttää siltä, että tehtävä vaatii noituuden käyttämistä, vaikkei sitä voisikaan pitää kovin suotavana.

Suunnilleen nykyajassa seurataan puolestaan Felix Guichardia, joka on niin ikään erikoistunut okkultistisiin symboleihin ja mm. tutkinut Deen aikanaan tekemiä muistiinpanoja. Felix pyydetään paikalle, kun junassa istuu kuollut tyttö ihossaan okkulttisia symboleja. Pikemmin kuin arvaakaan, Felix saa selville, mistä on kyse, ja joutuu mukaan suojelemaan 14-vuotiasta Sadieta, joka on julistettu kadonneeksi ja jonka kohtalo paljastuu samankaltaiseksi kuin junasta löydetyllä tytöllä. Sadien tarina on erikoinen: hänet on kaapattu suojaan kuolemalta, ja häntä suojelevat Jack-niminen nainen sekä tämän ottoäidiksi määritelty Maggie. He ovat pelastaneet Sadien tämän määrätyllä kuolemanhetkellä laina-ajalle, pidentäneet hänen aikaansa olla jollain tavalla elossa, vaikka hän onkin kuollut. Laina-aikalaisia suojelevat symbolikehät, joista Sadie ei pysty lainkaan poistumaan, sillä on vielä liian heikko. Jackilla sen sijaan on kehät tatuoituina kehoonsa, ja hän kykenee olemaan jonkin aikaa pois mökistä, jossa asuu, eikä ole täysin mökin symbolikehien armoilla. Sadieta ei voi palauttaa kotiinsa, mutta hän ei näytä olevan turvassa Jackin luonakaan. Hänen perässään näyttäisivät olevan niin outo nainen, joka pystyy noitakonstein saamaan ihmiset toimimaan tahtonsa mukaan, kuin - yllätys yllätys - inkvisitiokin. Siitähän sitä draamaa jo syntyykin.

Elämän ja kuoleman salaisuudet on kohtuullisen vetävä yliluonnollinen jännitystarina. Alexander on inspiroitunut ihan kelvollisesti todellisista historian henkilöistä. John Dee ja tämän tutkimusapulainen Edward Kelley ovat hyvä löytö romaaniin, sillä heidän tarinansa jo ihan todellisuudessakin oli mielenkiintoinen. Wikipedian mukaan Dee oli mm. kuningatar Elisabet I:n neuvonantaja ja Kelley meedio-alkemisti. Romaanin loppusanojen mukaan miesten seikkailu Euroopassa todella johti kuningas Stefan Báthoryn luo. Tämä puolestaan oli läheistä sukua Erzsébet Báthorylle - Erzsébet oli hänen sisarentyttärensä. Romaanissa löydetään uusi näkökulma Erzsébet Báthoryn tarinaan, ja siksi se on ollut perusteltua kirjoittaa. Tosin tälläkin kertaa Báthory esitetään hirviönä, joten todella virkistävän erilaiset näkökulmat jäävät vielä kokematta.

Mielenkiintoinen teema, jonka kirja nostaa esiin mutta jota olisi ehkä voinut hämmentää enemmänkin, on Jumalan leikkiminen. Lukija on välillä hämmennyksissä sen kanssa - siis positiivisesti - kuka tarinassa on oikealla asialla. Maggie on alun perin pelastanut Jackin kuolemalta ja tehnyt tästä laina-aikalaisen, ja nyt Jack on tehnyt saman Sadielle. Elämän luonnolliseen kiertokulkuun puuttumista ei aina katsota hyvällä. Kyseessähän ei siis ole esim. loukkaantuneen pelastaminen onnettomuudesta ja hoitaminen kuntoon vaan ihmiselle määrätyn kuolemanhetken siirtäminen ja ihmisen tekeminen eläväksi kuolleeksi. No, kirja on kuitenkin sen verran viihteellinen, että olisi ollut yllättävää, jos se olisi tosissaan pohtinut sitä, voimmeko pitää toisemme täällä hinnalla millä hyvänsä. Kiintoisaa kuitenkin on se, että niin Jack kuin Maggiekin voidaan nähdä toisaalta hyväntekijöinä, toisaalta vahvasti oman etunsa mukaan toimivina ihmisinä. Todennäköisesti oma etu ajaa aina ihmistä voimakkaimmin.

Jotta kirja iskisi vielä romantiikannälkäisiinkin, on siihen ympätty lemmenleiskuntaa Jackin ja Felixin välillä. Tämän rakkauskuvion voi vielä ymmärtää. Sen sijaan 1500-luvun kielletyt tunteet, joita Edward tuntee Deen vaimoa kohtaan, jäävät irrallisiksi ja keskeneräisiksi, varsinkin kun ne perustuvat pelkkään haaveiluun toisella paikkakunnalla. Tarinassa tällainen intohimo toimii kovin heikosti, koska se jyllää paikallaan, varsinkin yksipuolisena, kuten ilmeisesti Edwardin tapauksessa.

Ei liene yllättävää, että 1500-luvun tapahtumilla on nykyaikaan muukin yhteys kuin se, että Felix tuntee Leen kirjoitukset. Se yhteys jätettäköön tällä kertaa paljastamatta, ettei lukukokemus pilaannu niiltä, jotka ehkä tarttuvat itse Elämän ja kuoleman salaisuuksiin. Sen sijaan pitää ikäväksi paljastaa, että suomennoksessa olisi ollut ajoittain toivomisen varaa. En toki tiedä, kuinka sujuva alkuteksti on, mutta saman sanan toistaminen kolmekin kertaa parin rivin sisään sai aikaan tunteen liian kiireellä tehdystä käännöstyöstä. Myöskään lauseenvastikkeiden rakenteet eivät aina menneet seulastani läpi, ikävä kyllä. Ehkä näiden viihteellisempienkin kirjojen suomentamiseen voisi antaa sen verran aikaa, että kielestä saataisiin kaikilta osin kelvollista.

Amy, My Daughter - isän näkemys Amy Winehousen elämästä

Niin siinä sitten kävi, että Amy Winehouse jäi kiehtomaan minua nähtyäni Amy-dokumentin, josta postasin viimeksi. Olen myös alkanut tykästyä Amyn musiikkiin yhä enemmän ja enemmän. Dokumentin jälkeen oli siis tartuttava Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamaan kirjaan Amy, My Daughter.

Isä kuvaa Amyn toisaalta vaikeuksiin joutuvana ja omapäisenä, toisaalta hassuttelevana ja positiivisesti omatoimisena lapsena, jota hän rakastaa yli kaiken. Tuntuukin todella traagiselta, että jo 12-vuotiaana itsenäisesti draamakouluun vanhemmiltaan salaa hakenut Amy muuttui päihde- ja ehkä muidenkin ongelmiensa takia ihmiseksi, joka ei aina kyennyt edes lähtemään ulos asunnostaan.

Isän kuvauksen mukaan Amy oli luonnonlapsi, joka teki asioita, joista piti, ja jätti tekemättä asiat, joista ei pitänyt. Tietyllä tavalla on ihailtavaa, että elää haluamallaan tavalla, mutta ammattimuusikkona Amy oli vaikeuksien edessä, kun ei olisi halunnut esittää itse vanhoina ja jo unohduksiin heitettävinä pitämiään lauluja. Jos hän olisi elänyt pitkän elämän ja tehnyt pitkän uran esiintymislavoilla, voi olla varma, että yleisö puolestaan olisi halunnut kuulla Rehabin vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, vaikka Amysta biisi olisi ollut mennyttä elämää. Ehkä musiikki oli tosiaankin Amylle tapa käsitellä oman elämän vaikeita asioita eikä esimerkiksi keino saada rahaa. Tällöin Amyn suurin huomio ei kiinnittynyt hittibiisien esittämiseen, ja laitettuaan kokemuksensa biiseihin Amy halusi mennä eteenpäin kohti uusia kokemuksia. Tällainen mentaliteetti on ymmärrettävä mutta musiikkimaailmassa ei kovin ammattimainen.

Kaikkinensa Amy ei isänkään kuvauksen mukaan aikuistunut koskaan - samanlaisen vaikutelman sai dokumentistakin. Isänkin kirjan mukaan näyttää siltä, ettei Amy koskaan oppinut ottamaan vastuuta asioista. Toisaalta, kuten Mitch Winehouse korostaa, Amy oli saamassa otteen elämästä. Hän onnistui jättämään kovat huumeet - oli ilman niitä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa - ja räpiköi päästäkseen irti alkoholista. Hänen elimistönsä oli kuitenkin jo tuhoutunut niin pahasti, että vastaan tuli se känni, jota se ei enää kestänyt.

Kirja tuo dokumenttia huomattavasti enemmän esille, mitä perhe yritti tehdä saadakseen Amyn luopumaan päihteistä. Tekstiä lukiessa syntyy kuva, että Amyn isä ryntäsi paikalle aina vaikeuksien sattuessa. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, ja onkin surullista, että isä, joka aina yritti olla lähellä Amya, oli Atlantin toisella puolen tämän nukkuessa pois. Toki Mitch Winehouse kuvaa myös riitoja, joita väistämättä tuli, kun isä ja tytär olivat asioista eri mieltä.

Kirjan kiinnostavimmasta - ja pysäyttävimmästä - annista vastaavat kohdat, joissa kerrotaan siitä, miltä tuntuu, kun oman lapsen elämä on julkista. Aamulla saattaa herätä siihen, että näkee tyttärensä naama mustelmilla sensaatiolehtien kansissa. Eräs hulluimpia juttuja oli, kun lehdistö väitti Mitch Winehousen itsensä olleen jossain vaiheessa elämäänsä 7 vuotta vankilassa. Siihen eräs sukulainen totesi Amyn isälle, että hänen 7 vuoden poissaolonsa olisi kyllä huomattu, jos sellainen olisi jossain vaiheessa tapahtunut.

Lehdistön lisäksi myös yksityiset henkilöt piinasivat Winehousen perhettä. Kerran isä sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin Amyn ottaneen yliannostuksen ja olevan lontoolaisessa sairaalassa. Onneksi isä pysyi soitosta huolimatta sen verran tolkuissaan, että ymmärsi, ettei soittajan mainitsemaa sairaalaa ole olemassakaan. Soitto Amylle selvitti, että kaikki olikin hyvin. Karmiva oli myös "Tympääntyneen englantilaisen" lähettämä kirje, jossa Mitch Winehousea pyydettiin järjestämään Auschwitz uudelleen auki, jotta päästäisiin jälleen isosta määrästä juutalaisia - mukaan lukien tietenkin Winehouset - eroon. Allekirjoittaja lupasi vielä tulla tarvittaessa auttamaan suihkujen kanssa.

Syynä Amyn kovien huumeiden käyttöön nähdään kirjassa Amyn poikaystävä-aviomies Blake. Isän mukaan ennen tutustumista Blakeen Amy oli ehdottomasti kovia huumeita vastaan. Niin tai näin, suhde Blakeen ei varmasti ollut Amylle hyväksi. Surullista on sekin, että ennen kuolemaansa Amy oli löytänyt elämäänsä uuden miehen, joka vaikutti paljon paremmalta hänelle kuin Blake.

On ymmärrettävää, että isän kirjoittamasta kirjasta löytyy rakastettava tytär. Sekin on ymmärrettävää, ettei Mitch Winehouse ole ollut tyytyväinen Amy-dokumenttiin, sillä vaikkei siitä välttämättä synny Amysta epämiellyttävä kuva, suuri osa Amyn ihastuttavista piirteistä jää dokumentissa piiloon - kuten esimerkiksi välittäminen, jota Amy spontaanisti osoitti hyvässä kunnossa ollessaan faneilleen tai heikossa tilanteessa oleville. Selvästikin, kuten isä kirjoittaa: "Amy was a great girl with a huge heart."

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Nostalginen kummitustarina Stephen Kingin tapaan

Edellinen lukemani Stephen Kingin teos Tohtori Uni ei ollut ehkä aivan pettymyskään muttei varsinaisesti säväyttänytkään, sillä Hohdon jatko-osaksi kirjoitettu teos ei todellakaan pystynyt saavuttamaan alkuosansa tasoa. Kauhistuttavuuden vyöryttäminen tehokkaasti ei ole rutinoituneellekaan kirjoittajalle helppoa, sillä lukijakin on rutinoitunut eikä säikähdä vähästä. Nyt suomennetun - vaikkakin englanniksi jo muutama kuukausi ennen Doctor Sleepia julkaistun - Tervetuloa Joylandiin -teoksen luin jostain olevan erilaista Kingiä. Ja minua se viehättikin paljon enemmän kuin Tohtori Uni.

Joyland - en ymmärrä, miksi suomennoksen nimeen on pitänyt lisätä tuo käsittämätön Tervetuloa-sana - on Pohjois-Carolinassa sijaitseva huvipuisto, jonne 21-vuotias Devin Jones menee kesätöihin vuonna 1973. Devinillä on tyttöystävä, jonka kanssa suhde ei etene Devinin tahtomalla tavalla, ja kesän tullessa Devinin on alistuttava ajatukseen, että tuo ihana Wendy todellakin jätti hänet. Huvipuistoon töihin - ja samaan majapaikkaan "ikääntyneeltä Grimmin satujen prinsessalta" näyttävän Mrs. Shoplaw'n luo - saapuu kylläkin ihana punatukka Erin, mutta myös Tom, joka rakastuu Eriniin ja johon Erin rakastuu päätä pahkaa. Mutta jos ei ala rakkauden kesä 1973, alkaa kuitenkin ystävyyden kesä, joka on täynnä työtä huvipuistossa.

Joylandin Kauhujen talosta - kummitusjunasta siis - liikkuu tarina, joka on totta. Junassa on surmattu tyttö nimeltä Linda Gray. Hänen kurkkunsa on viilletty auki ja hänet on heitetty pois kummitusjunavaunusta, eikä murhaajaa ole koskaan saatu kiinni. Kauhujen talosta liikkuu myös toinen tarina, jonka todenperäisyydestä kaikki eivät ole samaa mieltä: Linda kummittelee kummitusjunassa. Tietenkin jälkimmäinenkin tarina kiehtoo Deviniä, Eriniä ja Tomia, ja kuinka ollakaan, juuri asiaa epäilevä Tom - "epäilevä Tuomas" - näkee Lindan haamun. Sen jälkeen Tom haluaisi pysyä kaukana kummitusjunasta, mutta murha ja aave kiehtovat Deviniä ja Eriniä entistä enemmän.

Syksyn saapuessa Erin ja Tom lähtevät jatkamaan opintojaan mutta Devin jää Joylandiin. Silloin Devin tutustuu työmatkansa varrella vihreässä viktoriaanisessa talossa asuvaan Annieen ja tämän pyörätuolissa olevaan kuolemaa tekevään poikaan Mikeen, jolla - tietenkin - on yliluonnollisen näkemisen lahja. Ja vähitellen Devin joutuu hieman liian lähelle Kauhujen talossa tapahtuneen murhan arvoituksen ratkeamista.

Joyland on Kingin teokseksi lyhyt - alle 300 sivua - ja hidastempoinen. Jostain arviosta luin näkemyksen, että se voisi tapahtua koska vain, että vain muutama viittaus musiikkiin sijoittaa sen 1970-luvulle. Se on tavallaan totta, mutta tarinan tunnelma ei ole nykyaikaa, niin kiireetön se on. Ihmiset soittavat toisilleen ja jopa hätänumeroon puhelinkopeista, Devin merkitsee soittamansa puhelut majapaikkansa puhelimen vieressä olevaan muistikirjaan. Kun olet pulassa, olet pulassa. Lähellä ei ole kännykkää, jolla hälyttää apua. Onneksi on sentään paranormaaleja lapsia.

Kerronta keskittyy suurelta osalta huvipuistoon. Minusta huvipuistot ovat aina olleet kiehtova miljöö, vaikken uskallakaan mennä paljon teekuppeja rajumpiin laitteisiin. Mutta näin lyhyesti  kerrottuna karmaisevalta kuulostava kummitustarina onkin hienovireinen. Ajoittain se riipii selkäpiitä, mutta sille annetaan vain vähän tilaa, koska kertoja Devinin elämässä on paljon muutakin tärkeää: ystävyys Tomiin, Eriniin, Mikeen, Annieen ja rakkauden menettämisen tuska ja huvipuistolaisen elämä. Devin pääsee Joylandin kulissien taakse, ja sinne viedään lukijakin, joka saa seurata, kuinka laitteita huolletaan ja kuinka kuumaa on koira-asussa, jossa Devin tanssii ilahduttaakseen lapsia, jotka ovat tulleet Joylandiin pitämään hauskaa.

Joyland vie lukijan siis vanhaan hyvään aikaan, jossa oli kiireettömyyttä mutta myös suruja ja kauheuksia ja joka oli paitsi iloinen myös melankolinen - tässä tapauksessa kokonaisuudessaan melkoisen melankolinen, sillä surumielisyys on tarinan hallitseva tunnelma. Ehkä se johtuu siitä, että Devinkin - nyt yli kuusikymmentävuotias - tietää kertovansa ajasta, joka on ollut ja mennyt ja jota hän muistelee kaiholla, sillä siihen liittyy paljon sellaista, joka hänen oli pakko jättää taakse, vaikkei olisi halunnut.

Joyland on tosiaankin erilaista Kingiä. Virkistävän erilaista.

Christopher Lee in Memoriam

7. päivä tätä kuuta kunnioitettavassa 93 vuoden iässä kuollut Christopher Lee jos kuka ansaitsee kunnon muistelun. Niinpä pidimme miehen kanssa Christopher Lee in Memoriam -viikonlopun, jolloin katsoimme joka päivä jonkin elokuvan, jossa herra Lee esiintyy. Koska ilmeisimmät Draculat ynnä muut Sarumanit oli jo nähty, valitsimme ehkä jonkun mielestä hieman outojakin elokuvia Leen filmografiasta.

Rasputin: The Mad Monk (1966)

Aloitimme Venäjän historiaan löyhästi perustuvalla, Don Sharpin ohjaamalla Rasputin: The Mad Monk -elokuvalla, jossa Lee esittää itseoikeutetusti Grigori Rasputinia. Rasputin voisi tietenkin olla mahtavakin rooli, mutta tämä Hammer Filmin elokuva ei kuulu yhtiön parhaisiin tuotoksiin. Itse asiassa nähtyämme Rasputinin tanssin kapakassa aloimme miettiä, sopiko elokuva laisinkaan katsottavaksi, kun tarkoitus oli ihan tosissaan kunnioittaa Leen uskomatonta elokuvauraa.

Rasputin viekoittelee itsensä tsaarin hoviin - tai no tsaaria ei näytetä elokuvassa lainkaan, mutta oikeallekin Rasputinille tsaaritar oli tietenkin tärkeämpi, sillä tämä uskoi Rasputinin pystyvän parantamaan kruununperijäpoikansa Aleksein verenvuototaudin tai ainakin pysäyttämään kohtaukset. Elokuvassa ei näy merkkiäkään verenvuototaudista vaan Rasputin lumoaa Alekseita (Robert Duncan) hoitavan hovinaisen Sonian (Barbara Shelley) aiheuttamaan onnettomuuden, jossa Aleksei loukkaantuu. Pian poika onkin vuoteen omana ja tsaaritar (Renée Asherson) niin epätoivoinen, että tarttuu oitis mahdollisuuteen, että ihmeparantaja Rasputin voisi auttaa poikaa.

Rasputinin poliittista valtaa ei tuoda kummemmin esiin elokuvassa - siihen viitataan ehkä yhdessä repliikissä. Mutta kyllähän riittävä viinanjuonti ja naistenkaataminenkin saavat aikaan sen, että joukko salamurhaajia löytyy. Turha kuitenkaan odottaa, että salamurha tapahtuisi ruhtinas Feliks Jusupovin palatsissa, kuten oikeasti kävi. Sen sijaan Rasputinin tappamisen työläys on mitä parasta antia tämän lajin elokuville, joten sitä osaa käsikirjoittajakaan ei ole muokannut kuin jonkin verran.

Leen osalta Rasputinin voisi sanoa olevan melkoisen rutiininomainen suoritus. Ehkä Rasputin kuuluu niihin elokuviin, joihin Lee jossain haastattelussa viittasi sanoessaan osan uransa elokuvista olleen "muuten vain kauheita" - ei siis kauheita sillä tavalla kuin olisi ollut suotavaa. Karismaattinen näyttelijä vakuuttaa kuitenkin kauheassakin elokuvassa - ja onhan mies ollut maskissaan aika Rasputinin näköinenkin, vai mitä?

 

The Mummy (1959)

Terence Fisherin ohjaama The Mummy olikin sitten ihan viihdyttävä muumiohurjastelu, vaikka kyseessä onkin varsin tyypillinen tarina muumion kirouksesta. Lee saa jälleen hirviön roolin, tällä kertaa melkoisessa kääreasussa.

Tapahtumat alkavat tietenkin Egyptissä haudan avaamisesta. Arkeologit löytävät kauan etsimänsä prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudan, mutta ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa yksi ryhmän jäsenistä joutuu mielipuoliseen tilaan ja kiidätetään saamaan sairaalahoitoa. Muut eivät tiedä, että hänen kimppuunsa on hyökännyt toinen haudassa ollut muumio (Lee), joka on kauan sitten suljettu hautaan kielletyn rakkauden vuoksi ja joka on herännyt kuultuaan hautaan tunkeutuneen arkelogin papyrukselta (tai no paperilta) lukeman loitsun.

Haudan avaamisesta vähemmän ilahtunut Mehemet Bey (George Pastell), joka edelleen palvoo muinaista jumalaa Karnakia, roudaa muumion Lontooseen, minne Anankan haudan tavarat on viety. Hänen tavoitteenaan on saada muumio surmaamaan kaikki, jotka ovat osallistuneet haudan ryöstöön. Niinpä muumio sitten koikkeloi pitkin maita ja mantuja ja lopulta haudassa mielenterveytensä menettäneen miehen poika (Peter Cushing) joutuu kohtaamaan vaaran silmästä silmään. Ensiksi aika yksinkin, sillä kaikki eivät jostain syystä ota uskoakseen, että muumiot voivat lähteä haudoistaan kävelemään ympäriinsä.

Oletettavasti muumioasu on ollut Christopher Leen uran mielenkiintoisimpia rooliasuja. Aluksi se on ihan siisti, mutta 4000 vuodessa on tapahtunut jonkin verran kulahtamista, joten haudasta noustessaan muumio ei ole enää aivan kuosissa. Muumiota katsoessa ei voi oikeastaan olla ajattelematta, mihin Lee on roolissaan joutunut. Muumiosta ei näy kuin silmät ja käynninkin on pitänyt olla jäykkää. Näyttele siinä sitten ilmeikkäästi. Toisaalta, kun 196-senttinen Lee on koikkelehtinut läpimädältä näyttävässä muumioasussa, lienee vastanäyttelijöitä pelottanut ihan oikeasti - ainakin vähän.

The Man with the Golden Gun (1974)

Kolmanneksi Lee-elokuvaksi valitsimme 1970-luvun Bond-rainan, jossa Lee esittää ammattitappaja Scaramangaa, joka tunnetaan kolmesta nännistään ja kultaisesta aseestaan. James Bond (Roger Moore) seikkailee Kaukoidässä yrittäessään saada Scaramangan satimeen. Tai oikeastaan hän yrittää saada takaisin jonkinlaisen energiamuuntimen, mutta se nyt on vain käsikirjoittajien tekosyy, jotta päästään jahtaamaan kunnon roistoa.

Vaikka 007 ja kultainen ase ei välttämättä ole ikimuistoinen elokuva, on Leen pahishahmo oikeastaan aika hauska. Rasputinin ja Muumion jälkeen oli hauska nähdä elokuva, jossa Lee saattoi keskittyä näyttelemisessään muuhunkin kuin mielipuoliseen katseeseen. Vanhemmille Bondeille tyypillisesti elokuvassa on melko lailla huumorintynkää, mutta Scaramanga on mukavan huumoriton hahmo.

Jostain syystä Leen kohdalla ei voi olla ajattelematta pituutta. Roger Moorekin (187 cm) näyttää pikkupojalta Leen rinnalla. Jos itse olisin tavannut Leen joskus livenä, olisi varmaan tullut pissat housuun.

Penny Dreadful

1800-luvussa ja viktoriaanisessa ajassa on jotain taikaa. Ja koska olen kauhufani, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa kauhussa on erityisesti taikaa. Siksipä Penny Dreadful -sarja oli minulle aivan must. Tallensimme ensimmäisen kauden Maikkarilta, ja toinen kausi tulee sitten katsottua luultavasti piakkoin HBO Nordicin ohjelmakirjastosta.

Penny Dreadful on saanut nimensä 1800-luvun kauhutarinajulkaisujen mukaan, jotka oli halpoina tuotteina suunnattu nuorille työväestön edustajille. Tv-sarja ammentaa kauhukuvaston lisäksi viktoriaanisen ajan yleisestä tunnelmasta ja useammasta 1800-luvun suuresta kauhuklassikosta. Ensimmäisen kauden jonkinlaisessa keskipisteessä on Mina Murrayn (Olivia Llewellyn) pelastaminen vampyyrien kynsistä. Kuten kaikki muistavat, Minahan on tuttu hahmo Bram Stokerin Draculasta. (Itse olisin tietenkin kaivannut sarjaan Lucy Westenraa, mutta häntä ei ole ainakaan vielä näkynyt.) Vaaralliseen pelastustehtävään ovat ryhtyneet Minan isä Sir Malcolm Murray (vakuuttavasti näyttelevä Timothy Dalton) ja Minan lapsuudenystävä Vanessa Ives (ajoittain hurjan fyysisen roolityön tekevä Eva Green). Avukseen he saavat amerikkalaisen pyssymiehen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett), jolla on hellyttävä suhde kuolemansairaaseen prostituoituun nimeltä Brona Croft (Billie Piper).

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Minan etsiminen olisi selkeä pääjuoni Penny Dreadfulissa. Tarinassa on muitakin kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka kuljettavat omia juonikuvioitaan. Dorian Gray (Reeve Carney) viettelee niin miehiä kuin naisia, myös Vanessa Ivesin. Hänellä on myös muotokuvansa, jota tosin ei näytetä katsojille ainakaan ensimmäisellä kaudella, mikä lienee aivan hyvä käsikirjoituksellinen ratkaisu.

Myös Victor Frankenstein (Harry Treadaway) asuu tällä kertaa viktoriaanisessa Lontoossa. (Ei anneta sen häiritä.) Hänellä on hirviönsä (Rory Kinnear), joka yrittää etsiä hyväksyntää ja löytääkin sen hetkellisesti teatterista. Herra Frankensteinille alkaa muodostua paineita, kun hänen hirviönsä alkaa vaatia morsianta. Juonikuvio ei ole kovin omaperäinen enää tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, mutta sen käsittely on varsin mielenkiintoinen.

Kestää hetken ennen kuin Penny Dreadful vie mukaansa. Välillä se tuntuu unohtavan osan juonikuvioistaan ja toisaalta tuntuu hassulta, että niin monen romaanin hahmot on täytynyt tunkea samaan tarinaan - kenenkähän tässä vielä odottelisi saapuvan? Yllättäen Victor Frankensteinkin istuu kuitenkin ihan kätevästi uuteen miljööseensä. Ehkä kiehtovin hahmoista on kuitenkin Vanessa Ives, joka on kohtalokas, kaunis ja riivattu. Ensimmäinen tuotantokausi päättyykin neiti Ivesin osalta melko kutkuttavaan tilanteeseen, josta tuskin seuraa muuta kuin karmiva jatko.

Nyt kun Penny Dreadful on päässyt alkuun, toivon, että se vain paranee. Toisella tuotantokaudella saamme mitä ilmeisimmin nähdä, miten Vanessa Ives ratkaisee hänelle asetetun valintatilanteen ja miten käy hirviön morsiamen. Ehkä Sir Malcolmkin keksii jotain uutta ongelmaa selvitettäväkseen - Minan ongelmahan saatiin ratkaistua jo ykköskaudella.

Breaking Badin äärellä

Joidenkin televisiosarjojen seuraavaa jaksoa tulee odoteltua kuola valuen joka viikko. Jossain mielessä on kidutusta seurata sarjoja ajantasaisesti, pyrkiä siihen, että näkee uuden jakson aina mahdollisimman pian. Tiukkaan paikkaan jäänyt tarina ahdistaa myös - on julmaa laittaa katsoja odottamaan viikon verran (ja tuotantokausien välillä vielä paljon paljon pidempään), miten sankarille, antisankarille tai muulle tarinan tärkeälle ja rakastetulle hahmolle käy.

Onneksi joskus hyväkin sarja menee ohi ja siitä innostuu tai saa tietää vasta kun se on kokonaisuudessaan saatavilla dvd- ja bluray-muodossa. Näin minulle kävi Breaking Badin kanssa: luin siitä kai joskus viime vuonna jostain kolumnista, ja kun vilkaisin sarjasta kiinnostuttuani verkkokauppaan, löysin edullisesti boksin, joka sisälsi koko sarjan alusta loppuun. Ja pakko on myöntää, että jollain tapaa tämän tarinan seuraaminen oli varmasti nautinnollisempaa ja karmivampaa aivan omassa tahdissa, ei television lähetysaikataulujen määräämässä aikataulussa.

Internet Movie Data Basen käyttäjät ovat arvioineet Breaking Badin tasoksi 9,5/10. Se on käsittämättömän korkea luku. (Game of Thronesilla sattuu muuten olemaan sama lukema.) Sarja ansaitseekin kaikki pisteet. Sen tarina on omaperäinen ja se käsittelee ihmisen luonteen muuttumista paremmin kuin mikään muu sarja tai elokuva, jonka tiedän. Tarinalla on kiinnostavat lähtökohdat: Walter White (Bryan Cranston) saa 50 vuotta täyttäessään kuulla sairastavansa keuhkosyöpää, joka on vievä hänet hautaan alta aikayksikön. Walterilla ja hänen vaimollaan Skylerilla (Anna Gunn) on tiukkaa rahasta, eikä Walter halua jättää Skyleria yksin teini-ikäisen pojan, Walter Juniorin (RJ Mitte) ja pian syntyvän vauvan kanssa. Koska Walterilla on kemia hallussa - hän opettaa sitä koulussa - hän keksii ratkaisuksi rahaongelmiin alkaa kokata amfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa, joka on jo mukana huumebisneksissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta alkuasetelmassa on myös se, että Walterin lanko Hank (Dean Norris) työskentelee huumepoliisissa ja on heti aivan saamaisillaan selville, kuka uusi tekijä on ilmestynyt alueen huumebisnekseen.

Huumebisneksessä Walterista tulee Heisenberg, mies, joka valmistaa puhtainta amfetamiinia kautta aikojen ja joka ei pelkää ketään. Heisenberg ei ole miellyttävä mies, Walt sen sijaan on - aluksi. Vähitellen Heisenberg alkaa saada enemmän ja enemmän tilaa, ja katsojan on vaikea päättää, milloin todella ylittyy se raja, ettei Waltin puolella voi enää olla. Aluksihan on helppoa asettua sympaattisen, perhettään rakastavan ja ajattelevan, kuolemaa tekevän kemianopettajan puolelle ja toivoa tämän onnistumista rahanhankinnassa, vaikka kyseessä kuinka on laiton ja täysin epäilyttävä toiminta.

Walterin vastapari Jesse Pinkman on puolestaan aluksi raivostuttava nuorimies, joka sotkee kaiken ja tekee elämässään ainoastaan virheitä. Walterin moraalin kadotessa Jessestä paljastuu - tai kasvaa - mies, jolla on moraalinen selkäranka ja joka kärsii kauheuksista, joita joutuu todistamaan. Tuotantokausien edetessä katsoja liukuu Walterin puolelta Jessen puolelle. Samanlainen ilmiö on havaittavissa Skylerin kohdalla. Walterin vaimo on aluksi kerrassaan raivostuttava kyttääjä ja ylihuolehtivainenkin. Sarjan loppuvaiheissa katsojan on kuitenkin pakko olla miestään pelkäävän Skylerin puolella.

Breaking Badissa on kaikki kohdallaan. Se pakottaa katsojan ajattelemaan - aluksi se saattaa huvittaa, mutta lopulta se ahdistaa takuuvarmasti. Sen päähenkilön elämäntilanne ja toiminta on sen verran kiinnostavaa, että katsojan on melkein vaikea myöntää, että Walter kadottaa vähä vähältä inhimillisen puolensa melkein kokonaan. Sivuhenkilötkin ovat vastustamattoman hyviä hahmoja. Asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) voittaa korkkiruuvin kieroudessaan mutta kiroaa pian itsekin sitä, että on luvannut hoitaa Walterin asioita. Huumepomo Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) saa sarjassa puolestaan hienoimman poistumiskohtauksen koskaan. Eikä ole mitään mahdollisuutta, että spoilaisin tämän mestarillisen televisiosarjahetken niiltä, jotka eivät ole sitä nähneet. Sanottakoon vain, että Breaking Bad kannattaisi katsoa pelkästään Gus Fringin viimeisen hetken näkemisen vuoksi.

Käsittämätön testitulos

Täsmälleen yhdestä syystä voi eksyä tekemään kummallisia testejä internetin syövereissä: leipätyötä paetakseen. Tällä kertaa testin tekemiseen saattoi olla syynä myös se, että Game of Thronesin seuraavan kauden alkaminen lähestyy uhkaavasti. No, joka tapauksessa päätin tämän luotettavan testin avulla selvittää, mihin Game of Thronesin suvuista/taloista kuuluisin. Ja tässä on tulos:

Testin täytyy olla käsittämättömän virheellinen, sillä jos tätä maailmaa uhkaisivat yliluonnolliset voimat, en ihan ensimmäisenä kuvittelisi, että minut laitettaisiin suojelemaan kaikkia muita niiltä. Zombieapokalypsissakin ensisijainen toimintastrategiani olisi juosta pakoon. No, toisaalta voisin kyllä samaistua Samiin, joka hänkään ei tunne aina olevansa yövartiossa aivan oikeassa paikassa. Ja sekin on totta, että välillä tunnen monessakin seurassa, etten oikein kuulu joukkoon. Ehkä tällaiselle outolinnulle yövartio olisi sitten siinä mielessä oikea paikka.

Entä mihin sukuun haluaisin kuulua? Targaryen olisi ollut kiva. Mutta toisaalta lohikäärmeiden käsittelykään ei kuulu parhaisiin puoliini...

Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

Minä, Katariina

En ole aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren teoksia, mutta tutustuttuani erään historia-aikakauslehden artikkeliin Katariina Suuresta Hirvisaaren romaanipari tämän naisen elämästä alkoikin kiehtoa. Katariina Suuri, yli 30 vuotta Venäjää 1700-luvulla hallinnut, Saksasta uuteen kotimaahan väkisin teini-ikäisenä naitettu prinsessa, on varmasti yksi maailmanhistorian kiehtovimpia naishahmoja.

Laila Hirvisaaren romaaneista Minä, Katariina kertoo Katariinan tarinan karkeasti ottaen siihen asti, kun hän kaappaa vallan mieheltään ja nousee Venäjän keisarinnaksi. Toinen, itselläni nyt kesken oleva osa kertoo puolestaan Katariinan hallitusajasta. Tarinan nykyhetki on vuodessa 1795, jolloin Katariina on ollut jo pitkään vallassa - itse asiassa hän kuoli seuraavana vuonna. Keisarinna loukkaa jalkansa niin pahoin, että joutuu pitkään vuodelepoon. Silloin hän alkaa käydä läpi elämäänsä ylikamariherransa Leon August Denikinin kanssa. Keisarinnan ja Leonin suhde on niin pitkä, että ylikamariherra pystyy jopa väittämään hallitsijalle vastaan ja vaatimaan tätä ottamaan esille myös vaikeat asiat sekä pysymään totuudessa.

Tarina etenee siis Katariinan muistelona, jonka välissä pistäydytään ajoittain nykyhetkessä, jossa Katariina on isoäiti ja kokenut hallitsija. Teini-ikäinen Katariina on äitinsä armoilla. Äiti janoaa asemaa, ja sellaisenhan saa, jos tyttärestä tulee Venäjän kruununperillisen puoliso. Katariina - tuolloin vielä nimeltään Sophie Auguste Frederike - kulkee vaivalloisen rekimatkan Saksasta Venäjälle, jotta hänet voitaisiin naittaa Venäjän suuriruhtinas Pietarille, tulevalle keisarille. Nuoren Katariinan elämä näyttäytyy ahdistavana, juuri sinä kultaisena häkkinä, josta aina kuninkaallisten kohdalla puhutaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Katariinalta odotetaan ainoastaan raskaaksi tuloa. Se ei olekaan ihan pieni tavoite, sillä aviomies Pietari on Katariinasta vastenmielinen ja vaikka se nyt ehkä menisi, ongelmana on, ettei hän myöskään osoita minkäänlaista innostusta seksuaalista kanssakäymistä kohtaan vaan keskittyy sängyssäkin leikkimään lelusotilailla.

Katariinalla ei ole hovissa muuta kuin pelättävää. Keisarinna Elisabet on kylmä häntä kohtaan, eikä hän voi luottaa kuin pariin ihmiseen, jotka ovat tulleet hänen mukanaan Saksasta. Ylellinen elämä näyttäytyy tylsänä. On oikeastaan hurjaa, kuinka vähän asioita Katariinalle tapahtuu. Hän seuraa hovia massiiivisissa muutoissa kesäpalatsista talvipalatsiin ja päinvastoin. Epävarmuutensa keskelläkin hänellä on kuitenkin jo nuoresta asti kunnianhimoa, joka lopulta johtaa hänet valtaistuimelle. Lapsiakin hän saa - rakastajiensa kanssa. Tosin lapset otetaan Katariinalta pois ja laitetaan aviomies Pietarin nimiin, mikä on Katariinalle suuri trauma.

Hirvisaari ei esitä Katariinaa mitenkään erityisen miellyttävänä naisena, mutta tuskinpa monet valtaa hamuavat ihmiset ovatkaan välttämättä kovin miellyttäviä. Toisaalta Katariina näyttäytyy ainoana, joka pysyy järjissään hovissa. Keisarinna Elisabet pelkää tulevansa tapetuksi, jos nukkuu öisin, joten hän juo ja nai. Tuleva keisari Pietari ei uskalla lainkaan kasvaa aikuiseksi. Kasvettuaan miehen ikään ja hankittuaan perheen Katariinan poika Paavalikaan ei pysty parempaan: hän pelkää vainoharhaisesti äitinsä haluavan hänet hengiltä. Sekoilevien ihmisten kanssa on raskasta elää, vaikka Katariina onkin vahva. Viimeisillä hetkillään keisarinna Elisabetkin ymmärtää tilanteen ja vihjaa Katariinalle, että tämän olisi kaapattava valta Pietarilta tekemällä palatsivallankumous.

Hirvisaari korostaa myös Katariinan intohimoja, eikä ihme, sillä Katariina Suurihan oli kuuluisa lukuisista rakastajistaan. Nämä esitetään ainakin Minä, Katariina -teoksessa pitkälti nimenomaan intohimon tuojina, suurten seksuaalisten kokemusten antajina, ei niinkään rakastettuina, joista olisi varsinaisesti tukea vaikeissa tilanteissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö rakastajista Hirvisaaren toisessa kirjassa Me, keisarinna enemmän muitakin puolia. Myös Katariina Suuren omat muistelmat voisivat valaista asiaa.

Mielenkiintoinen palanen tarinaa on myös Katariinan sopeutuminen uuteen uskontoon. Luterilaisesta Saksasta kotoisin oleva prinsessa ei pidä erityisemmin ortodoksisuudesta mutta ymmärtää, että sopeutuakseen uuteen asemaansa hänen on oltava vähintäänkin ulkoisesti kelvollinen ortodoksi. Vähitellen hän alkaa ajoittain löytää lohtuakin uudesta uskostaan.

Muisteloiden lukeminen vaatii aluksi hieman sopeutumista. Katariina ja Leon puhuttelevat toisiaan tavalla, joka voi vaikuttaa hieman kankealta tai teennäiseltä. Toisaalta, kuinka luontevaa kenenkään on puhutella yksinvaltias-keisarinnaa tai kuinka rennosti tämä itse voisikaan puhua. Ajatus muistelusta on kuitenkin hyvä, sillä lähes koko elämäänsä taaksepäin katsova Katariina näkee paremmin asioiden merkitykset kokonaisuuden kannalta, vaikka elääkin uudestaan elämänsä tuskaisimpia kokemuksia kuin olisi juuri niiden keskellä. Joitain asioita Katariina myös yrittää selvästi vältellä syyllisyydentunnosta tai muista syistä.

Minä, Katariina on kiintoisa historiallinen romaani, joka vetää mukaansa. Muuten, luin Minä, Katariinan Miki-muotoisena, ja sehän oli vallan käytännöllistä. Paksu romaani kulki mukana pienessäkin laukussa eikä silmiä silti tarvinnut siristellä, koska kirjasinkoko on riittävän suuri. Hieman Mikien kanssa pitää keskittyä sivujen kääntelyyn, sillä formaatin kirjojen paperi on niin ohutta, että helposti kääntää kaksi sivua kerralla. Raamattumaiseen paperiin kuitenkin tottuu. Mikit mahtuvat myös mukavasti kirjahyllyssä oleviin harvoihin koloihin, joten ne ovat paljon kirjoja omistavalle myös säilytyksen kannalta aika mainio formaatti.