Kesätunnelmia Tove Janssonin tapaan

Muumeista olen aina pitänyt, mutta myönnettäköön, etten tiennyt, että Tove Janssonin aikuistenkirjat voivat olla niin viehättäviä kuin Kesäkirja - mutta siinä onkin samaa henkeä kuin muumikirjoissa. Ja lukemisajankohtanikin oli paras mahdollinen, sillä luin kirjan aivan kesälomani lopuksi pari viikkoa sitten, ja kun pääsin kirjan viimeiseen lukuun nimeltä Elokuussa, ei ajoitus olisi voinut olla täydellisempi, sillä silloin olimme jo - no elokuussa.

Kesäkirjan henkilöhahmot ovat suoraan Janssonin omasta suvusta. Isä on Janssonin veli Lars, ja keskeisimmät henkilöt isoäiti ja Sophia ovat Janssonin äiti ja veljentytär Sophia pikkutyttönä. Janssonin elämäkerran kirjoittajan Tuula Karjalaisen mukaan tapahtumat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin oikeasti tapahtuneita.

Kesäkirja on lumoava alusta asti. Isoäiti on kadottanut tekohampaansa kukkapuskaan, ja Sophia auttaa häntä löytämään ne. Jo tämä isoäidin ja pojantyttären kohtaus paljastaa lapsen ja vanhuksen erikoislaatuisen suhteen.  

Kesäkirja kuvaa kohtauksia pitkin kesää. Tarina ei muodosta kokonaista juonta, mutta eipä sellaista lukija kaipaakaan. Väsynyt mutta Sophiaan hellästi ja jaksavasti suhtautuva isoäiti on paitsi huolehtiva, myös anarkistinen. On hillitöntä, kun isoäiti ottaa asenteen, että hän tai he Sophian kanssa voivat tehdä mitä vain, kunhan kukaan - ainakaan Lars, poika ja isä - ei näe. Sophia mm. menee isoäitinsä kanssa kurkkimaan naapurisaarelle rakennettuun mökkiin salaa.

Välillä isoäiti ei jaksaisi Sophiaa. Hän ajattelee: "Pahuksen kakara - - kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä." Isoäiti selvästi ymmärtää hauskan päälle - ja sen päälle, että hauska on tärkeää. Siksi hän on valmis ryömimään Sophian kanssa pusikoissa, vaikka se olisikin raskasta. Juuri tämä on minusta ihanaa Sophian ja isoäidin suhteessa. Isoäidillä on elämänviisautta, jota hän siirtää lapseen.

Ehkä hillittömin kirjan kohtauksista tapahtuu, kun isoäiti ja Sophia väittelevät helvetin olemassaolosta. Älykkäänä tyttönä Sophia tajuaa isoäidin puhuneen aiheesta itsensä kanssa ristiin ja syntyy kiivas keskustelu, jonka jatkuessa isoäiti astuu lehmänläjään. Siitä väittely vain yltyy, sillä isoäidin pinna alkaa loppua, kun keskustelukumppani on niin kova vastus. Keskustelu on herkullinen kuvaus lapsen ajattelusta: helvettikeskusteluun joudutaan nimittäin siitä syystä, että Sophia kysyy isoäidiltään ovelasti, voivatko enkelit lentää helvettiin.

Saaristo on minulle vieras ympäristö ja sillä tavoin se tuntuu eksoottiselta, kun Jansson kuvaa sitä. Luulenpa, että saaristossa asuville Janssonin kuvaus tuntuu puolestaan hyvin kotoisalta. Kesäkirja kuvaa arkea ja näyttää, ettei sen tarvitse olla tylsää, vaikkei ulkoisesti tapahtuisi mitään ihmeellistä. Kesäkirjassa on samanlaista lämpöä ja välittämistä kuin muumikirjoissa, ja minusta tuntuu, että sen voisi varmasti lukea uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mutta vaikea olisi kuvitella lukevansa sitä joskus muulloin kuin kesällä - vaikka varmasti se toisi kesän tunnelman keskelle talveakin.

Varistyttö onnistuu yllättämään

Erik Axel Sundin (joka on siis ruotsalaismiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist yhdessä) Varistyttö-trilogia on kovasti kehuttu ja esillä - kirjakaupassakin se oli varustettu kaupan työntekijän suosituksella ja pelottelulla karmivasta sisällöstä. Ehdin laittaa sarjan ensimmäisen osan, samalla nimellä kuin koko kirjasarja varustetun Varistytön, kirjastoon varaukseen, kun se osui käteeni kirjaston viikkolainahyllyssä. Niinpä peruin varauksen ja otin viikkolainan. Nyt ainoa ongelmani on, että toisen osan kanssa ei välttämättä käy viikkolainahyllyllä aivan yhtä hyvä onni. Niin, ja se, että kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta lokakuussa.

Olen lukenut Varistytöstä jonkin näkemyksen, jossa kirjaa pidettiin valtavan karmivana, juuri siinä rajalla olevana, että sen juuri ja juuri voi lukea. Karmiva kirjan aihe onkin: lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa ei kirjasta puutu. Mutta näitä asioita on käsitelty rikoskirjallisuudessa ennenkin. Onko Varistyttö siis jollain tavalla jotain uutta vai ei?

Poliisi Jeanette Kihlberg saa tutkittavakseen kuolleena löytyneen lapsen tapauksen. Jo ennen sitä lukijalle paljastetaan, että joku on rakentanut kotiinsa salahuoneen, johon rahtaa huumaamiaan lapsia omia käsittämättömiä tekojaan varten. Niinpä ensimmäinen Jeanetten näkemä lapsen ruumis ei valitettavasti jää viimeiseksi. Työssä on karmivaa, eikä kotonakaan mene hyvin. Jeanetten mies Åke on taidemaalari, joka ei kuitenkaan millään tavoin edes pyri elättämään itseään taiteellaan - ei ennen kuin tapaa naisen, joka muuttaa kaiken, myös Jeanetten elämän.

Sofia Zetterlund on psykoterapeutti, joka mm. antaa lausuntoja rikollisten psykiatrisesta tilasta. Hänellä on myös kokemus työstä Sierra Leonessa, joten hän saa hoidettavakseen lapsisotilas Samuelin, joka on sieltä kotoisin. Sofialla on takanaan huono ihmissuhde, ja nyt hän on aloittanut suhteen uuden miehen kanssa muttei oikein viihdy siinä. Vähitellen Sofian ja Jeanetten työkuviot alkavat kietoutua toisiinsa mm. Samuelin kohtalon vuoksi, ja naiset tuntuvat muodostavan hyvänkin tiimin - ainakin omasta mielestään. Eikä oikeastaan voikaan sanoa, etteikö tutkinnan alla oleva rikos olisi juuri sellainen, jossa tarvitaan sekä poliisia että psykiatria, mutta toisaalta...

Tarinaa ja henkilöiden taustoja avataan lukijalle vähitellen - jopa niin vähitellen, että osa tämän trilogian ykkösosan palasista jää vielä täydeksi arvoitukseksi. Traumatisoitunut pahantekijä sen sijaan paljastetaan jo nyt, mikä onkin nykydekkareille aika tyypillistä. Parasta kuitenkin on, että - yritän kertoa sen liikaa spoilaamatta - tästä huolimatta lukija tulee yllättymään rankasti. Ja se on hienoa, sillä paljon dekkareita lukenut pääsee harvemmin yllättymään jännärin ääressä.

Uppouduin Varistytön tarinaan oikein kunnolla, mutta sekin on minulle aika tyypillistä, jos saan rauhassa lukea sujuvasti etenevää, kohtuullisen helposti seurattavaa tarinaa. Onko Varistyttö siis dekkarigenren mullistava kirja? Sen rikoksia ratkovat henkilöt ovat jollain lailla hukassa elämässään tai kohtaavat suuria pettymyksiä. Sekään ei ole uusi keksintö - dekkareiden poliisihahmot ovat niin ongelmaisia, että tälläkin kertaa tulin toivoneeksi, että jospa joskus keskityttäisiin vain niihin murhiin. Sekin klisee käytetään jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa, että rikoksesta alkaa tulla liian henkilökohtainen sen ratkaisijalle - että etsivän lähipiiri joutuu vaaraan.

Varistytön ainekset ovat siis aika lailla samanlaiset kuin monissa muissakin nykyajan rikoskirjoissa, sillä kirjan kauheuksissakaan ei ole varsinaisesti mitään uutta - niin kamalaa kuin se onkin, että olemme kuulleet ja lukeneet lapsiin kohdistuvista järjettömistä rikoksista aiemminkin. Mutta ehkäpä kirjan koukuttavuus perustuu rikollisen mieleen. Kirjan rikollinen tekee pahaa, on uhri sekä kostaja, jonka kostoa on ainakin tässä vaiheessa mahdotonta ymmärtää. Ehkä se saa janoamaan seuraavaa osaa. Se, että haluaa saada selville, mikä tässä kaikessa on ideana. Sillä tämä murhaaja on paitsi sekaisin myös hyvin älykäs. Ehkäpä minua siis onnistaa kirjaston viikkolainahyllyllä, kun käyn palauttamassa Varistytön. Ehkäpä trilogian kakkososa Unissakulkija odottaa minua siellä. Ehkä se paljastaa edes hieman lisää...

Auringon ydin ei iskenyt tarpeeksi

Viime aikoina olen koko maailman mukana viehtynyt dystopioihin. Niinpä Johanna Sinisalon Auringon ydinkin kiinnosti. Se sijoittuu Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, joka tekee kaikin puolin selvän pesäeron muualla Euroopassa oleviin rappiodemokratioihin, jotka puolestaan ovat lähempänä todellista nyky-Suomea. Rappiodemokratioissa toimitaan rappiollisesti, mm. käytetään kännyköitä.

Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera, ja hänen siskonsa Manna ovat eläneet lapsuutensa Aulikki-mummon hoivissa suomalaisella maaseudulla. Siskokset ovat kuin yö ja päivä. Manna on sellainen, mitä naisesta odotetaan tulevan, eloi, joka keskittyy vain miesten miellyttämiseen, yksinkertaisesti sanottuna bimbo, jota ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Vanna on puolestaan morlokki, itsenäinen nainen, jolla on älyä. Aulikki näkee tämän ja opettaa Vannan teeskentelemään eloista, jotta tälle ei tulisi hankaluuksia. Erään tapaturman seurauksena tilalla olevalle rengille Jarelle selviää kuitenkin, ettei Vanna ole niin eloi-nainen kuin miltä näyttää, ja Jaren ja Vannan välille syntyy merkityksellinen ystävyyssuhde.

Vanna menettää siskonsa traagisen epäselvästi, ja siskon kohtalo piinaa ymmärrettävästi häntä. Vanna ajautuu käyttämään laittomaksi huumeeksi määriteltyä chiliä, jota hän myös diilaa Jaren kanssa. Lopulta Jare ja Vanna asuttavat Aulikin entisellä tilalla Neulapäässä chilejä salaa kasvattavaa ja jalostavaa omituista uskonlahkoa.

Auringon ytimen maailma on kiintoisa. Se muistuttaa elävästi - enkä edes tiedä, kuinka paljon liioitellen - siitä, kuinka naiset pyrkivät miellyttämään miehiä tässäkin maailmassa, vaikka heitä ei ole samalla tavoin siihen pakotettu. Auringon ydin tavoittaa jonkinlaisen parodian todellisistakin pariutumisrituaaleista. Tosin epäilen, että se monien mielestä kuvaa ennemminkin sitä, kuinka naisten meidänkin yhteiskunnassamme odotetaan vain miellyttävän miehiä - kuinka naisia alistetaan joka yhteiskunnassa. Sinänsä hienosti rakennetussa yhteiskunnassa häiritsevää kylläkin on, että on vaikea uskoa siihen, että naisista olisi todella saatu pienessä ajassa jalostettua eloi-sukupuoli, joka ei hoksaa mitään. Koska kummallakin sukupuolella on älynlahjoja ja omaa tahtoa aina jossain määrin, on epäuskottavaa, että ne yhtäkkiä häviäisivät käytännössä kokonaan suurimmalta osalta toista sukupuolta, vaikka älykkäimpiä ja omatoimisimpia muutaman sukupolven ajan estettäisiinkin lisääntymästä ja vaikka kasvatus olisi kuinka yksipuolista.

Toinen epäuskottavuus ovat chilit. Vaikka hieman kapsaisiinista luettuani ymmärsin, että sillä voi olla jos minkäkinlaisia vaikutuksia, en voi uskoa, että chilistä todella olisi vaaralliseksi huumausaineeksi. Toki Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on monta muutakin järjettömyyttä, mutta että chili olisi vaarallisempaa kuin heroiini tai jokin muu kova huume... Vai jäikö minulta tässä yhtälössä jotain ymmärtämättä, en tiedä, minun oli vain vaikea ostaa tätä chilijuttua ja uskoa Vannan pyörryttäviä huumekokemuksia.

Sinisalo kirjoittaa hyvin ja käyttää jälleen taitavasti eri tekstilajien yhdistelmää: kirja koostuu mm. Vannan kirjeistä sisarelleen, kuvitteellisista tietokirjakatkelmista ja muokatusta 1930-luvun Kotiliesi-lehden artikkelista. Pidän tavasta, jolla maailma ja tarina rakentuvat vähitellen näiden eri dokumenttien avulla.

Ikävää sen sijaan on, että minulle tarina jää jotenkin ontoksi. En saa siihen kosketuspintaa. Jare ja Vanna joutuvat vaaraan chilin diilaamisen vuoksi, Vanna taistelee riippuvuutensa kanssa, joskaan ei yritäkään päästä chilistä eroon, Jare tahtoo loikata ulkomaille... Jotenkin mikään ei saa kuitenkaan aikaan sitä, että minua alkaisi kiinnostaa, mihin tarina päättyy, miten henkilöille käy, selviääkö Mannan kohtalo vai ei. Surku homma. Ehkä olen vain liian kriittinen, tiedä häntä.