Aika suuri hämäys hämäsi aika suuresti

Jennifer Eganin romaani Aika suuri hämäys on saanut kehuja joka puolella. Jo ennen sen lukemista minulle oli valjennut myös, että odotettavissa olisi mahdollisesti sekava lukukokemus, joka ei etene kronologisesti eikä ehkä muutoinkaan suoraviivaisen ajattelun sääntöjä noudattaen. Niinpä lähdin mukaan niin kutsuttuun tarinaan ajatuksenani upota sinne, ottaa vastaan sen, mitä tulee, ja suunnilleen luottaen kai siihen, että vähitellen asiat alkavat hahmottua.

Jollain lailla Aika suuri hämäys koostuu kuin novelleista, joiden välillä hypätään ajassa johonkin suuntaan. Kansiliepeessä sanotaan, että romaanin "kehämäisen rakenteen voisi ajatella muistuttavan Facebookia". Vaikken olekaan Facebookissa, näkemykseni siitä on kuitenkin jotain ihan muuta kuin miltä tämä kirja vaikutti. Mielikuvissani Facebook on täynnä paskanjauhantaa, jonka kirjallinen taso on aivan jotain muuta kuin Jennifer Eganin kielellä. Eganin romaanissa on kyllä kehämäinen rakenne: alussa tavataan Alex, johon törmätään seuraavan kerran vasta viimeisessä luvussa. Sen sijaan en taida ymmärtää, mitä kehämäistä Facebookissa on - jos ei sitä lasketa, että monien ajatus ja elämä siellä kiertää varmasti yhtä ja samaa kehää.

Tästä arviosta taitaa tulla yhtä poukkoileva kuin arvioitavasta kirjasta... Joka tapauksessa ensimmäisen luvun Alex on treffeillä Sasha-nimisen naisen kanssa. Saman tien selviää, että Sasha on kleptomaani. Alexia emme tosiaankaan tapaa uudelleen kuin viimeisessä luvussa, jossa hänen ajatuksensa palaavat yhdenyönsuhde Sashaan, sillä Alexin seurassa on Bennie, vanha mies, joka on ollut aikanaan Sashan pomo. Aika suuri hämäys näyttääkin palasia juuri Sashan ja Bennien elämistä, mutta nimenomaan juuri palasia, jotka saavat jäädä irralleen. Bennien elämästä selviää, että hän on nuoruudessaan viettänyt bändielämää San Franciscossa - bändin nimi on ollut Liekehtivät dildot -, ruvennut levytuottajaksi ja kokenut nousunsa ja tuhonsa. Sasha puolestaan on mm. viihtynyt (?) Napolin räkäisimmissä paikoissa.

Välillä kerrotaan myös henkilöistä, jotka liittyvät jotenkin joko Bennieen tai Sashaan, perehdytään mm. siihen, kuinka Bennien vaimon Stephanien veli Jules haastattelee nuorta tähtinäyttelijää ja päätyy New Yorkin Keskuspuistoon suunnilleen raiskaamaan tämän. Yhden luvun ajan seurataan kaveriporukan huumeista kulkua ympäri New Yorkia ja päädytään hukkumiskuolemaan. Luku on yhtä sekava kuin huumeinen kulku ympäri New Yorkia oletettavasti olisi - raskas lukea, mutta aiheensa kuvauksena onnistunut. Niin, ja lukija saa nähdä, millainen on tulevaisuuden 12-vuotiaan päiväkirja: se on powerpoint-esitys (tässä kohden tekee pahaa). Sashan tytär Alison kuvaa perheensä elämää ympyröin ja muin kaavioin.

Oukei, Eganin romaani on malliesimerkki kokeilevasta proosasta. Teos muuttuu sitä kiinnostavammaksi, mitä pidemmälle sitä lukee, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Se on runsaudensarvi niin tarinoiden kuin ilmaisunsa tai kertojarakenteensa suhteen. On minäkertojaa, puhekielisempää ja kirjakielisempää sellaista, on kaikkitietävää, kommentoivaa kertojaa. Ja on sä-kertoja. Kuitenkin kirjan luettuaan ei oikein tiedä, mitä siitä pitäisi sanoa. Jäikö siitä mitään mieleen? Ei ainakaan minkäänlaista kokonaiskuvaa. Tuntuu vain siltä, että kirjassa oli vaikka mitä, mutta siitä ei osaa sanoa mitään. Ymmärtäisin henkilöistä enemmän, jos lukisin kirjan uudelleen, sen tiedän. Mutta sitä en tiedä, oliko kirja hurmaava vai liian outo, tarkoituksellisen monimutkainen vain tekotaiteellisuuden vuoksi.

Victor Frankenstein ja koiransa

Kauhuelokuvat innostavat minua kovin, kuten tiedätte. Kaikenlainen kauhuelokuviin viittaava, vaikkei se pelottaisikaan, kelpaa siis yleensä minulle. Niinpä lähdin katsomaan myös Frankenweenie-elokuvan, ja ihan mielelläni lähdinkin, varsinkin, kun se on Tim Burtonin tekeleitä.

En ollut kovin paljoa perehtynyt elokuvaan ennen leffaan lähtöä, mutta sen verran osasin yhdistää elokuvan nimen ja päätähden kuvan nähtyäni, etteivät yhteydet Mary Shelleyn Frankensteiniin tulleet yllätyksenä. Frankenweeniessä Victor Frankenstein on koulupoika, jolla on Sparky-niminen ihastuttava koira. Koira kuitenkin jää auton alle ja kuolee. Victor on suruissaan, mutta uusi luonnontieteitten opettaja saa hänet - ei suoraan ehdottamalla, mutta pojalla sattuu leikkaamaan - kokeilemaan jotain hurjaa: Sparkyn herättämistä henkiin. Temppu onnistuukin, mutta kun toiset lapset saavat selville, mitä Victor on tehnyt, alkavat he kilpailla entistä hullummilla tekosilla, sillä koulussa  on tiedekilpailu, jonka jokainen tahtoisi voittaa, eikä kuolleista herättämistä ole noin temppumielessä helppo peitota.

Frankenweenie on tehty niille, jotka rakastavat klassisia kauhuelokuvia. Ilman suurempaa vaivaa siitä bongaa ties kuinka monta viittausta vanhoihin leffoihin. Ymmärrettävästi vanhat Frankenstein-elokuvat ovat mukana tärkeimmissä kohtauksissa: Victorin nostaessa kuolleen koiransa korkeuksiin kohti salamoita ja paikkakunnalla tärkeän tuulimyllyn palaessa elokuvan loppuhuipennuksessa. Frankenstein-leffoihin viitataan muutoinkin. Victorin naapurissa asuva tyttökoira muuttuu Frankensteinin morsiameksi, kun sen kuononpää saa kuolleista herätetyn Sparkyn kuononpäästä sähköä.

Mutta ei muutakaan klassikkokauhua ole unohdettu. Kun Victorin luokkakaverit hiipivät Victorin kotona, heidän varjonsa heittyvät seinälle kuin Nosferatun ikään. Yhden koululaisen kilpikonna muuttuu valtavaksi olennoksi, josta ei voi olla tulematta Godzilla mieleen. Herääkin kysymys, onko elokuva lapsille itse asiassa liian pelottava (sen ikäraja on 7) ja varsinaisesti suunnattu aikuisille, jotka ymmärtävät sen sisältämät viittaukset toisiin elokuviin. No, toisaalta luulen, että olisin itse lapsena ollut innostunut, jos olisi ollut tällaista animaatioelokuvaa, jossa kaivetaan auki hautoja ja jossa on ihan oikeita säikyttelykohtia. Tosin seitsemänvuotiasta lasta en varmaankaan veisi tätä elokuvaa katsomaan - hieman rauhallisemmilla rainoilla voi aloitella, vaikka pienestä pitäen voi kauhukulttuuriinkin tutustua.

P.S. Lopussa itkettikin, joten siitä elokuvalle voi antaa vielä pari lisäpistettä.

Maihinnousu

Riikka Ala-Harjan romaani Maihinnousu sai kovastikin julkisuutta, kun Ala-Harja sai sisarensa vihat päälleen. Sisaren mukaan tarinan syöpäsairas lapsi on kuin hänen oma lapsensa ja lapsen sairaskertomus on kuin hänen lapsensa sairaskertomus. Sisarusten julkisuudessa riitely ja asioiden kommentoiminen on lähinnä säälittävää, mutta unohdetaan se nyt, sillä onneksi kirjan voi aina lukea vain kirjana, eikä fiktion kohdalla tarvitse välittää siitä, mitkä ovat tarinan todelliset yhtymäkohdat oikeisiin ihmisiin ja heidän elämäntarinoihinsa. Maihinnousun tarina on itsessään kiinnostava, ja minä en ainakaan ajattele sen luettuani Ala-Harjan sisaresta, tämän miehestä tai lapsesta yhtään mitään. Sen sijaan olen mielestäni lukenut kertomuksen, joka kuvaa hyvin varmasti monenkin naisen tuntoja elämäntilanteessa, jossa mikään ei tunnu menevän hyvin.

Maihinnousun päähenkilö-kertoja Julie elää vaikeaa elämänvaihetta. Hänelle ja hänen miehelleen on tulossa ero. Miehellä on uusi nainen, mutta saman katon alla edelleen asutaan ja yritetään vältellä toista. Sitten paljastuu, että 8-vuotiaalla Emma-tyttärellä on leukemia. Julie joutuu ehkä luopumaan sekä miehestään että tyttärestään, jos oikein huonosti käy.

Tarina sijoittuu Normandian rannikolle, ja Julien elämän taistelut rinnastuvat Normandian maihinnousuun, sillä sekin on osa Julien arkea – hän nimittäin työskentelee oppaana, joka opastaa ryhmiä Sword Beachilla, yhdellä rannoista, joilla liittoutuneet nousivat maihin kesäkuun 6. päivänä vuonna 1944. Jollain lailla Julie näkee maihinnoususta vain taistelun, ei niinkään sen lopputulosta. Omassa taistelussaankin hän on toki melkein koko kirjan ajan keskellä pahinta aikaa. Hänen on tehtävä päätöksiä, pohdittava, voiko vakavasti sairaalle lapselle kertoa siitä, että äiti ja isä eroavat, voiko hän muuttaa omaan asuntoon ennen kuin Emma on parantunut tai kuollut.

Julie ei tunnu haluavan miestään takaisin. Häntä riivaavat mielikuvat siitä, kuinka tämä elää elämäänsä uuden naisensa kanssa ja kuinka Emma luikahtaa tuon uuden perheen jäseneksi. Parisuhteen eteen Julie ei kuitenkaan jaksa tai edes halua taistella. Sen sijaan Emman paranemista lukuun ottamatta kaikki muuttuu merkityksettömäksi. Esimerkiksi kun Julie törmää autollaan koiraan, joka kuolee kolarissa, hän on täysin välinpitämätön koiran omistajan surua kohtaan. Kun Julie viimein muuttaa pois yhteisestä kodista, mies rupeaa hankalaksi, mutta vaikka Julie on murtumaisillaan, hän ei kummemmin jaksa välittää edes miehen tempuista.

Maihinnousu kertoo tarinansa Julien näkökulmasta. Viitteitä siihen, miksi Julien mies on aloittanut suhteen uuden naisen kanssa tai mikä parisuhteessa on mennyt vikaan, ei kummemmin anneta. Mies pääsee kertomaan kirjeitse katkeruudestaan, kun Julie tekee ratkaisunsa muuttaa omaan asuntoon. Emma kipuilee ehkä yhden luvun verran vanhempien eroa. Sairauteensa lapsi ei osaa suhtautua samalla vakavuudella kuin vanhemmat, mikä onkin aivan ymmärrettävää. Mutta kirja kertoo Julien kokemuksista, naisesta, joka kliseisesti selviää eteenpäin, koska on pakko. Naisesta, joka selviää yksin, koska oikeastaan on pakko. Juliella on hyvä ystävä, johon hän voisi tukeutua, mutta ei tukeudu. Ehkä se kertoo siitä, että vaikka tällä ystävättärellä on kokemus lapsen kuolemasta, Julie on pahassa olossaan yksin.

Maihinnousu ei ole kevyt kirja, vaikka se on helppo- ja nopealukuinen. Julien elämä on raastavaa, ja ilon hetket tulevat loppujen lopuksi tietyllä tavalla oudoista asioista, kuten kirjan lopussa siitä, että Emman opettaja ei pidä Emman käyttäytymistä – pulisemista tunnilla – sopivana. On riemastuttavaa, että lapsi on jälleen voimissaan aiheuttaakseen häiriötä oppitunneilla. On kuitenkin vaikea sanoa, mitä Juliesta pitäisi ajatella. Hän taistelee elämässään eteenpäin, mutta hän ei ärsytä eikä saa tuntemaan sympatiaa. Tai ehkä lukijakin vain menee niin mukaan Julien tarinaan, ettei hänelläkään ole voimia keskittyä muuhun kuin Emman hyvinvointiin – äidin ja lukijan tunteet ovat tässä vain sivuseikka.