Epätoivoinen elokuvamaraton osa 1

Koska kesäkin on kohta loppu, päätimme mieheni kanssa, että vapaa-ajasta pitää nauttia myös elokuvien muodossa ennen kuin olemme taas sen ongelman edessä, että vapaa-aikaa ei kummemmin ole (tai no suhteellistahan se tietenkin on, käsittääkö vapaa-ajan määrän paljoksi vai vähäksi, ainakin meidän tapauksessamme).

Emme olleet käyneet pitkään aikaan vuokraamossa, joten teimmekin sinne muutaman päivän sisään kolme reissua ja katsastimme yhteensä seitsemän varsin erilaista elokuvaa. Niiden käsittely viekin tämän ja kaksi seuraavaa postausta.

Sisilia sydämessäni

Aloitimme elokuvien katselemisen Giuseppe Tornatoren ohjaamalla italialaisfilmillä Sisilia sydämessäni (Baarìa). Elokuva oli ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen esittää noin 80 vuotta Sisilian historiaa kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsoja onkin ensin hieman hämillään, sillä on vaikea tietää, mistä näkökulmasta tarinaa pitäisi lähteä seuraamaan. Vähitellen välähtää, että kannattaa seurata Peppino Torrenuova -nimistä henkilöä (aikuisroolissa Francesco Scianna), joka on tarinan alussa pikkupoika.

Elokuva alkaa 1920-luvulta. Katsoja saattaa olla hieman pulassa, ellei tunne päällisin puolin Italian tai ainakin Euroopan historiaa 1900-luvun osalta. Ja asiansa tuntevallekin katsojalle olisi hyväksi, jos silloin tälllöin ruudussa vilahtaisi vuosi, jossa ollaan menossa. Koska kuvattava ajanjakso on pitkä, suurillekin historian tapahtumille voidaan nimittäin antaa vain vähän aikaa.

Peppino menee tietenkin tarinan aikana naimisiin ja saa omia lapsia. Keskeisempi osa tarinassa on kuitenkin hänen kommunistinurallaan. Peppino pyrkii etenemään politiikassa, muttei koskaan pääse Roomaan saakka. Sen sijaan hän saa ajoittain turpaansa. Mm. viljelysmaan vaatiminen takaisin corleonelaisilta ei välttämättä ole kaikista näkökulmista ajateltuna kovin järkevä idea.

Sisilia sydämessäni on osittain yksittäisten kohtausten jatkumo, jossa vain se, että samat henkilöt elävät historian eri vaiheet, yhdistää tapahtumia. Sinällään se kuitenkin on ihan mielenkiintoinen kuvaus Sisiliasta. On hauska katsoa, kuinka tapahtumapaikkana oleva pikkukaupunki kasvaa ja kuinka ajan kuluminen näkyy kaikessa. Erityisen taitavasti ja kiehtovasti on tehty kohdat, joissa tarinan henkilöt hetkessä vanhenevat niin, että tilalle tulee toinen näyttelijä. Mm. Peppinon tuleva vaimo kasvaa aikuiseksi yhdellä kumarruksella, jonka hän tekee ommeltavanaan olevan puvun taakse.

Sleeping Beauty

Sleeping Beauty oli katsomistamme elokuvista omituisin – ja takakansitekstiltään hämäävin. Dvd:n takakansi lupasi elokuvan kertovan opiskelijatyttö Lucysta (Emily Browning), joka hankkii rahaa mm. prostituoituna. Sitten Lucy suostuu outoon sopimukseen: hän antaa nukuttaa itsensä rahaa hankkiakseen ruususenuneen, jotta jotkut tuntemattomat voivat yksinkertaisesti käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen, kun hän on tiedottomana. Lucyn selvittäessä, mitä nuo unen aikana tapahtuneet teot ovat, hän joutuukin sitten kuseen pahemman kerran.

Tuollainen takakansiteksti saa odottamaan trilleriä, jossa Lucy ratkoo arvoitusta henkensä uhalla ja katsojalla alkaa sydän pomppia jännityksestä. No, aivan trilleriä ei ollut luvassa. Lucy jäi arvoitukseksi. Hän tekee niin monta työtä, ettei kunnolla ehdi nukkua ja selvästikin hankkii rahaa. Silti hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi siihen, että häntä pyydetään maksamaan vuokransa, kuten myös siihen, että hänen käsketään muuttaa. Yleensäkin hän tuntuu suhtautuvan kaikkeen välinpitämättömästi. Ainoastaan käydessään Birdmann-nimisen miehen (Ewen Leslie) luona Lucy näyttää tunteitaan. Birdmann on jonkinlainen narkkari ja jonkinlainen poikaystävä – nämä seikat jäävät epäselviksi.

Entäpä sitten Lucyn ruususenunet? Nuori nainen joutuu todellakin miesten käsittelemäksi. Asiaa organisoi nainen, joka sanoo, että kaikki penetraatiota ja jälkien jättämistä lukuun ottamatta on sallittua. Ikävä kyllä Lucy on niin hukassa, että tuskin välittäisi siitäkään, mitä miehet tekevät hänelle hänen ollessaan unessa. Hän haluaa kuitenkin tietää, mistä on kyse. Mutta ei siitä mitään trilleriä synny, kuten jo totesin. Tarina jää kaiken lisäksi ilman kunnollista loppua. Voimme vain kysellä, oliko se taide-elokuva, jota emme ymmärtäneet vai eivätkö elokuvan tekijätkään olleet oikein selvillä siitä, mitä halusivat teoksellaan sanoa.

Hysteria

Vibraattorin keksijästä kertova viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva Hysteria oli onneksi hieman selkeämpi elokuva. Mortimer Granville (Hugh Dancy) on kerta kaikkiaan lääkäri edellä aikaansa. Hänen mielestään kun potilaan mätänevään jalkaan pitäisi jopa silloin tällöin vaihtaa side. Tällaiset naurettavat ajatukset aiheuttavat Mortimerille potkut, joiden jälkeen hän saa onneksi piakkoin uutta työtä. Mutta mätäneviä jalkoja ei ole tällä kertaa luvassa. Niiden sijaan nuori ja komea lääkäri joutuu hoitamaan naisia, jotka kärsivät hysteriasta.

Edistyksellinen hoito muistuttaa muodoltaan epäilyttävästi naisen tyydyttämistä käsin. Ja sellaista hoitoahan ei pysty kovin kauan antamaan ilman varsin vakavia rannevaivoja. Onneksi Mortimerilla on ystävä, joka on kiinnostunut tekniikasta – varsinkin, jos se toimii sähköllä. Hänen luonaan Mortimer oivaltaakin, että sähköinen laite voisi tehdä saman, minkä hänen kätensä – ja käsi säästyisi vammoilta.

Tarinaan on tietenkin ujutettu myös romanssi. Mortimeria ollaan älyllisten järjestelyjen seurauksena naittamassa työnantajansa tyttärelle Emilylle (Felicity Jones), joka on varsin mukava nuori nainen, mutta tottakai oikea rakkaus voittaa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä tehdyt järjestelyt. Niinpä Mortimerkin lopulta päätyy yhteen Emilyn epäsovinnaisen sisaren Charlotten (Maggie Gyllenhaal) kanssa. Charlotte on intohimoisesti köyhien ja naisten asialla – välillä hän istuu vankilassakin.

Hysteria on ennalta-arvattava mutta aivan ihana elokuva. Se on lämpimän humoristinen ja näyttää, että hyväkin voi voittaa. Uskonpa, että moni nauraa Hysterian nähdessään ääneenkin, niin hupaisaa on viktoriaanisen ajan siveily. Jos haluatte hyvälle tuulelle, katsokaa tämä elokuva.

Sistersin veljekset

Länkkäri on miesten laji. Pienenä katselin westernejä isäni kanssa ja pistin aina pääni piiloon, kun elokuvassa ammuttiin. Isäni aina sitten kertoi, milloin ampuminen oli ohi. Mieheni kanssa yritin puolestani katsoa dollaritrilogian, enkä tuntunut saavan siitä mitään irti. Jokin kiehtovuus länkkäreissä kuitenkin on, ja ehkä siksi tartuin Patrick deWittin Sistersin veljekset -kirjaan – tai sitten siksi, että sen varsin kiehtova kansikuva on tullut vastaan melkein joka lehdessä.  

Sistersin veljekset ei ole turhaan saanut huomiota. Se on ihan kiehtova nopsasti luettava romaani, eikä viimemmäksi ole tainnut kauheasti villiin länteen sijoittuvia tarinoita ilmestyä – ainakaan kirjoina. Tarinan kertoo Eli Sisters, joka muodostaa veljensä Charlien kanssa tappoyksikön. Miehet matkaavat työnantajansa kommodorin käskystä tappamaan miestä nimeltä Hermann Kermit Warm.

 Aluksi tarina vaikuttaa vain luettelolta kiinnostavia satunnaisia kohtaamisia. Se on yhtä aikaa traaginen ja hervoton. Hyvä esimerkki tästä on seuraava kohtaus: Kun veljekset yöpyvät erään naisen mökissä, he huomaavat aamulla naisen kadonneen. Oviaukkoon on ripustettu helminauha, jossa on veljesten mielestä kirous. Koska oviaukkoa ei voi käyttää, on mentävä ulos ikkunasta. Eli ei tosin siitä mahdu, joten Charlie lähtee etsimään välineitä, joilla hajottaa ikkuna-aukkoa suuremmaksi. Etsintämatkallaan Charlie tulee tappaneeksi joukon ihmisiä, mikä on kaikin puolin varsin turhaa, sillä veljen ollessa poissa Eli on puolestaan joutunut käyttämään oviaukkoa, kun karhu on uhannnut hänen hevostaan eikä hän ole saanut ammuttua sitä mökin sisältä käsin. Eikä siinä helminauhassa sitten taitanut mitään kirousta ollakaan, mutta koominen ja traaginen risteävät tarinan tässä kohdassa hienosti.

Kaikkien omituisten kokemusten lomassa Eli pohtii vakavampia. Hänestä tuntuu omituiselta elää tappajan elämää, jossa vain tapetaan tietämättä edes, mitä ihmettä esimerkiksi Hermann Kermit Warm on täsmälleen tehnyt. Ja vielä enemmän pohdituttaa, kun lopulta selviävät ne yksityiskohdat, joiden vuoksi mies on joutunut tappolistalle. Eli yrittää rakastuakin ja haluaisi pitää rauhassa pientä kauppaa – sellaista elämää hän kaipaisi. Mutta nyt pitää taistella hevosen kanssa, josta ei ole oikein mihinkään mutta johon kuitenkin kiintyy.

Eli on oikeastaan aika surumielinen hahmo, ja koko teos on täynnä ristiriitaista tunnelmaa. Se suhtautuu westerniin humoristisesti, mutta on toisaalta myös lohduton ja brutaali (esimerkiksi kun Elin hevosen sairastunut silmä kaivetaan lusikalla ulos silmäkuopasta). Aika paljon Sistersin veljekset kertoo myös veljeydestä: veljeä ei oikein voi aina ymmärtää, mutta veljekset ovat toisissaan henkisesti kiinni, vaikka heidän unelmansa olisivatkin päinvastaiset.

Olisi hauska nähdä Sistersin veljekset elokuvana. Wikipedian mukaan elokuvaoikeudet onkin jo ostettu, mutta sitähän ei tiedä, milloin elokuva oikeasti syntyy, jos syntyy. Itse näkisin kirjan elokuvana, joka sekä järkyttää, naurattaa kippuraan että myös liikuttaa – ja herättää ajatuksia.