Lumikissa on taikaa edelleen

Vanhoilla kansansaduilla on aina ajankohtaista sanottavaa. Tämän todistaa jälleen kerran elokuva Lumikki ja metsästäjä. On myönnettävä, että elokuva on hieman kaksijakoinen – siinä on lumousta mutta myös aika naurettavia ratkaisuja – mutta yhtä kaikki se ei ole mielestäni saanut sille kuuluvaa arvoa (käsittääkseni monet arvostelut eivät ole arvostaneet elokuvaa kovin korkealle).

Lumikki ja metsästäjä alkaa melko lailla kaikkien tunteman Lumikki-version mukaan mutta jatkaa sitten omalla tavallaan. Kuningatar toivoo lasta, ja pian Lumikki (lapsena Raffey Cassidy, myöhemmin Kristen Stewart) syntyykin. Hän on ihastuttava lapsi, mutta pian äiti menehtyy. Isä menee uusiin naimisiin – aivan liian nopeasti tajutakseen, että hänet vain halutaan raivata tieltä – ja uusi kuningatar Ravenna (Charlize Theron) on pian Lumikin ainoa ”huoltaja”. Sittenpä Lumikki asuukin vankina yhdessä linnan torneista.

Kuningattarella on tietenkin peilinsä, joka paljastaa hänelle Lumikin tultua täysi-ikäiseksi, että kuningattaren edesmenneen puolison tytär onkin maan kaunein. Kuningatar haetuttaa Lumikin luokseen, mutta tämä onnistuu pakenemaan ennen kohtalokkaita seurauksia. Niinpä kuningatar lähettää tytön perään metsästäjän (Chris Hemsworth), joka johtaa ensin hallitsijan joukkoja mutta siirtyy pian suojelemaan Lumikkia. Lopulta metsästäjä lupaa viedä Lumikin kuningatarta vastustavan Hammondin herttuan (Vincent Regan) luo. Tämän poika William (Sam Claflin) on ollut Lumikin lapsuudenystävä eikä ole unohtanut tyttöä. 

Lumikki ja metsästäjä -elokuvan tekijät ovat Disneynsä nähneet. Lumikki rimpuilee noidutussa metsässä kuin Disneyn tulkinnassa ikään – tosin Disney-klassikossa metsän kauhut taisivat olla vain Lumikin mielikuvitusta kun nyt metsä todellakin on täynnänsä taikuutta. Synkkä metsä on eräs elokuvan lumoavista visuaalisista karkeista. Katsojaa pelottaa mukavasti, kun Lumikki yrittää päästä eroon käärmeiksi muuttuvista puunoksista. Aivan toisenlainen ihastuttava miljöö on vehreä turvapaikka, johon kääpiöt vievät Lumikin ja metsästäjän. Siellä sienillä on silmät, maassa tallustaa kilpikonnia ja keijukaiset häiritsevät kääpiöitä heleällä laulullaan. Sadun lumousta kaipaava todellakin saa sitä, joten annettakoon anteeksi, että kohtaaminen peikon kanssa ei vie millään tavoin juonta eteenpäin ja on selvästi tehty vain siksi, että se nyt vain näyttää hauskalta, kun silta osoittuukin peikoksi, jota vastaan on taisteltava. 

On pakko yhtyä siihen näkemykseen, että paha kuningatar Ravenna on elokuvan kiinnostavin hahmo. Ravennaa riivaa halu saada valtaa ja olla ikuisesti nuori ja kaunis. Hänessä on taika, joka mahdollistaa tämän, mutta Lumikki voi särkeä hänen suunnitelmansa, murtaa lumouksen. 

Joku kriitikko väitti Charleze Theronin ylinäyttelevän, ja onhan se myönnettävä, että naisen eleet ja ilmeet on tehty melkoisen suuresti. Mutta tähän tarinaan se käy. Kuningatar on kuin paholaisen vallassa ja muistuttaa katsojaa siitä, miten turmelevaa on hamuta valtaa, sekä siitä, että nuoruuttaan ei voi pitää ikuisesti ja vanhenemista vastaan taistelu vie tuhoon ennemmin tai myöhemmin. Lumikin tarina onkin oiva vertauskuva sille, että kauneuteensa kaiken luottavat joutuvat auttamatta ajan kuluessa sen tilanteen eteen, että joku nuorempi – ja ainakin sillä hetkellä kauniimpi – kiinnittää huomion puoleensa, että vanhenevan on pakko väistyä kauneuden markkinoilta, niin julmaa kuin se onkin. Ravenna on puvustettu komeasti, ja hänen ympärilleen rakentuvat myös monet komeat efektit, mm. se, kuinka kuningatar muuttuu korppilaumaksi tai upottautuu johonkin maitoa muistuttavaan nesteeseen ja nousee siitä yltä päältä puhtaan valkoisena. 

Lumikki ja metsästäjä ottaa hauskasti mukaan Lumikin tarinan keskeisimmät elementit, mutta käsittelee ne omalla tavallaan. Useimmat ratkaisut ovat mielestäni onnistuneita. Lumikki saa omenansa naamioituneelta kuningattarelta, mutta tämän naamioasu on paljon houkuttelevampi kuin perinteinen noita-akan valepuku. Kääpiöt ovat mukana, mutta Lumikki ei mene heidän luokseen asumaan. Lasiarkku puuttuu, mutta Lumikki makaa kuolleena ja saa rakkauden suudelman, muttei tule koskaan tietämään, kuka sen hänelle antoi. Sen sijaan Lumikin muuttaminen eräänlaiseksi Jeanne D'Arc -hahmoksi, joka johtaa joukkonsa taisteluun pahaa äitipuolta vastaan, on hieman naiivi ratkaisu. Lopputaistelu onkin hohhoijaa-osastoa kääpiöiden huumorikyhäelmistä huolimatta.

Kokonaisuutena Lumikki ja metsästäjä on kuitenkin selvästi positiivinen kokemus. Se on kaunista katseltavaa mutta kyllä sen tarinassakin on voimaa – vaikka voisikin sanoa, että se on ainakin yhtä paljon tarina Ravennasta kuin Lumikista. Siis tarina siitä, kuinka vääriä asioita tavoitellessaan yleensä tuhoaa itsensä, vaikka yrittäisikin tuhota sen, mikä on hyvää ja kaunista. 

Ehdinpäs ensin

Olen hidas lukija, ja tiiliskivien kanssa minulla on aina vaikeuksia. Niin oli nytkin, kun luin George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun toista osaa Kuninkaiden koitos, vaikka kannustimena oli katsoa samaan aikaan Canal+:lta tulevaa sarjan toista kautta, joka perustuu juuri tuohon kirjaan. Kauan kirjan kanssa vierähti, mutta ne moninaiset hetket olivat nautinnollisia ja nyt kirja on luettu – ja televisiosarjan toista kautta on vielä kaksi jaksoa jäljellä!

Tähän väliin lyhyt spoilausvaroitus: spoilaan, joten päättäkää itse, miten paljon se teitä haittaa.

Varsinainen tarkoitukseni oli, että etenisin kirjaa aina vähän televisiosarjan edellä. Suunnitelmani meni puihin melkein saman tien, koska dramatisoijat olivat – ehkä aivan aiheestakin – muokanneet televisiosarjan tahdin aika lailla erilaiseksi kuin mikä kirjan tahti on. Joka tapauksessa Westeros on sekaisin, sillä kovin moni on julistanut itsensä kuninkaaksi: on Joffrey Baratheon, jonka joku saattaa vielä uskoa Robert Baratheonin lailliseksi jälkeläiseksi – tai sitten ei – on Renly Baratheon, jolla ei ole ominaisuuksia ainakaan sotivaksi kuninkaaksi, on Stannis Barathenon, joka on päästänyt lähipiiriinsä epäilyttävän noitanaisen, joka vannoo uuden uskonnon nimeen, ja on Robb Stark, joka ei voi antaa pelkkien Baratheonien taistella kruunusta, sillä nämä tuskin olisivat valtakunnalle hyväksi.

Kuninkaiden lisäksi seurataan toki muitakin hahmoja – joita riittää niin, että Martin unohtelee heitä aina kymmeniksi ellei sadoiksi sivuiksi syrjään, ja kun henkilöön palataan, lukija saa selailla teosta taaksepäin muistaakseen, mitä juuri tälle henkilölle kuului, kun hänestä viimemmäksi kerrottiin. Arya on pakenemassa kohti pohjoista, Jon seikkailee Yövartiossa Muurin pohjoispuolella, Sansa kärvistelee Kuninkaansatamassa Joffreyn hovissa, Bran yrittää johtaa Talvivaaraa, vaikka on vasta pieni lapsi, Tyrion toimittaa kuninkaan Kouran virkaa ja tuntuu olevan ainut, joka jollain tavalla ajaa myös valtakunnan etua. Uusi seurattava henkilö, entinen salakuljettaja Davos, johtaa omalta osaltaan Stannis Baratheonin joukkoja. Daenerys vaeltaa erämaassa mutta päätyy sitten vauraaseen kaupunkiin, jossa yksi jos toinen haluaa hyötyä hänen lohikäärmeistään. Theon tekee koko ajan enemmän ja enemmän virheitä.

Kuninkaiden koitos on tarina juonittelusta. Se ei sisällä kokoaikaista tykittävää tapahtumista, mutta se on aidosti kirja, jonka henkilöiden parissa viihtyy. Itselläni on paha tapa tuntea lukiessani usein suurtakin halua vain päästä kirjan loppuun, jotta voin tarttua seuraavaan kirjaan. Kuninkaiden koitosta lukiessani nautin vain tarinasta, itse lukemisesta. Tosin on myönnettävä, että kirjan loppua lukiessani kävi kyllä mielessäni, että seuraavaksi on luettava jotain nopeasti taltutettavaa – vaikkakin toisaalta kirjan loppuessa tekee heti mieli tarttua sarjan seuraavaan osaan...

Martinin tarina paisuu tosiaan hieman liikaakin, mutta sen hahmot ovat niin kiinnostavia, että paisumista ei tee kovin paljoa mieli harmitella. Itse asiassa on vaikea valita suosikkihenkilöä, sillä kiinnostavia henkilöitä riittää. Tai no, kyllä Tyrion Lannister taitaa nousta ykköseksi. Hänellä on pureva kommentti jokaiseen tilanteeseen, ja hänellä on jollain lailla lämmin sydän, vaikkei sitä aluksi arvaisikaan. Lisäksi kun Tyrion vielä rakastuu Shae-nimiseen ilotyttöön, ei lukija voi kuin toivoa, että tämä syrjitty Lannister saisi kokea onnea.

Toinen herkullinen hahmo on Arya Stark, joka tosin oli ehkä vielä mielenkiintoisempi kirjasarjan ensimmäisessä osassa Valtaistuinpeli, jossa hän opetteli miekkailemaan ja näytti kapinansa sitä kohtaan, että hänestä haluttiin tehdä lady, sillä olihan hän lordin tytär. Nyt, paetessaan ensin Yövartioon matkalla olevien seurassa pohjoiseen, Arya tarvitsee noita vähemmän naisellisia taitoja. Ja kun matkalaisia johtava Yoren tapetaan, Arya voi todella kiittää luojaansa siitä, ettei ole koskaan halunnut olla ladylike.

Valtavan henkilögallerian vuoksi joidenkin henkilöiden osuus jää harmillisen pieneksi. Itse olen kiinnostunut esimerkiksi Daeneneryksen tarinasta, sillä tämä nuori nainen on aivan sarjan alussa alistettu tyttö, jonka veli naittaa omien päämääriensä vuoksi aivan oudolle, pelottavallekin miehelle khal Drogolle. Daeneryksen asema muuttuu kuitenkin, kun hänestä tulee khaleesi, ja vielä voimakkaampi hänestä tulee, kun hänestä tulee khaleesi, jolla on kolme lohikäärmettä. Nyt Daenerysista puhutaan sadan tai parin sadan sivun välein, eikä hänen tarinansa etene erityisemmin.

Martin tuo mukaan myös uusia kiinnostavia henkilöitä, joiden soisi saavan enemmän tilaa – mutta ehkäpä he pääsevät suurempaan rooliin, kun tarina jatkuu elleivät sitten ole loppujen lopuksi vain sivuhenkilöitä. Näitä kiintoisia henkilöitä on ainakin Melisandre, Stannis Baratheonin lumonnut noitanainen. Hän tuo tarinaan vielä yhden uskonnollisen ulottuvuuden, ja mikä ehkä vielä kiinnostavampaa, synnyttää varjolapsen, jonka tarina ei voi jäädä tähän osaan. Jon puolestaan kohtaa muurin pohjoispuolella Ygritte-nimisen nuoren naisen, joka pienen väännön jälkeen ottaa Jonista voiton – saa nähdä, miten tässäkin romanssinpoikasessa käy. Jonista puheen ollen – on hieman harmi, että Jonin ja Samin tiet eroavat, kun Jon lähtee pitkälle partioretkelle. Sam jää tällöin syrjään, vaikka tämän tukevan taistelijana avuttoman nuorenmiehen pärjääminen Yövartiossa on tavallaan paljon mielenkiintoisempi asia kuin Jonin yövartiointi. Niin, ja kuuluuhan uusiin henkilöihin myös Brienne, soturinainen, joka todistaa Catelyn Starkin kanssa Renly Baratheonin kuoleman ja joutuu pakenemaan mutta janoaa kostoa, sillä hänellä taisi olla kuningas Renlyä kohtaan juuri sen kaltaisia tunteita, jotka eivät ole pelkkää sotilaallista uskollisuutta.

On mielestäni hyvä, että sota-aikaa kuvaava kirja ei keskity taisteluiden kuvittamiseen. Lopussa tosin kerrotaan Kuninkaansatamasta käydystä taistelusta. Taisteluita mielenkiintoisempia ovat kuitenkin tilanteet, joissa valtaa hamuava tai siinä kiinni oleva pelkää puolestaan ja laatii suunnitelmia. On mielenkiintoista seurata esimerkiksi, kuinka Cercei toimii sijaishallitsijana. Hänellä ei ole sitä valtaa, minkä hän tahtoisi, mutta yhtä kaikki hänen on keksittävä keinot, ettei hänen sekoileva poikansa Joffrey pilaisi kaikkea.

Myös itsestään liikoja luulevaa Theonia on mielenkiintoista seurata. Theon luulee palaavansa Talvivaarasta kotiinsa Piikille kaivattuna poikana, mutta niin hänen isänsä kuin siskonsa pitävät häntä häviäjänä. Eivätkä he väärässä ole – Theon päättää näyttää kaikille valtaamalla Talvivaaran, mutta menestyksestä häntä ei voi kehua. Pian hän alkaa itsekin ahdistua, sillä ei se vain ole kovin helppoa tappaa ihmisiä, joiden kanssa on elänyt puolet elämästään.

Laajasta teoksesta ei pysty kirjoittamaan lyhyesti. Nämäkin ovat vain päällimmäisiä mietteitä. Lienee myös parasta tehdä eri postaus televisiosarjan toisesta tuotantokaudesta. Tänä iltanahan saamme nähdä sen toiseksi viimeisen jakson.

Anonyymit romantikot

Maailmassa on liian vähän elokuvia, joiden keskeinen kantava voima olisi käsikirjoitus ja sympaattinen näyttelijätyö. Ranskalainen Anonyymit romantikot on tällainen harvinainen elokuva. Jo pari vuotta sitten tehty leffa pyörii onneksi nyt suomalaisissa elokuvateattereissa.

Angélique (Isabelle Carré) on hakemassa työtä suklaatehtaasta. Hän ajattelee sopivansa työhön, sillä on itse asiassa suunnilleen maailman paras suklaantekijä. Hänen suklaansa ovat myyneet kuin häkä, mutta Angélique on halunnut itse pysyä taka-alalla, ja yleisesti onkin uskottu, että hänen suklaansa on tehnyt kaukana tavoittamattomissa asuva erakko. Tutun suklaapuodin omistajan kuolema on kuitenkin ajanut Angéliquen etsimään uutta työpaikkaa.

Suklaatehtaan johtaja Jean-René (Benoît Poelvoorde) palkkaa Angéliquen varsin lyhyen ja omituisen työhaastattelun jälkeen. Angélique on tyytyväinen, kunnes hänelle selviää, että hänet onkin palkattu myymään tehtaan suklaita, ei valmistamaan niitä. Koska Angélique ei ole sosiaalisesti yhtä reipas kuin suklaantekijänä, hän vaikenee siitä, ettei oikeastaan osaa myydä mitään.

Mutta Angélique ei ole tarinan ainut arka henkilö. Katsoja saa selityksen Jean-Renén outoon käytökseen varsin pian. Mies käy psykiatrialla tilittämässä sitä, kuinka pelkää yhtä sun toista, mm. puhelimeen vastaamista ja tietenkin naisia. Psykiatri antaa Jean-Renélle tehtäväksi viedä joku nainen syömään ja kyllä – hän valitsee tietenkin Angéliquen.

Ei ole vaikea arvata, että lopuksi Angélique pääsee näyttämään suklaantekotaitonsa ja Jean-Renékin alkaa uskaltaa puhua tunteistaan. Romanttisten komedioiden ydin ei kuitenkaan ole siinä, että loppuratkaisun pitäisi olla omaperäinen. Niinpä täysin arvattavasta lopusta huolimatta Anonyymit romantikot on nautittava elokuva. Vaikka Angélique ja Jean-René pelkäävät elämää aivan liikaa ja enemmän kuin useimmat ihmiset, uskoisin, että melkein jokainen meistä löytää heistä jotain tuttua, itse koettua. Kuten sen, kuinka ensimmäisillä treffeillä tulee sanottua jotain tavattoman tyhmää, kun yrittää viritellä keskustelua. Tai sen, kuinka pelkää tehneensä jotain väärin, kun toinen perääntyy vain omaa epävarmuuttaan.

Elokuvan huumori perustuu pieniin yksityiskohtiin, jotka kumpuavat Angéliquen ja Jean-Renén peloista ja arkuudesta. Katsoja asettuu kuitenkin oitis näiden kahden puolelle eikä naura pahantahtoisesti, vaikka elokuva esittääkin tilanteita, jotka todellisessa elämässä ovat oikeasti todella ahdistavia. Mutta toisten tuella Angélique ja Jean-René menevät eteenpäin ja löytävät onnen. Siksi elokuva onkin myös hyvin rohkaiseva: esteet ja pelot voi voittaa. Elokuvan lopussa pääpari tekee ehkä hieman yllättävän mutta ainakin minusta sympaattisen ratkaisun, joten leffateatterista voi lähteä hymy huulilla ulos (tällä kertaa sateeseen).