Suomalaista kauhukirjallisuutta: Saattaja

Kauhu on varsinkin elokuvien mutta miksei myös kirjojen kohdalla yksi suosikkilajeistani. Suomalaista kauhua ei ole tullut luettua kovin paljoa, joten olin varsin iloinen, kun huomasin Mia Vänskän julkaisseen kirjan Saattaja. Kirja nimittäin lupaili kauhuaineksia – joita jälleen hieman spoilaan, varoitukseksi vain.

Saattajan päähenkilö on Lilja, joka saa tarpeekseen miehensä uskottomuudesta, kun tämä löytyy jo omastakin kodista vieraan naisen kanssa. Lilja päättää muuttaa takaisin lapsuudenkotiinsa pienemmälle paikkakunnalle. Käy kuitenkin ilmi, että talossa on jotain outoa, ja muistellessaan lapsuuttaan Lilja oivaltaa, että tuo outous on ollut siellä aina. Kellarissa vuotaa vettä oudosti, ja kun remonttimies käy ongelmaa katsomassa, hän sekoaa ja tappaa naapurin naisen. Liljan äitikin vaipuu kellarissa tajuttomuuteen ja joutuu sairaalaan.

Liljan elämä ei siis näytä ruusuiselta. Mitä tehdä talolle, jossa selvästikään ei ole kaikki hyvin? Miten auttaa Kristiinaa, ystävää, jonka mies yltyy kännipäissä väkivaltaiseksi? Miten tukea uutta poikaystävää Juliusta, joka hänkin taistelee menneisyytensä ja alkoholinhimon kanssa?

Kummitustalotarinat kiehtovat minua jostain syystä. Tiedän, että ne usein toistavat itseään. Aaveilla on jokin menneisyyden palanen, jonka he haluavat kostaa tai jotain muuta jo moneen kertaan nähtyä ja kuultua. Silti tunsin suuren pettymyksentunteen, kun selvisi, mistä tässä tarinassa on kyse: Liljan pitää saattaa välitilassa olevat kuolleet kuolleiden maahan ennen kuin heidät imaiseen iso pahuus. Ja miten välitilaan pääsee: Liljan talon kellarin kautta tietenkin! Oi voi! ”I see dead people and I have to help them! Oh my God!”

Näin suureen pettymykseen ei kuitenkaan ollut oikeasti aihetta. Vaikka tuo yllätyksen yllätyksettömyys häiritsikin, Saattajassa on paljon positiivisia aineksia. Maailma, johon Liljan on mentävä tehtäväänsä suorittamaan, ammentaa suomalaisesta mytologiasta, jossa on aina ainesta hyvään tarinaan. Kuolleiden rannalla kävelee ylväästi karhu. Tähänkin palaseen olisin tosin toivonut hieman syvempää näkökulmaa. Kalevalaisesta maisemasta olisi voinut tehdä vieläkin kalevalaisemman. Aivan kuin mytologiaa ei olisi hyödynnetty niin paljon kuin mihin siinä olisi aineksia. Siitä huolimatta yrityksestä on nostettava hattua. Tunnemme ehkä liiankin hyvin toisten kulttuurien tarinoita mutta emme omiamme.

Vänskä pyrkii nostamaan esiin isojakin teemoja käsitellessään Kristiinan ja tämän tyttären Aavan tilannetta. Hän antaa ihmisille toivoa, uskoo ihmiseen, joka todella yrittää parantaa elämäntapansa. Kristiinan puoliso ja Aavan isä Lasse tekee kovasti töitä muuttuakseen. Toisaalta en tiedä, onko tämäkin kuitenkin niitä kirjoja, joissa on haukattu liian suuri pala. Suomalaisen alkoholismin käsittely olisi varmasti aivan riittävä teema yhteen romaaniin – ei siinä enää kummituksia tarvittaisi lisämausteeksi. Eivätkä kummitukset kaipaa perheväkivaltaa ja alkoholismia lisämausteekseen. Toisaalta ongelmat tekevät kirjan hahmoista elävämpiä, todempia, eivätkä he jää liian siloisiksi tai paperisiksi.

Kauhun luominen paperille on varmasti hankalampaa kuin sen luominen valkokankaalle. Siksi Mia Vänskä ansaitseekin hatunnoston hyvästä yrityksestä. Ehkäpä joku tekee Saattajasta joskus elokuvan. Tarina saattaisi nimittäin tiivistyä kuvallisessa muodossa tehokkaammin kuin kirjan kansien välissä.

Kissa nirvanassa

Kuten blogiani seuraavat tietävät, en yleensä harrasta parin rivin postauksia, vaan yritän saada aikaan jotain sanottavaa, vaikka se pinnallista olisikin. Nyt ajattelin kuitenkin piristää itseäni - ja ehkä jotakuta muutakin - vain antamalla kuvan puhua:

True Blood – 4. kausi

Yksi tämän vuoden parhaita päätöksiämme on Canal+:n hankkiminen. Game of Thronesin vuoksi se varsinaisesti hankittiin, mutta nytpä on yhtä lailla nähty mm. True Bloodin 4. tuotantokausi. Et välttäne spoilauksia, joten jos et ole nähnyt kautta ja tahdot katsoa sen rauhassa jännittäen, eteenpäin ei kannata lukea.

Tätä kautta mainostettiin alaotsikolla The Season of the Witch, ja sitä se todella onkin. Marnie-niminen noita alkaa todelliseen sotaan vampyyreja vastaan, kun häneen asettuu asumaan satoja vuosia vanha noita Antonia. Marnien joukkoihin eksyy myös mm. Tara, joka huomaa piakkoin, että tuli tehneeksi virheen.



Tuotantokauden alussa vie hetken ennen kuin tarinaan pääsee kiinni. Sookie on nimittäin ollut keijujen seurassa reilun vuoden ja kun hän palaa, hän luulee olleensa poissa vain hetken, mutta kaikki muut luulevat, että hän on kuollut. Sookien kotikin on myyty – Ericille! Tästä Sookie ei ole kovinkaan innoissaan, sillä miten pitää vampyyri poissa tämän omasta kodista. Toisaalta pian Eric on todella pysyvästi Sookien talossa: hän joutuu Marnien noitumaksi, menettää muistinsa ja joutuu piiloutumaan, ja Sookie on niin hyväsydäminen, että ottaa Ericin hoitaakseen. Tästä kehittyykin sitten oikea rakkaussuhde, vaikkakin ainakin naiskatsojat – sekä meillä asuva mieskatsoja – alkavat Ericin kaikenpuolisesta hellyydestä huolimatta pian kaivata vanhaa Ericiä takaisin. Ericin fanien onkin syytä varautua siihen, että Eric esiintyy huomattavan paljon pehmeämpänä suuren osan tästä tuotantokaudesta.



Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne kuoli harmillisesti – joskin näyttävästi – kolmannen tuotantokauden lopussa. Nyt Louisianaa hallitsee Bill. Eipä siinä mitään, komea kuningashan Bill on, hänen kannaltaan ongelma on vain se, että nyt hän joutuu hoitamaan kaikki ongelmat, mitä Marnien kanssa ilmenee. Ja niitä ilmenee. Pamkin muuttuu – tosin vain ulkonäöltään – sellaiseksi, että vanha Pam olisi hetimmiten tervetullut takaisin.



Huvittavinta neljännessä tuotantokaudessa on se, että järjen ääntä esittää useimmiten Jason Stackhouse. Hän työskentelee nyt ihan täysillä lainvalvojana, ja syytä onkin, että joku työskentelee, sillä Andy Bellefleur on riippuvainen v:stä, eikä oikein kykene työhönsä. Jasonilla ei onneksi enää ole joka ilta uutta naista, mutta naisongelmia hänellä silti riittää. Ihmispuuma Crystalin kanssa peuhaaminen ei olekaan niin ihanaa kuin Jason kuvitteli, ja kun Hojt eroaa Jessicasta ja Jason iskee silmänsä tähän, omatunto kolkuttelee miestä, joka haluaa parhaan ystävänsä exää.



Samilla on orastava suhde muodonmuuttaja Lunan kanssa, mutta suhde ei ole ongelmaton, sillä Lunan entinen mies on paikallisen ihmissusilauman johtaja eikä suvaitse uusia miehiä entisen vaimonsa ja tyttärensä lähettyville. Lisäksi Samilla on aivan liikaa harmia veljestään Tommysta, joka ajoittain tuntuu selvästi koko sarjan vastenmielisimmältä hahmolta.

Kauden lopussa on niin monta cliffhangeria, että päätä huimaa. Kuinka tässä nyt kykenee odottamaan, mitä tapahtui Taralle, joka on ammuttuna verissään Sookien sylissä, mitä seuraa siitä, että betoniin upotettu inha vampyyrikuningas Russell Edgington on päässyt pakoon, miten Lafaette selviää siitä, että tappoi poikaystävänsä ollessaan Marnien hengen vallassa? Ja mitä outoa ja vaarallista on Terry Bellefleurissa, josta Arlene saa varsin oudolta taholta varoituksen? Niin, ja valitseeko Sookie nyt Alciden, kun tuli ilmoittaneeksi, ettei ota Billiä eikä Ericiä, vaikka rakastaa molempia, ja kun Alcidekin on vapaa, sillä Sookie itse tappoi Debbien, jonka kanssa Alcide oli jo aloittanut ihan oikeasti suhteen uudelleen? Auttakaa.

Annaan voi tutustua aikuisenakin

Hassua kyllä, mutten ole uskoakseni lukenut L. M. Montgomeryn Anna-kirjoja ollessani pieni tyttö. No, ehtiihän sitä vanhempanakin, ja sen verran kovaksi klassikoksi Anna-kirjat voidaan lukea, että otan nyt lukemani Annan nuoruusvuodet mukaan 10 klassikkoa -haasteeseen, joka on valitettavasti aika huonossa jamassa.

Annan nuoruusvuodet alkaa melkein kuin satu, jossa vanha pariskunta haluaa lapsen: Vihervaarassa asuvat Matthew ja Marilla Cuthbert – vanhat yhdessä asuvat sisarukset – haluavat tilalleen pojan, joka voisi auttaa maataloustöissä. Pojan pitäisi sitten olla tulossa lastenkodista, mutta eipä tulekaan poikaa, vaan melkoisen poikamainen tyttö Anna Shirley.

On helppo ymmärtää, että Anna on suuri tyttökirjasuosikki. Hän menee eikä meinaa ja tekee varmasti sellaista, mitä jokainen tyttö haluaisi uskaltaa tehdä, mutta ei tee, koska on niin kiltti. Anna pysyy kuitenkin kiltin tytön puolella niin selvästi, että aikuslukijaa se saattaa ärsyttääkin. Annan kohellukset johtuvat enimmäkseen tietämättömyydestä: hän tulee mm. laittaneeksi kakkuun vahingossa Marillan reumatismilinimenttiä, sillä Marilla on laittanut linimenttinsä vaniljapulloon.

Minun on helppo löytää Annasta itseni: Anna on haahuileva haaveilija, joka rakastaa mielikuvituksen voimaa ja juuttuu hetkeen ihastelemaan tai ihmettelemään asioita. On ihastuttavan hupaisaa, kuinka hän keksii Vihervaaraan saapuessaan jokaiselle paikalle romantiikkaa huokuvan nimen, kuten Suloisuuden valkea tie tai Tumma päilyvä aallokko. Ystävyttyään Diana-nimisen tytön kanssa Annan mielikuvitus alkaa jos mahdollista lentää vieläkin vauhdikkaammin.

On hauska seurata Matthew'n ja Marillan suhtautumista Annaan. Matthew ihastuu Annan seuraan jo hakiessaan tätä asemalta Vihervaaraan. Marilla alkaa rakastaa Annaa hieman hitaammin eikä halua näyttää välittämistään yhtä suoraan. Hän yrittää olla tiukka kasvattaja, mutta tämän tästä hänen on yritettävä piilotella huvittuneisuuttaan, kun Anna koheltaa tai muutoin vain rypee kasvamisentuskissaan.

Mielenkiintoista on myös odotella, kuinka Anna lähentyy Gilbert Blythe -nimisen pojan kanssa. On ilmiselvää, että kyräilevä en-voi-sietää-tuota-poikaa-asenne tulee muuttumaan. Oletettavasti minun on myös luettava kirjasarjaa eteenpäin nähdäkseni, kuinka romanssi etenee.

Kaiken kaikkiaan Annan elämä vaikuttaa idylliseltä. Jollain lailla Annalla on epäuskottavankin hyvä sydän, mutta kyllä sellainen tyttökirjaan sopii. Suuret surutkin – kuten Matthew'n kuolema – käsitellään kirjassa hyvin lämpimästi, niin elämänmyönteinen teos on. Ja täytyy sanoa, että pidin Annan nuoruusvuosista, vaikka olenkin jo liiankin kyynistynyt. Jonkinlaisen pikkutyttövaihteen tämä tietysti vaatii, sillä aikuisen silmiin Annan elämä on niin siloista, mutta pikkutytöksi onkin välillä aivan mainiota palata.

Halloween Frankensteinin parissa

Vietimme miehen kanssa halloweenia katsastamalla Frankenstein-filmatisointeja oikein urakalla. Samalla sain monella elokuvalla eteenpäin projektiani, jonka tarkoituksena on katsoa kaikki kauhuelokuvat, jotka on esitelty kirjassa 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Frankenstein-vertailu oli sen verran hauskaa, että suosittelen sitä lämpimästi kaikille muillekin.

Frankenstein (1931)

Aloitimme vuonna 1931 valmistuneesta James Whalen ohjaamasta elokuvasta Frankenstein, joka esittelee ikoniseksi nousseen Boris Karloffin hirviötulkinnan. Elokuva vetikin aivan uskomattomasti mukaansa, vaikka on 80 vuotta vanha ja tietenkin jollain lailla kömpelö nykyelokuviin verrattuna. Hyvä tarina, vaikka se olisi yksinkertainenkin, tekee elokuvasta toimivan. Lisäksi elokuvan hirviö on tavattoman koskettava hahmo.

Elokuva on lyhyt, joten se lähtee liikkeelle selittelemättä tiedemies Henry Frankensteinin (Colin Clive) taustoja sen kummemmin, kuin että hän on kyllästynyt yliopistoon ja lähtenyt yksinäisyyteen tekemään kokeitaan. Kaikki – Frankensteinin morsian Elisabeth (Mae Clarke), miehen ystävä Victor (John Boles) sekä entinen opettaja tohtori Waldman (Edward Van Sloan) - ovat kättelyssä huolissaan Frankesteinista, mutta tämä vain kaivelee hautoja ja rakentaa ihmistään. Mikään ei saa muuttamaan hulluksi tulkitun tiedemiehen päätä.

Hirviöstä tulee hirviö vasta sitten, kun ihmiset alkavat suhtautua häneen vihamielisesti. Henkiin herättyään hirviö on varovainen, mutta Frankensteinin apurina oleva hieman yksinkertainen mies pelottelee häntä tulella, ja kun hirviö tietenkin peloissaan muuttuu hieman aggressiivisemmaksi, hänestä tulee ihmisten mielissä paholainen.



Kaikki menee itse asiassa pieleen vain siksi, että ihmiset suhtautuvat Frankensteinin luomaan olentoon hirviönä. Vain pieni tyttö nimeltä Maria (Marilyn Harris) saa hirviön iloiseksi leikkiessään tämän kanssa hetken. Harmillisesti hirviön väärinkäsitys johtaa siihen, että hän heittää Marian järveen ja tyttö kuolee. Hirviö on teostaan sanoinkuvaamattoman kauhistunut, mutta sitä tunnetta ei kukaan ole näkemässä, ja niinpä hirviö on ihmisten mielissä vertajanoava lapsentappaja.



Lopulta, kun hirviö on aiheuttanut useammankin ihmisen kuoleman ja käynyt – täysin epäloogisesti, sillä miten hän voisi edes tietää, minne mennä etsimään muita tarinan henkilöitä – pelottelemassa Elisabethia, traagista hahmoa lähdetään tappamaan koko kylän voimin. Elokuvan lopussa hirviö jääkin palavaan myllyyn ja katsoja todennäköisesti päättelee, että hän kuolee sinne.

Elokuva hyödyntää varjoja, pimeyttä ja myrskyä luodessaan painostavaa tunnelmaa. Frankenstein kokee olevansa aluksi väärin ymmärretty nero, joka ei välitä edes hullun leimasta, jos onnistuu kokeessaan herättää henkiin ruumiiden kappaleista koottu ihminen. Hyvin nopeasti hän kääntää kuitenkin kelkkansa, joten katsojallekin viestittyy hyvin selvästi Jumalan leikkimisen järjettömyys. Kaiken sympatian saa kuitenkin hirviö, joka tuskin tahtoisi kenellekään pahaa, ellei löytyisi niin monta, jotka tahtovat hänelle pahaa.

Frankensteinin morsian (1935)

Edelleen James Whalen ohjaaman Frankensteinin morsiamen alussa paljastuu tietenkin, että hirviö on edelleen elossa palavassa myllyssä. Tarinan pyörteisiin päästään mukaan, kun jonkinlaisen kehystarinan lordi Byron (Gavin Gordon) alkaa kuvailla paikalla olleelle Percy Shellylle (Douglas Walton) ja tämän vaimolle Marylle (Elsa Lanchester) Maryn kirjoittaman tarinan kauheutta. Tällä tavoin kerrataan Frankenstein-elokuvan tapahtumat. Mary Shelley intoutuu jatkamaan tarinaa, ja niin päästään näkemään, kuinka kauheudet jatkuvat.

Kauheuksiin syyllinen ei tällä kertaa itse asiassa ole niinkään Henry Frankenstein (Colin Clive) kuin hänen entinen opettajansa, yliopistolta pois potkittu tohtori Pretorius (Ernest Thesiger). Hän saapuu tapaamaan Frankensteinia uhkaavan varjon saattelemana, ja katsoja ymmärtää heti, että Frankensteinin olisi hyvä kieltäytyä Protoriuksen yhteistyötarjouksesta. Hassua on se, että Protorius on itse asiassa tieteentekemisessään Frankensteinia pidemmällä: hän on onnistunut luomaan kaikin puolin toimivia hahmoja ihmisistä merenneitoihin, vaikka hahmot eivät olekaan oikeiden ihmisten kokoisia vaan selvästi pienempiä. Todennäköisesti Protorius on pantu esittelemään edistyksellistä tiedettään vain siksi, että elokuvantekijät ovat päässeet esittelemään aikaan nähden edistyksellisiä erikoistehosteitaan. Mutta mikäpä siinä – on mainiota katsella, kun Protorius nostaa Henrik VIII:n näköisen pikku ihmisen pinseteillä ilmaan.

Protorius on kuitenkin sisimmältään itse piru. Hänen tavoitteenaan on luoda Frankensteinin hirviölle morsian, ja saadakseen tavoitteensa toteutettua hän on valmis käyttämään alhaisia keinoja. Lopulta hän laittaa hirviön kaappaamaan Elisabethin (Valerie Hobson), jotta saa Frankensteinin auttamaan itseään. Frankenstein puolestaan esitetään sisäistä kamppailua käyvänä tiedemiehenä, jota tieteen rajojen rikkominen edelleen kiinnostaa mutta joka haluaisi päästä eroon kaikista vaikeuksista, joihin on tieteensä takia joutunut.

Hirviö on edelleen hyvin traaginen ja surullinen hahmo. Häntä pelätään niin, että noitavaino vain jatkuu. Hirviön ulkonäkö pelottaa mm. paimenessa olevan naisen, joka putoaa jokeen. Kun hirviö pelastaa naisen hukkumasta, tämä kirkuu jälleen niin kovaa, että hirviötä jahtaavat miehet tulevat paikalle. Kukaan ei ymmärrä hirviön tapaa kommunikoida – hän aiheuttaa ainoastaan kauhua.

Kuten ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa myös Frankensteinin morsiamessa löytyy kuitenkin joku, joka ymmärtää hirviötä. Tällä kertaa se on metsän keskellä asuva yksinäinen mies, joka on sokea. Mies suhtautuu hirviöön liikuttavan lempeästi. Hän toivottaa tämän tervetulleeksi taloonsa, eikä vaadi hirviötä kertomaan, millaisissa vaikeuksissa tämä on. Muutoin hirviön kohtelu on vieläkin pahempaa kuin ensimmäisessä elokuvassa: hänet mm. sidotaan paaluun ja hänen siinä ollessaan häntä heitellään tavaroilla.

Mutta entäpä hirviön morsian? Hän on niin vaikuttava hahmo, että elokuva kannattaa katsoa loppuun, vaikka se ehkä välillä muuten voi vaikuttaakin kouhotukselta. Hauskasti morsianta esittää sama näyttelijätär kuin Mary Shellyä elokuvan alussa: Elsa Lanchester.



Frankensteinin kirous (1957)

Frankensteinin kirous on Hammer-yhtiön tuotantoa ja se ohjasi Terence Fisher. Tällä kertaa Frankenstein (Peter Cushing) kertoo itse tarinansa. Elokuvan alussa hän on vankilassa, ja aika jännittävää onkin, että aiemmissa elokuvissa yhteiskunta ei ole laittanut Frankensteinia minkäänlaiseen vastuuseen siitä, mitä tämä on tehnyt. Syy kauheuksiinhan on itse asiassa Frankenstein, ei hirviö itse.

Frankensteinin kirouksessa Frankenstein palaa nuoruuteensa, jossa hänellä oli innoittava kotiopettaja. Jo nuoressa Frankensteinissa näkyy kuitenkin piru, joka ajattelee vain itseään ja on valmis tekemään mitä tahansa päästäkseen päämääräänsä. Luodessaan hirviötään Frankenstein lopulta tappaa ilman tunnontuskia erään professorin saadakseen luomalleen olennolle mahdollisimman älykkäät aivot. Hän matkustaa myös toiselle paikkakunnalle hankkimaan äskettäin kuolleen kuvanveistäjän kädet. Vaikka tarina ruumiiden palasista eloon herätetystä olennosta on epäuskottava joka tapauksessa, tuntuu hassulta, kuinka Frankenstein kuljettaa ihmisenpalasiaan. Irti leikatut kädet on kääritty kankaaseen, ja siinä kaikki. Tuskinpa niitä kukaan enää sen jälkeen saisi toimivasti istutettua keneenkään. Onneksi nämä yksityiskohdat eivät vie tarinasta sen kiehtovuutta – eihän Frankensteinin tarina millään tavoin käsittele tieteellistä uskottavuutta vaan mm. tieteenteon etiikkaa sekä ihmisen halua päästä Jumalan paikalle.

Frankensteinin apuri ja ystävä Paul Krempe (Robert Urquhart) alkaa ymmärtää, millaisiin kauheuksiin Frankensteinin tekoset ovat johtamassa. Hän yrittää suojella Elisabethia (Hazel Court), mutta tämä ei suostu jättämään Frankensteinin taloa. Lopulta Elisabeth tietenkin kohtaa hirviön.

Christopher Lee näyttää hirviönä siltä kuin hänellä olisi runsas kerros käsittämätöntä kasvonaamiota kasvoillaan. Vaikutelma on maskeeraushaavojen kanssa melkoisen kuvottava ja monen mielestä varmasti myös tahattoman koominen. Ikävää tässä hirviötulkinnassa on kuitenkin se, ettei käsikirjoitus anna hirviölle minkäänlaisia sympatiapiirteitä. Hirviö on alusta asti aggressiivinen: hän käy Frankensteinin kurkkuun kiinni ja jatkaa väkivaltaisella linjalla. Tästä syystä Frankensteinin kirouksen hirviö ei olekaan yhtä kiinnostava hahmo kuin vanhempien katsomieni elokuvien hirviö, joka oli väärinymmärretty, syrjitty yksilö, joka tuskin olisi tappanut kärpästäkään, jos ihmiset olisivat kohdelleet häntä inhimillisesti.



Mary Shelleyn Frankenstein (1994)

Mary Shelleyn Frankenstein on puolestaan Kenneth Branaghin ohjaama ja Frankensteinin rooli yhtä lailla hänen näyttelemänsä. Elokuva pohjustaa Frankensteinin ratkaisut paremmin kuin aiemmat elokuvat. Frankenstein menettää äitinsä sekä opiskeluaikaisen opettajansa professori Waldmanin (John Cleese) sekä lopulta morsiamensa Elisabethin (Helena Bonham Carter). Tämä kaikki saa hänet taistelemaan kuolemaa vastaan niin, että sopii hyvin kysyä, meneekö hän liikaa Jumalan toiminta-alueelle. Mutta niinhän on tarpeen kysyä aika useinkin lääketieteen ja muunkin tieteen kohdalla. Frankensteinin tarina todellakin käsittelee edelleen ajankohtaisia teemoja.

Hirviö (Robert de Niro) on syntyessään niin rujo ja väkivaltainen, ettei hänestä uskoisi löytyvän inhimillistä puolta, mutta niin vain löytyy, kun hirviö pääsee karkuun ja alkaa eräässä mökissä elävän perheen hyväntekijäksi. Hän nostaa sadon routaisesta maasta ja saa hyväksyvää ja kiittävää huomiota, kun ei näyttäydy. Sitten, kun hän viimein uskaltautuu perheen sokean isoisän puheille ja tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan, väärinkäsitys tuhoaa kaiken.



Tässä vaiheessa hirviö tajuaa lopullisesti, ettei tule hyväksytyksi. Hän kiroaa Frankensteinin ja aiheuttaa Frankensteinin pienen veljen kuoleman mutta lavastaa syylliseksi viattoman, joka joutuu murhasta hirteen. Hirviö ei usko, että kukaan muu kuin toinen hänen kaltaisensa voisi hyväksyä hänet, ja tästä syystä hän pyytää Frankensteinia tekemään hirviövaimon. Frankenstein kieltäytyy. Kostonhimossaan hirviö ilmestyy paikalle Frankensteinin hääyönä ja Elisabeth kuolee. Frankenstein on jo niin syvästi hullu, että päättää herättää morsiamensa henkiin. Tämä onnistuukin, mutta siitä huolimatta on ilmiselvää, että tarinan loppu tulee olemaan onneton sekä Frankensteinin että hirviön kannalta.

Ilmeisesti Mary Shelleyn Frankenstein pyrkii näistä neljästä elokuvasta uskollisimmin noudattelemaan elokuvien pohjalla olevaa alkuperäisteosta. Se keskittyy kuvaamaan sitä, kuinka Frankenstein vajoaa syvemmälle ja syvemmälle epätoivoon ja hulluuteen. Se kuvaa myös Frankensteinin ja Elisabethin rakkautta, joka on yhtä aikaa voimakas ja hauras. Ja lisäksi se kuvaa hirviön, joka huomaa, ettei ystävällisyydellä saa itseään onnelliseksi. Silloin on valittava toinen tie – ikävä kyllä.

Onnen tunti

Anna-Leena Härkösen uuden romaanin Onnen tunnin keskushenkilö on Tuula, jolla on onnellinen perhe, mies ja poika, mutta joka saa yhtäkkisen idean hankkia sijaislapsi. Uskomattoman helposti hän saa miehensä Harrin – joka on joka tilanteessa käsittämättömän ymmärtäväinen ja kärsivällinen – mukaan näkemykseensä uudenlaisesta elämästä. Niinpä melkein alta aikayksikön Tuulan, Harrin ja 10-vuotiaan Roopen luo muuttaa kaksi sijaislasta, Venni, joka on 5-vuotias ja Luke, joka on 8 vuotta.

Kovia kokeneiden huostaanotettujen lasten sijaisäitinä oleminen ei ole tietenkään helppoa. Venni-tyttö hakee huomiota enemmänkin kuin olisi normaalia, ja yliherkkyyskin häntä vaivaa. Luke puolestaan on sulkeutunut koviskuoreensa, joka kyllä ajoittain onneksi hieman murenee, jotta poikaan saa jonkinlaisen kontaktin. Tuulalle selviää pian, millainen on sosiaalihuollon todellisuus: hän jää lasten kanssa eteen tulevine ongelmineen aika lailla yksin. Sossuntäti Sarikin vain huokailee, koska on niin väsynyt näkemään surullisia ihmiskohtaloita.

Tuula yrittää selvästi täyttää hieman pienempien lapsien aukon elämässään. Häntä pelottaa, että Roope on kasvamassa niin isoksi, että äiti ei enää olekaan niin tärkeä. Tätä aukkoa on tietysti hieman outoa lähteä korvaamaan sijaislapsilla, ja aluksi näyttää siltä, että Roopekin lähtee entistä kauemmas äidistään, kun Luke muuttaa taloon. Lisäksi Tuula alkaa muistella entistä enemmän omaa lapsuuttaan alkoholistiäidin kanssa.

Härkönen kuvaa mielestäni uskottavasti Tuulan tunteiden ailahtelua ei-niin-yksioikoisessa tilanteessa. Kirjan tapahtumien aikana lapset ehtivät olla Tuulan ja Harrin hoteissa vasta reilun kuukauden, mutta kaikkea ehtii tapahtua: on niin hyviä kuin epätoivon hetkiä, pitää miettiä, mitä Vennin ja Luken vanhemmista pitäisi ajatella, pitää kuunnella lapsenkasvatusjeesusteluja, jotka alkavat tositilanteessa tuntua aivan joltain muulta kuin järkevältä avulta.

Onnen tunnin henkilöt ovat aitoja. Tuulakin oppii, ettei hänen alkuperäinen käsityksensä Vennin ja Luken oikeista vanhemmista oikein kelpaa lopulliseksi tuomioksi. Ainoastaan Harri on jotenkin outo: hänellä on ollut niin onnellinen lapsuus, että nyt aikuisenakin hän on jotenkin ärsyttävän virheetön tatuointiyrittäjä, joka tietää joka tilanteessa, miten toimia niin, että kaikki säilyttävät kasvonsa. Erityisen positiivista on se, että vaikka Tuula on tarinan kertoja, tekstistä välittyvät selvästi myös varsinkin lasten mutta myös lapsensa sijaiskotiin menettäneiden vanhempien tuntemukset.

Vaikka Tuula on kirjan lopussa vieläkin sijaisäitiytensä alussa, kirjan loppu on toiveikas. Tietenkin voi ajatella, että seesteinen vaihe on vain hetkellinen, mutta toisaalta Tuula on tehnyt työtä, jonka soisi kantavan hedelmää – vaikkakin hänen päätöstään ottaa sijaislapsia voi alun perin hieman päivitellä, niin äkkinäisesti hän päätöksen tekee.

Härkösen tapa kirjoittaa on hauskan kärjekäs myös silloin kun kyseessä ovat vakavat tai surulliset asiat. Hän on myös siitä harvinainen kirjailija, että saa suoruudessaan minut välillä ärsyyntymään. Ehkä hän tökkii aika useinkin ihmisten arkoja paikkoja – eikä tämä ole mikään negatiivinen kommentti. Monetkaan kirjailijat – vaikka hyvin kirjoittaisivatkin – eivät saa aikaan todellisia tunnereaktioita.