Kellopeliappelsiini

On harvinaisen nerokasta aloittaa kirja, sitten hylätä se kuukausiksi laukkuun ja sitten yrittää jatkaa sitä. Niin minulle kuitenkin kävi Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin kanssa. Yllättäen tämän teoksen kyytiin ei ollut kuitenkaan vaikea hypätä takaisin. Ehkä se johtui siitä, että minulle tärkeää eivät olleet niinkään tapahtumat kuin teoksen kieli. Kirjassa ei myöskään ole niin montaa käännettä, etteivätkö ne jäisi sujuvasti mieleen.

Alex on teini, joka on kiinnostunut lähinnä ilkivallasta ja ihmisten mukiloinnista mahdollisimman huonoon kuntoon. Lopulta hän jää kiinni ja häneen testataan menetelmää, joka saa välivaltaa näyttämällä ajan kanssa hänen väkivaltaiset halunsa loppumaan. Alex palaa yhteiskuntaan parantuneena, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa myös tahdotonta. Alex ei voi enää sietää väkivaltaa, mutta törmää jatkuvasti menneisyyteensä ja siihen, että toiset eivät ole aivan yhtä parantuneita kuin hän itse. Lopulta Alex palaa omaksi itsekseen mutta huomaa, ettei himoa väkivallan tekoja enää. Hän tulkitsee kasvaneensa aikuiseksi – tai olevansa kasvamassa aikuiseksi ainakin hissukseen:

Da, da, da sitä se oli. Nuoruuden oli väistyttävä, niin se on. Mutta nuoruus on vain sitä, että sitä tavallaan saattaa olla ikään kuin eläin. Ei, se ei ole vain sitä, että olisi eläin, vaan ennemminkin, että on ikään kuin sellainen maljenki lelu, joita näkee myytävän kaduilla, ikään kuin pieni pellistä tehty tselovek, jolla on jousi sisällä ja väännettävä avain ulkopuolella ja kun vääntää sitä avainta surrr-surrr-surrr niin eteenpäin se kulkee, ikään kuin kävellen, oi veljeni. Mutta se kulkee suoraa linjaa ja pamauttaa suoraan päin esineisiin pam-pam, eikä se mahda mitään sille, mitä se tekee. Nuorena oleminen on samanlaista, kuin olla yks sellaisista maljenkeista koneista.

Alexin näkemys nuoruudesta on jossain määrin totuudenmukainen mutta mielestäni kuitenkin liian pessimistinen. Tosiasiassa Alexilla oli nuoruudessaan oma tahto, joka kylläkin johti häntä hölmöyksiin. Se on sinänsä aika tyypillistä nuoruutta – joskin aikuisetkin hölmöilevät yhtä lailla. Alex ei myöskään usko, että nuoruudelle ja sen virheille voisi tehdä mitään, että vanhemmat voisivat vaikuttaa siihen, miten paljon nuori töppäilee. Mielestäni voi kylläkin sanoa, että jokaisen sukupolven pitää tehdä uudestaan samat virheet, jotka edellinen sukupolvi on tehnyt. Toisaalta on vaikea hyväksyä ajatusta, ettei kasvatuksella olisi mitään merkitystä.

Romaanista on ymmärtääkseni esitetty perusteellisia syvällisiä analyyseja. Itselleni päällimmäiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka väkivaltaista Alexia kirjassa kohdellaan. Hänen kohtaamansa aivopesu ei ole varmasti oikea tapa yrittää tehdä pojasta asiallisesti käyttäytyvää kansalaista. Mutta ei ihmisten pahoinpitelyäkään pidä hyväksyä. Miten paljon yhteiskunta voi kontrolloida? Ei ainakaan näin paljon kuin Kellopeliappelsiinissa.

Kuten jo kerroin, minä innostuin kuitenkin ehkä eniten Kellopeliappelsiinin kielestä, nimenomaan nadsatista, jota Alex kavereineen puhuu. Koska olen kouluaikoinani lukenut venäjää, nadsatin ymmärtäminen kävi kohtuullisen helposti, vaikkakin kirjan takana olevaa sanastoa tuli sitäkin käytettyä. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, että ihastuin tähän kielimuotoon, sillä venäjä ei ole kielisuosikkini enkä ole mikään hillitön slanginkaan ystävä. Tässä vielä näyte kielestä, joka sai minut ihastumaan koko Kellopeliappelsiini-teokseen:

Mä sanoin: ”Mä en sano edes yhtä yksittäistä slovoa, ennen kuin mä saan asianajajani tänne. Mä tunnen lain, senkin sonnat.” Tietysti ne kaikki hohottivat kunnon raikuvat naurut sille ja se pää-tähti-sika virkkoi: ”Selväpä selvä, pojat, eiköhän aloiteta myös näyttämällä hänelle, että me tunnemme lain, mutta lain tunteminen ei riitä.” Sillä oli ikään kuin sivistynyt golossi ja se pomiloi erittäin pitkästyttävällä tavalla, ja se nyökkäs ikään kuin toverillisesti hymyillen yhdelle erittäin isolle lihavalle sialle. Se iso, lihava potsi riisui poliisitakkinsa pois ja saattoi nähdä, että sillä oli tosi iso, muinainen paskamaha kasvattina, sitten se tuli mun luo, ei kovinkaan skoryi, ja mä haistoin maitotsain, jota se oli lipittänyt, kun se avas tunkionsa virnistääkseen mulle ikään kuin lopen kyllästyneesti ja viekkaasti. Sillä ei ollut juurikaan liian tarkkaan ajeltu leuka ohranaks ja sen paidassa saattoi havaita ikään kuin kuivuneet hikiläiskät kainaloissa, ja klyyvariin tulvahti siitä ikään kuin korvarähmän haju, kun se tuli lähelle.

MovieMonday: Itkupilli

MovieMondayn aihe tänään on tälle itkuttajalle oikein sopiva: elokuvat ja itkeminen. Mikä elokuva saa kyynelet silmiin, jos jokin elokuva yleensä saa? No, minulla kyllä saa. Helppo valinta tähän on Hachiko, mikä on sinänsä hauskaa, sillä olen nähnyt elokuvan vain osittain pariin kertaan, en kertaakaan ainakaan yhtäjaksoisesti alusta loppuun. Mutta ylitsevuotavasti on itketty!

Hachiko on akita, joka löytyy rautatieasemalta. Koiran löytänyt Parker Wilson (Richard Gere) salakuljettaa koiran kotiinsa, vaikka tietää, ettei vaimo ole siitä kovin innoissaan. Ajatuksena on etsiä koiralle pysyvä koti jostain muualta, mutta tietäähän sen, että koira jää löytäjänsä luo.



Parker toimii opettajana toisella paikkakunnalla ja lähtee töihinsä aina junalla. Hachiko seuraa isäntäänsä juna-asemalle ja odottelee tätä siellä myös tämän palatessa töistä. Todella hellyttävää ja suloista! Itkettämiseen se ei vielä kuitenkaan riitä, mutta kyyneliä alkaa tulla viimeistään siinä vaiheessa, kun Parker kuolee töissä ollessaan aivan yllättäen eikä Hachiko tietenkään ymmärrä, mitä on tapahtunut. Koira odottaa isäntäänsä asemalla joka päivä elämänsä loppuun saakka – siis vuosikausia.



Kaikista liikuttavinta on tietenkin se, että Hachiko ei ole mikään elokuvantekijöiden keksimä koira, vaan 1920-1930-luvuilla Japanissa elänyt koira, joka todellakin odotti isäntäänsä töistä turhaan lähes kymmenen vuotta.



Elokuva ei sijoitu Japaniin, mutta oikean Hachikon kotimaa on muistettu siinä sillä tavoin, että elokuvan koirakin on alun perin kotoisin Japanista. Elokuva näyttää Hachikon elämän pienestä pennusta vanhaksi koiraksi, ja ihmettelen kyllä niitä, jotka eivät tarinan nähdessään liikutu lainkaan – millaista uskollisuutta Hachiko osoittaakaan, lainkaan ymmärtämättä, että odottaa turhaan. Vai sureeko sekin vain omalla tavallaan?

MovieMonday: Elämän menetetyt tunnit

MovieMonday-blogi julkaisee joka maanantai haasteen elokuva-aiheiselle mielipiteelle. Hyppään mukaan haasteen #3 kohdalla. Tällä kertaa pitäisi tunnustaa, minkä elokuvan parissa vietetty aika on mennyt totaalisesti hukkaan.

Myönnettäköön, että katsastin jo ennen oman postaukseni kirjoittamista, mitkä elokuvat ovat saaneet toiset ihmiset kitumaan – omista aivoista kun ei pompannut heti esiin ehdotonta inhokkia. Yhden selkeästi minuun vaikuttamattoman elokuvan kyllä löysin – ja tietenkin se oli kriitikoiden ja katsojien – kaikkien! – ihastelema Brokeback Mountain.

Vuokrasimme kerran Brokeback Mountainin ystäväni kanssa ja istuimme viettämään – tosin toiveittemme vastaisesti – erittäin pitkästyttävää elokuvahetkeä. Odotimme tietysti jotain muuta, koska elokuva oli palkittu ja ties mitä. Mutta ei. Emme kaivanneet sitä valtavaa eeppisyyttä, emme innostuneet tarinasta, emme samastuneet henkilöiden tunteisiin.

En muista elokuvasta paljoa muuta kuin että siinä oli kaksi homomiestä ja petetty vaimo. Niistä aineksistahan saisi aikaan vaikka mitä, mutta minulle elokuva toi vain kaksi tuntia ja vartin pitkästymistä. (Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva oli ainakin kolme tuntia pitkä.)

Lopuksi kuva, joka kertoo kaiken Brokeback Mountainista. Olihan siinä kaksi miestä ja hevosia. Ja mitään ei tapahtunut.

Vaikeaa sulatettavaa: Melancholia

Lars von Trierin uusin tuotos Melancholia on elokuva, jonka sulamisesta en voi olla aivan varma. Elokuvan alku hidastettuine kuvineen ja pauhaavine musiikkeineen on kuin klassiseen musiikkiin tehty ahdistava musiikkivideo. Sujuvamman tarinankerronnan alkaessa päästään kiinni tarinaan, jossa on kaksi osaa, jotka eivät tunnu liimautuvan riittävästi yhteen, kameran kuva heiluu niin, että heikommat saavat pahoinvointia ja elokuvan loppu on aivan liian pitkästi pitkitetty.



Justine (Kirsten Dunst) on mennyt naimisiin. Tarina alkaa hilpeästi siitä, kuinka nuori morsian yrittää päästä sulhasensa Michaelin (Alexander Skarsgård) limusiinilla hääjuhlapaikalle, jossa kaikki muut ovat odottaneet jo pitkään. Limusiini ei mahdu kääntymään kapealla tiellä, ja sitä yrittävät ohjata niin kuljettaja, sulhanen kuin morsiankin.



Heti hääpaikalle saapumisen jälkeen katsoja ymmärtää, että näistä häistä on iloisuus oikeasti kaukana. Justinen sisko Claire (Charlotte Gainsbourg) on hääparia vastaanottaessaan aivan hermona siitä, että hääjuhlien aikataulu on pettänyt, ja kun päästään ruokapöytään ja puheita pitämään, morsiamen äiti paukaisee, ettei usko avioliittoon. Tunnelma on erittäin kireä. Hyvin pian selviää, että Justinekin on aivan sekaisin – hän pakenee pois juhlaväen keskuudesta ja vain esittää onnellista morsianta. Hääyökin menee niin vähän putkeen, että sulhanen lähtee lätkimään.

Elokuvan toinen osa keskittyy Claireen, jonka puoliso John (Kiefer Sutherland) odottelee innokkaana, kuinka Melancholia-niminen planeetta ohittaa maan aivan lähietäisyydeltä. Eri ihmiset laskevat asiat kuitenkin eri tavoin, ja Claire uskoo niitä, jotka sanovat Melancholian törmäävän maahan ja aiheuttavan maailmanlopun. Ja niinhän se tietenkin menee, että Claire on oikeassa – jo elokuvan johdanto, se musiikkivideon omainen, paljastaa, että planeetat kohtaavat räjähtäen.



Melancholian ensimmäinen osa on täynnä ihmissuhteita, ja siksi se on kiinnostavampi kuin toinen osa, jossa pari ihmistä – ensiksi loppuun saakka masentunut, sitten pirteämpi Justine myös – veivaa sitä, kohtaako heidät maailmanloppu vai ei. Jotenkin ihmetyttää, miksi elokuva kertoo kaksi niin erilaista tarinaa, sillä yksikin olisi riittänyt leffan aiheeksi. Elokuvan nimi kyllä viittaa kätevästi sekä Justinen olotilaan että maata lähestyvään planeettaan, ja molemmat "alakulot" ovat läsnä elokuvan molemmissa osissa. Siitä huolimatta tuntuu, kuin olisi nähnyt kaksi eri elokuvaa.

Toki Melancholiassa on joitakin vaikuttavia kuvia, kuten aivan ensimmäinen kuva, joka näyttää Kirsten Dunstin Justinen sellaisen väsymyksen ja epätoivon vallassa, että näyttelijää ei ole tunnistaa. On kuitenkin myönnettävä, että lopussa toivoin melkoisen pitkään, että maailmanloppu saataisiin hoidettua alta pois ja elokuva loppuisi. Tuntuu, ettei Clairen epätoivo muutu mihinkään suuntaan. No, on hän välillä jo helpottunut, kun näyttää siltä, että Melancholia etenee maasta, mutta sitten kauhu valtaa hänet, sillä planeetta on muuttanut suuntaa. Tunne junnaa paikallaan, eikä siskosten keskustelukaan tunnu liikuttavan, kuten ei myöskään se, että Justine keksii keinon, jolla Clairen ja Johnin poika Leo saadaan hysteerisestä äidistä huolimatta rauhoittumaan maailmanlopun edellä.



Periaatteessa pidän elokuvista, jotka eivät liiallisesti selittele itseään. On ihan hyvä, että jää arvoitukseksi, miksi Justine on niin masentunut ja tunteeko hänen sulhasensa Michael häntä kovinkaan paljoa vai onko avioliittoon hypätty vain Justinen epätoivoisena yrityksenä elää edes pieni hetki onnellisena. Mutta vaikka Melancholia on tavallaan hyvällä tavalla arvoituksellinen elokuva ja mielenkiintoinen katsomiskokemus, en ole ollenkaan varma, että tuo mielenkiintoinen tarkoittaa samaa kuin hyvä ja positiivisessa mielessä vaikuttava. Ikävä kyllä.

Lontoota voi aina suositella

Palasin hiljattain viidenneltä Lontoon-matkaltani. Minusta riippumattomat olosuhteet ovat johtaneet siihen, että Lontoo on valikoitunut matkakohteeksi uudelleen ja uudelleen viime vuosina, mutta eipä tuo haittaa minua yhtään – kaupunki on yksi ehdottomista suosikeistani.

Jo aiemmin suosittelin Lontoo-kokemuksia. Suositellaan nyt muutama lisää ihan huvin ja matkan muistelun vuoksi. Jos siis menet Lontooseen, harkitse näitä:

1) Vieraile Highgaten hautausmaalla – varsinkin, jos et ole aiemmin nähnyt muratin valtaamia ja maahan puoliksi uponneita hautoja. Hautausmaalla on kaksi puolta. Toiselle ei pääse vaeltelemaan yksikseen, mutta opastuskierroksella kuulee erikoisia tarinoita. Toisella puolella pönöttää Karl Marxin hauta, mutta ei kannata antaa sen haitata, sillä sieltäkin löytyy paljon muuta, mikä on kaunista.



2) Käy eläintarhassa katsomassa, millaisia piikkisiat ovat. Samalla näet pingviinien uuden altaan, joka on avattu toukokuun lopulla, ja voit kävellä perhosten keskellä perhostalossa ja toivoa, että jokin niistä kauniista lentävistä olennoista istahtaa kädellesi. Tai voit nähdä oikean lohikäärmeen ja ihastella Galapagos-saarten kilpikonnia, jotka eivät muuten juokse karkuun.



3) Shoppaile Camden Townissa. Muista mennä tyhjin vatsoin, jotta voit ostella herkkuja kojuista kanavan varrelta ja istua hauskojen pikkumopojen päälle syömään niitä.



4) Hieman toisenlaista shoppailua voit harrastaa Westfieldin ostoskeskuksessa. Siellä on jokaiselle enemmän jotain kuin Camdenissa, vaikka Camden onkin sympaattisempi paikka.

5) Käy katsomassa ainakin yksi musikaali. Hyviä vaihtoehtoja ovat mm. Wicked (vaikka on pakko sanoa, että Lännen noidan sulaminen oli Helsingissä toteutettu näyttävämmin ja dramaattisemmin) ja Les Miserables.





6) Maista steak and kidney pieta – ainakin matkaseuran lautaselta. Se ei ole ollenkaan niin pahaa kuin miltä kuulostaa.