Karin Mäkelän teos Valkea voima – huumeäidin tarina kertoo epätoivoisesta yrityksestä yhdistää huumeiden – tässä tapauksessa lähinnä amfetamiinin – käyttö ja äitiys. Mäkelä on kolmen lapsen äiti ja kirjoittaa omasta elämästään.
Mäkelä kuvaa, kuinka on saanut kolme lasta, kuinka jokainen heistä on otettu huostaan ja kuinka kaikki on lopulta kaatunut päälle entistäkin pahemmin, kun vanhin lapsi Juho on tehnyt itsemurhan 16-vuotiaana. Ilmeisesti juuri tuo itsemurha on ollut Mäkelälle kipinä kirjoittaa äitiydestään.
Ei ole mitenkään yllättävää, että Karin Mäkelä ei koe onnistuneensa äitiydessään. Surullista on kylläkin se, että sen perusteella, mitä hän itse kertoo, hän olisi aivan erinomainen äiti, jos huumeilla ei olisi sijaa hänen elämässään. Lieneekö syynä sitten se, että on joutunut kohtaamaan omat virheensä, Mäkelä jaksaa äitinä kuunnella eikä tuomitse räyhäten vaan kertoo reilusti, mitä ei hänen mielestään kannata tehdä. Lapset – ainakin Juho – uskaltavat kertoa hänelle kaikista asioistaan. Tuntuu tosin hieman karmaisevalta lukea, kun Mäkelä sanoo pojalleen, ettei tämän kannata lähteä varastelun polulle, koska äiti on jo varas ja se riittää yhden perheen osalta. Vaikuttaa siltä, että Mäkelä on tuolloin ainakin hyväksynyt itselleen elämänpolun, jossa eletään rikoksesta toiseen ja osa ajasta istutaan vankilassa.
Kirja on todellakin kuvaus äitiydestä. Se ei paneudu erityisen tarkkaan huumeiden aiheuttamiin tuntemuksiin, vaikka mainitseekin ne morkkiksineen, innostuksineen ja niine tunteineen, että huumeita pitää käyttää siitä huolimatta, että niistä ei saa hyvää oloa. Myöskään vankila-aikojaan Mäkelä ei kuvaa tarkasti. Äitiys on keskiössä, ja se onkin tällaiselle teokselle mielestäni hyvä valinta. Kirja näyttää hyvin sen, millaisten ristiriitojen keskellä elää äiti, joka ei saa lopetettua huumeidenkäyttöään mutta jolle lapset kuitenkin ovat kaikki kaikessa. Lasten näkökulma ei tule niin paljon esiin, mutta lukija voi selvästi ymmärtää, että he kärsivät.
Ulkopuoliselle herää helposti yksi kysymys: miksi äiti ei pysty pitämään itseään kuivilla, vaikka huumeettomia jaksoja on useita? Syiksi kirja esittää itsepetoksen ja riippuvuuden, mikä kuulostaakin uskottavalta. Mäkelän ratkeamiset näyttävät tapahtuvan siten, että hän saa itsensä uskomaan, että voisi vielä vetää yhdet, vain ne yhdet. Eikä vain yhden annoksen vetäminen ole mahdollista.
Lasten huostaanottoon liittyen Mäkelä tuo esiin tilanteita, joissa hän katsoo viranomaisten toimineen väärin. Kieltämättä on helppo uskoa, että monesti vain työnsä puolesta asioita hoitavat tekevät jotain vain tehdäkseen jotain, eikä kukaan ehdi perehtyä asiaan riittävästi ja seistä apua tarvitsevan vierellä tosissaan. Sinänsä Mäkelä ei kritisoi sitä, että hänen ei ole annettu asua lastensa kanssa vaan ennemminkin sitä, että viranomaiset eivät ole aina tehneet järkeviä päätöksiä, että häntä äitinä ei ole kuunneltu tarpeeksi tai että hänen lapsiensa eteen ei ole tehty tarpeeksi.
Kirjan loppuosa keskittyy kuvaamaan Mäkelän huolta Juhosta, joka on sairastunut vakavasti masennukseen. Poika on itsetuhoinen ja siinä mielessä itsemurha ei ole yllätys. On surullista, että noin nuori tekee itsemurhan eikä sekään varmasti Mäkelää lohduta, että on vaikea uskoa pojan sairastumisen johtuvan pelkästään äidin huumeidenkäytöstä, vaikkei sitäkään voi kieltää, että tuskin huostaanotetulla on keskimäärin kaikkein tasapainoisin lapsuus ja että äidin – sekä isän – huumeinen elämä vaikuttaa lapsiin, vaikka nämä asuisivatkin toisaalla.
Mäkelä kumoaa kirjallaan käsityksen siitä, että huumeet oikeasti olisivat vieneet häntä niin, että hän todella olisi lakannut kokonaan välittämästä mistään muusta. Hän ei varmasti halua, että häntä surkuteltaisiin, mutta jotkut nettikommentit ovat olleet aika kovia. Eikö kuitenkin ole hyvä, että joku on kirjoittanut aiheesta? Ehkä kirja auttaa jotakuta näkemään päihderiippuvaisetkin ihmisinä ja ehkä se on toisille myös varoitus siitä, millä tavalla voi järjestää itselleen vähemmän onnellisen elämän.
Helsingin Sanomien nettisivuilta löytyy Karin Mäkelän haastattelu.
Addiktiot ovat aina tuhoisia. Eroon pääseminen vaatii valtavasti voimia. Huumeet tietysti ovat lieveilmiöineen addiktioista hankalimpia. Samoin kuitenkin alkoholistiäidit tai peliriippuvaiset laiminlyövät muuta elämäänsä, perheelliset lapsiaan.
VastaaPoistaMinua sävähdytti eräs lukemani sanomalehtihaastattelu, jossa alkoholistiäiti kertoi aivan samoista asioista kuin mistä Mäkelä kirjoittaa. Tämä äiti sai kuitenkin lopulta lapsensa takaisin, kun pystyi raitistumaan. Hänet herätti joulu, josta hänellä ei ollut mielikuvia: saivatko lapset lahjoja, oliko hän edes kotona, kuka on hoitanut lasten ruokailun, jos kukaan. Voi vain Mäkelän tavoin toivoa, että tällaiset tarinat saavat yhdenkin vastaavanlaisessa tilanteessa olevan heräämään. Siinä kai niiden ansiot ovat. Tietysti ne ovat myös kuvia julmasta yhteiskunnastamme.
Jostakin syystä en halua lukea Mäkelän kirjaa, vaikka aihe kiinnostaa. Kiitos, että sain lukea siitä täältä :-)!
Heis :) Kun silloin viime vuonna oli puhetta klassikkolistoista, niin nyt alkavan kesän kunniaksi pyöräytin mainitsemani fantasialistan käyntiin.
VastaaPoistaUskalsin lukemaan postauksesi vasta nyt, kun sain kirjan luettua ja kirjoitettua siitä oman mielipiteeni.
VastaaPoistaMäkelältä oli rohkea veto kirjoittaa tarinansa. Itsekin kiinnitin huomiota tuohon tarinan rajaukseen, mielestäni Mäkelä onnistui siinä hyvin. Ainoastaan kirjan loppuun olisin kaivannut vähän laajempaa näkökulmaa, jossa olisi huomioitu koko perhe.
Kiitos monipuolisesta arviosta!