Read the Book, See the Movie: Veronika päättää kuolla

Paolo Coelho taitaa olla kirjailija, jota toiset pitävät turhanpäiväisenä lässyttäjänä ja jota toiset jumaloivat. Itselläni on muutama Coelho hyllyssä, mutten ollut lukenut yhtään ennen kuin päätin ottaa asiakseni tutustua teokseen Veronika päättää kuolla. Dvd löytyi nimittäin sattumalta kirjastosta, joten pääsin lisäämään taas yhden kohdan Read the Book, See the Movie -haasteeseen.

Veronika päättää kuolla kirjana

Veronika päättää kuolla ei ole pitkä teos, mutta ikäväkseni on todettava, että tuotti hieman vaikeuksia saada luettua se loppuun. Perusasetelma kirjassa on kiinnostava: Veronika-niminen nainen yrittää itsemurhaa ja joutuu mielisairaalaan, jossa todetaan, että vaikkei itsemurha päättänytkään hänen elämäänsä, se tulee päättymään hyvin pian, koska Veronikan ottamat lääkkeet ovat vaurioittaneet hänen sydäntään.

Mielisairaalassa Veronika tutustuu muutamiin ihmisiin, joista merkittävin on skitsofreenikko Edvard, joka rakastaa kuunnella Veronikan pianonsoittoa. Lopulta on itse asiassa hieman vaikea sanoa, onko Veronika täysillä edes kirjan päähenkilö, koska näkökulma vaihtuu tarinassa salakavalasti ja ajoittain esitellään pitkästikin aivan jonkun muun kuin Veronikan pohdintoja elämästä.

Kirja pohdiskeleekin niin paljon, että välillä tuntuu kuin lukisi jotain hömpöttävää elämäntaito-opasta, joka latelee itsestäänselvyyksiä. Ihmisen pitää löytää se, mikä on hänelle tärkeää. Meille on laadittu valtava määrä sääntöjä, jotka kahlitsevat meitä ja joista irti päästessämme voisimme olla vapaita. Vain hullu voi olla vapaa. Hohhoijaa. Ei ole ihme, että Veronikakin keksii, että elämä voisi ollakin mukava juttu, sillä ei hänellä ole mitään ongelmatilannetta itsemurhaa yrittäessään. Hän on elänyt tavallisesti, ehkä ajatellut liian vähän itseään, mutta kyllästynyt ennen kaikkea. Veronika ei kuitenkaan vaikuta varsinaisesti masentuneelta – niin, tai mitä pitäisi sanoa ihmisestä, joka ottaa yhdeksi itsemurhan syyksi sen, että joku jossain ei tiedä, missä Slovenia on – joten hänen ajatuksensa elämän lopettamisesta tuntuu tavallistakin järkyttävämmältä ja epäuskottavammalta.

Veronika päättää kuolla henkii henkisyyttä. Siksikin se ehkä kuulostaa joltain jumaluudesta puhuvalta elämäntaito-oppaalta, vaikkei yhtä jumalaa suoraan tyrkytäkään. Tämän rinnalla se esittää, että masturbaatio on tie vapautumiseen. No, sekin ajatus tuntuu naiivilta. Kaikissa eniten ärsyttää ehkä kuitenkin se, että Coelho on tunkenut itsensä mukaan kirjaan siten, ettei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä. Hän vilahtaa kirjassa ja häviää, ilmeisesti jonkinlaisena viittauksena siihen, miksi on kirjan kirjoittanut, mutta kaikkinensa tuo vilahdus on aivan turha. Kirjan lopussa on tämän kaiken lisäksi ns. yllätys, joka ei yllätä.

Täytyy sanoa, että Coelho ei siis kolahtanut, enkä erityisemmin odota kirjasta tehdyn elokuvan näkemistä. Aion kuitenkin katsoa sen, vaikka pelkäänkin, että se siirtää tarinan pois Sloveniasta ja on pitkäveteinen. Jospa elokuvantekijät olisivat kuitenkin kehitelleet jotain tapahtumista tarinaan dramatisointivaiheessa – mutta eivät nyt välttämättä sitä masturbaatiota ainakaan enempää kuin kirjassa oli.

Veronika päättää kuolla elokuvana

Ikävä kyllä Veronikasta ei ollut saatu tehtyä myöskään kovin vetävää elokuvaa. Sarah Michelle Gellar ottaa Veronikan roolin tosissaan ja esittää häntä herkkäeleisesti pienin vivahtein, mutta itse elokuva on muutoin pitkäveteisen junnaava. Lopussa Veronikan ja Edvardin karattua mielisairaalasta katsoja voi kokea jonkinlaista liikutusta, kun nämä nuoret ihmiset löytävät rakkauden ja elämänilon, mutta muuten kaikki on melkoisen latteaa.



Elokuvassa tarina on siirretty Yhdysvaltoihin – no yllätys – mutta side Sloveniaan on onneksi säilytetty siten, että Veronikan suvun juuret ovat siellä. Tosin Veronika itse toteaa taustastaan kysyttäessä melko lailla nyrpeästi, että hänen vanhempansa ovat muuttaneet USA:han jo ennen hänen syntymäänsä. Häntä ei siis Slovenia tunnu kovin kiinnostavan.

Pisteitä elokuvalle voi antaa siitä, että se yrittää tuoda kirjan sanomaa esiin mahdollisimman vähän henkisyydestä puhuen. Elokuvaa katsellessa ei synny siis vaikutelmaa uskonnollisesta aivopesuyrityksestä. Kaikkinensa on kuitenkin ikävä todeta, että elokuva ei pitänyt otteessaan. Huomasin vähän väliä ajattelevani muuta, ja kelailinkin useaa kohtaa takaisinpäin, eivätkä ne silti oikein saaneet minua keskittymään.

No, kokonaisuutena tästä kirjanluku-elokuvakokemuksesta jäi ainakin se hyöty, että nyt voin vapaasti esittää jonkinlaisen mielipiteeni Paolo Coelhon tuotannosta, koska olen lukenut yhden hänen kirjoittamansa teoksen. Liityn siis niiden joukkoon, jotka pitävät miestä itsestäänselvyyksien ja muun tarpeettoman lässyttäjänä.