Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Seinien läpi” (4.6.) naapureista. Hän on ilmeisesti lopulta löytänyt taloyhtiön, jossa on mukava elää. Ensin hän on kyllä joutunut kärsimään naapureista, jotka on seinien läpi kuuluvien viestien perusteella tulkinnut lukutaidottomiksi imbesilleiksi, joilla on huono musiikkimaku. Silfverbergin kommenteissa on itseironiaa mukana, mutta todellakin naapureista tulee tehtyä kaikenlaisia päätelmiä. Kaikkea on koettu täälläkin.
Kerran minulla oli sekopää naapuri, joka herätti minut keskellä yötä huutamalla, että hakkaan patteriin. No niin varmaan unissani hakkasinkin. Päivisin naapuri huudatti radiota niin kovaa, että ainut keino olla rauhassa oli soittaa musiikkia vielä kovempaa. Kerran menin sairaslomalla työpaikalle, koska se tuntui rauhallisemmalta paikalta levätä kuin oma koti. Olin sen verran vieraalla paikkakunnalla töissä tuolloin, ettei minulla ollut kovin suurta sosiaalista verkostoa – niinpä työpaikka kuulosti hyvältä lepopaikalta.
Sitten on ollut naapuri, jonka mielestä minä ja mieheni metelöimme silloin kun olemme hiljaa. Postiluukusta alkoi tulla lappuja, joissa kerrottiin, kuinka kolistelemme ja tömistelemme. Hilpeää. Ihme ja kumma, mutta tämä naapuri ei valittanut mistään niistä äänistä, mitä meiltä takuulla kuului, esimerkiksi musiikin kuuntelusta kovaäänisesti yömyöhällä – sitä on sattunut joskus. Nyt samassa asunnossa asuu rock-henkisempiä ihmisiä ja sujuu paljon paremmin, rokkareita kun ei yleensä mikään nappaa.
En ole koskaan kaivannut omakotitaloon asumaan. En kuitenkaan kaipaa myöskään suurta naapurien yhteisöllisyyttä, vaikka asun kerrostalossa. Olen tietysti tottunut tavallisiin elämisen ääniin, mutta rauhallisuus on suurin toiveeni. Se, ettei seinien läpi kuulu keskusteluja, joita voi seurata, että voin tehdä omia asioitani ilman kummempaa häiriötä. Epäsosiaalisuus kunniaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti