10 000 eurolla kivat rinnat vuodeksi tai pariksi?

En usko, että yksittäinen ”kauneusvirhe”, kuten vino nenä tai pienet rinnat, voisi estää ihmistä löytämästä itselleen ihanaa kumppania. Sen voi tietenkin estää se itseinho joka seuraa – täysin aiheetta – joillekuille näistä ”virheistä”. Olen silti aina ajatellut, että itsetunto-ongelmat pitäisi korjata jollain muulla kuin kirurginveitsellä.

Pauliina Seppälä kirjoittaa Trendi-lehdessä (heinäkuu 2009) kauneusleikkauksista. Jutussa yksi rintojaan suurennuttanut toteaa itsetunnon parantamisesta: ”Valitsin helpon tien.” Ei voi kiistää: terapiassa istuminen olisi vienyt ainakin enemmän aikaa ja ollut tuskaisempaakin, kun kaikki haavat olisi mahdollisesti revitty auki. Toinen ajatus, joka herää, on, että on omat rintansa liian pieniksi ja pakaransa vääränmallisiksi kokevilla pienet ongelmat, kun ne voidaan noin helposti hoitaa. Monilla on sellaiset ongelmat, että terapia on ainut vaihtoehto – vaikka leikkaisi sieltä sun täältä, ei onnelliseksi tule.

Samainen rintojensuurentaja kertoo hankkineensa suurennoksen ”itsensä takia”. Ilmeisesti rinnat ovat loppujen lopuksi naisille tärkeämmät kuin miehille. Mutta en kuitenkaan tiedä, kuulostaako tuo ”itsensä vuoksi” uskottavalta… Tai voihan se olla ”itsensä vuoksi” siinä mielessä, että saisi toiselta sukupuolelta enemmän huomiota ja silloin etu koituu tietyssä mielessä itselle.

Olen kai joskus kuullut, ettei kukaan nainen ole kroppaansa täysin tyytyväinen. Oma kroppani varsinkin on varsin epätäydellinen, mutta mikä onni onkaan, etten käytä kaikkea aikaani sen suremiseen. Itsessänikin asuu jossain mielessä pieni perfektionisti, vaikka täydellisyyteen pyrkiminen niin hullua onkin. En kuitenkaan olisi valmis varsinkaan mistään ulkonäöllisestä maksamaan sitä, minkä kauneusleikkaukset maksavat (ellei kyseessä olisi esim. kasvojen korjaaminen vaikkapa todella pahojen palovammojen jälkeen).

Pauliina Seppäsen artikkelissa kerrotaan Katjasta, joka suurennutti rintojaan jollain uudella tekniikalla. Normihinta toimenpiteelle olisi 10 000 euroa, Katja ei tosin joutunut maksamaan niin paljoa. Hulluinta koko hommassa oli se, että tuloksesta on iloa vain vuodeksi tai pariksi – sitten rinnat muuttuvat entiselleen (?) jälleen, kun toimenpiteessä käytetty ”aine poistuu vetenä pois kehosta.” Heh, keksisin paljon sellaista tekemistä 10 000 eurolla, ettei jaksaisi jäädä rintojaan suremaan.

No, kai minä olen väärä ihminen kommentoimaan kauneusleikkauksia, itse kun en tunne tarvetta edes meikkaamiseen. Mutta onnellinen olen siitä, ettei elämäni pyöri ulkonäön ympärillä.

Rakkaampi ruosteinen romu

Pihassa seisoo uusi auto. Se on paljon paremmassa kunnossa kuin vanha romu (sekin vielä parkkipaikan toisessa kulmassa), mutta silti olemme miehen kanssa kuin maamme myyneet. Kumpikaan meistä ei ole erityisemmin kiinnostunut autoista, mutta nyt olemme tippa linssissä erään ruosteisen yksilön äärellä.

Itse yhdistän tuon ruosteisen yksilön parisuhteemme alkamiseen. Kun olimme ensimmäisillä treffeillämme, mieheni oli juuri ostanut sen ja kävimme yhdessä koeajelulla. Nyt minut valtaa jokin epätoivo: se on ollut miehelläni niin kauan kuin minäkin, ei siitä voi luopua, ei vaikka sen pohja on niin ruosteessa, että putoaa pian alta pois!

Mieheni sanoi aamulla, että autolle on kehittynyt persoona. Että uusi auto on persoonaton, eikä sillä ole luonnetta. Vanhalla romulla tosiaan on luonne. Välillä se on tehnyt vakaan päätöksen, ettei pelkääjänpuolen etuovi aukea. Sitten minä olen istunut takapenkillä ja antanut ihmisten ihmetellä, olenko vihoissa mieheni kanssa vai onko minulla autonkuljettaja. Joskus tämä auton vakaa päätös on kestänyt viikkoja ellei kuukausia.

Uskollisesti tuo auto on kuitenkin mm. vienyt meidät monta kertaa lentokentälle, kun olemme olleet lähdössä ulkomaille. Paitsi sen yhden kerran, kun se hajosi ja oli turvauduttava junaan. Suomessa sillä on muutenkin ajeltu eestaas, myös yötä myöten. Ja minä olen aina nukahtanut kun mieheni on ajanut, vaikka olenkin yrittänyt olla juttuseurana – jopa niin asiaani perehtyen, että olen joskus jatkanut ennen nukahtamistani aloittamaani tarinaa välittömästi heräämiseni jälkeen, tuntia myöhemmin.

Olen toivonut, että ajaisimme vanhalla autolla vielä sinne, missä kävimme ensitreffeillämme, ja niin aiommekin tehdä. Sitten tulee varmaan kyynel. Romuttamolle viemistä tuskin uskallan ajatellakaan… ja sinne vanha rakas romu päätynee, sillä sen korjaaminen ei enää kannata.

Kunpa osaisin lukea täpötäydessä tubessa

Matkaillessa on outoa huomata, ettei oikeastaan kaipaa suomen kieltä – tai haluaa puhua sitä vain matkaseuransa kanssa. Palatessa on jotenkin masentavaa tulla lentokentälle ja kuulla, kun samaan koneeseen menossa olevat turistit höpöttävät kaikenlaista turhaa suomeksi. Turhan höpöttäminen englanniksi (tai jollain muulla kielellä, jota ymmärrän vielä vähemmän) ei ole ollenkaan niin häiritsevää. Hassua sinänsä, sillä en haluaisi vaihtaa äidinkieltäni englantiin enkä itsekään puhu kovinkaan järkeviä, kun seisoskelen tai istuskelen lentokentällä tappamassa aikaa.

En tiedä, onko Lontoossa mahdollisuutta yksinoloon. Tuntuu niin oudolta, että joka paikassa on valtavasti ihmisiä, oli ruuhka-aika tai ei. Juhannusruokien ostaminen automarketista Suomessa ei ollut Lontoon jälkeen temppu eikä mikään, vaikka marketissa oli meidän mittapuumme mukaan reippaasti viime hetken ostosten tekijöitä.

Ihmispaljouteen suhtautuminen on asennekysymys. Metroon on vain mentävä, jos sieltä suinkin löytyy se puolikkaan ihmisen tila, johon voi tunkeutua. Jos on sopeutunut, voi metrossa seistessään vaikka lukea kirjaa (kadehdittavaa!), kunhan on kehittänyt tavan pitää tavaroistaan kiinni taskuvarkaiden varalta.

Joskus olen kuullut, että ihmiset ovat yksinäisimpiä siellä missä on eniten ihmisiä. Tiedä sitten, muuttuisiko elämä onnettomammaksi, jos muuttaisi Lontooseen. Se riippuisi tietysti aika monista seikoista. Tiedä, kuinka kauan menisi, ennen kuin täysinäisistä metrovaunuista tulisi niin arkea, ettei sillipurkissaoloon kiinnittäisi mitään huomiota. Tai kuinka kauan menisi, että pienenpienet huoneet alkaisivat tuntua riittävän tilavilta. Englantilaisen aamupalan jättäisin kyllä väliin jo viikolla kaksi. Mutta uskoisin, että pidemmällä ajalla tulisi juotua jotain muutakin siideriä kuin Strongbow’ta, joka vaikutti olevan niin suosittua Lontoossa, että se näytti olevan joka pubin ykkössiiderivaihtoehtona. No, join nytkin kerran muutakin, mutta kun en ole mikään siiderihienostelija, Strongbow meni ihan hyvin.

Tänä, viime ja edellisenä vuotena on siis tullut käytyä Lontoossa. Ja mieli halajaa vielä joskus taas tuon kaupungin tungokseen, teattereihin, taidemuseoihin, pubiruuan ääreenkin… Sitä paitsi kaupunkihan vain paranee, kun saa parilla ensimmäisellä kerralla käytyä katsomassa kaikki pakolliset nähtävyydet ja voi sitten siirtyä paikkoihin, joissa on vähemmän turisteja.

Murehtikaa harmittomia murheita

Kuva on saatu osoitteesta www.freephoto.com.

Olen lähdössä kolmatta kertaa elämässäni Lontooseen. Se iski pari kesää sitten aika kovaa ja sinne on kiva mennä piristymään. Piristyminen onkin ensisijainen tavoitteeni ja turhien murheiden heittäminen pois. P itäisi olla vain harmittomia murheita, joiden ei käsittämättömän hyvällä mielikuvituksellakaan voi edes kuvitella kaatavan maailmaa. Niitä voisivat olla vaikkapa seuraavat:

1) Teho-osasto loppuu ihan oikeasti tänään.
2) Mp3-soittimeeni mahtuu liian vähän musiikkia.
3) Maailmassa on liian paljon kiinnostavia kirjoja.
4) Joskus sataa kun ei pitäisi ja joskus paistaa kun ei pitäisi.
5) Kotikaupungissani ei ole kunnollista italialaista ravintolaa.

Kaikki, jotka murehditte turhia. Älkää murehtiko niitä, murehtikaa näitä harmittomia murheita. (Mutta älkää nyt keksikö upota niihin. Mieluusti saa olla murehtimattakin.) Ja Lontoo vieköön minun murheeni.

Kun naapurissa asuu outoa väkeä

Anu Silfverberg kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Seinien läpi” (4.6.) naapureista. Hän on ilmeisesti lopulta löytänyt taloyhtiön, jossa on mukava elää. Ensin hän on kyllä joutunut kärsimään naapureista, jotka on seinien läpi kuuluvien viestien perusteella tulkinnut lukutaidottomiksi imbesilleiksi, joilla on huono musiikkimaku. Silfverbergin kommenteissa on itseironiaa mukana, mutta todellakin naapureista tulee tehtyä kaikenlaisia päätelmiä. Kaikkea on koettu täälläkin.

Kerran minulla oli sekopää naapuri, joka herätti minut keskellä yötä huutamalla, että hakkaan patteriin. No niin varmaan unissani hakkasinkin. Päivisin naapuri huudatti radiota niin kovaa, että ainut keino olla rauhassa oli soittaa musiikkia vielä kovempaa. Kerran menin sairaslomalla työpaikalle, koska se tuntui rauhallisemmalta paikalta levätä kuin oma koti. Olin sen verran vieraalla paikkakunnalla töissä tuolloin, ettei minulla ollut kovin suurta sosiaalista verkostoa – niinpä työpaikka kuulosti hyvältä lepopaikalta.

Sitten on ollut naapuri, jonka mielestä minä ja mieheni metelöimme silloin kun olemme hiljaa. Postiluukusta alkoi tulla lappuja, joissa kerrottiin, kuinka kolistelemme ja tömistelemme. Hilpeää. Ihme ja kumma, mutta tämä naapuri ei valittanut mistään niistä äänistä, mitä meiltä takuulla kuului, esimerkiksi musiikin kuuntelusta kovaäänisesti yömyöhällä – sitä on sattunut joskus. Nyt samassa asunnossa asuu rock-henkisempiä ihmisiä ja sujuu paljon paremmin, rokkareita kun ei yleensä mikään nappaa.

En ole koskaan kaivannut omakotitaloon asumaan. En kuitenkaan kaipaa myöskään suurta naapurien yhteisöllisyyttä, vaikka asun kerrostalossa. Olen tietysti tottunut tavallisiin elämisen ääniin, mutta rauhallisuus on suurin toiveeni. Se, ettei seinien läpi kuulu keskusteluja, joita voi seurata, että voin tehdä omia asioitani ilman kummempaa häiriötä. Epäsosiaalisuus kunniaan!

Fiktiivinen sekopää on inhimillinen

Viikonloppuna katsoin dvd:ltä ”Rachel getting married” -elokuvan. Siinä Kym-niminen nuori nainen lähtee lomalle vieroitushoidosta, koska hänen sisarensa Rachel on menossa naimisiin. Kym ei ole oikein tasapainoinen eikä osaa käyttäytyä niin kuin hänen odotetaan käyttäytyvän. Ensikohtaaminen siskon kanssa on kuin teinien kikatusta, mutta sitten Kym alkaa horjua. Sen jälkeen syytellään jos ketä jos mistä.

On mielenkiintoista havaita, että Kymiin suhtautuu eri tavalla, koska hän on fiktiivinen henkilö. Jos Kym olisi oma sisareni, olisin varmasti aivan suunniltani. ”Taas se on tullut pilaamaan kaiken! Se on tullut pilaamaan hääpäivänikin!” huutaisin niin että kaikki kuulisivat.

Mutta nyt, kun Kym on tarinan päähenkilö – eikä totta – löydän hänestä kaikenlaista inhimillistä. Pystyn samastumaan siihen, kuinka vaikeaa on olla, kun näyttää siltä, että kaikilla muilla menee hyvin ja oma elämä on ikuista taistelua, joka kaikesta ponnistuksesta huolimatta tuntuu olevan menossa päin helvettiä. On hetkiä, jolloin voi pahoin ja pitäisi käyttäytyä asiallisesti, niin ettei pilaa toisten iloa, niin ettei kaada ongelmiaan toisten niskaan, mutta ei vain pysty. Ehkä siksi Kym on jollain lailla koskettava, vaikka katsoja ymmärtääkin, että hän on sekopää, jota ei todellisessa elämässä haluaisi lähelleen.

Kym herättää myös sen kysymyksen, kuinka paljon ihmisen vaikeaa käytöstä pitää sietää sen takia, että hänellä on vaikeaa. Entä kuinka paljon ihmisten ilkeästä käyttäytymisestä johtuu jostain muusta kuin siitä ihmisestä, jolle ollaan ilkeitä? Kymin paha olo johtuu mitä ilmeisimmin eniten hänen aiemmin tekemästään pahasta virheestä. Mutta kuinka paha olo pitää purkaa?

No, loppujen lopuksi Kymkin saa ymmärrystä ja lohdutusta, vaikka maailma jää hyvin ristiriitaiseksi edelleen. Hänen sisarensa antaa hänelle ainakin hetkellisesti anteeksi ja Kym pystyy olemaan pilaamatta itse hääjuhlaa. En tiedä, pystyisinkö tosielämässä antamaan Kymille anteeksi kaikkea sitä, mitä hän on tehnyt. Elokuvan loppu kuitenkin lohduttaa minua, sillä haluan uskoa siihen, että elämän on mahdollista olla vaikeuksien jälkeen aurinkoista.