Christopher Lee in Memoriam

7. päivä tätä kuuta kunnioitettavassa 93 vuoden iässä kuollut Christopher Lee jos kuka ansaitsee kunnon muistelun. Niinpä pidimme miehen kanssa Christopher Lee in Memoriam -viikonlopun, jolloin katsoimme joka päivä jonkin elokuvan, jossa herra Lee esiintyy. Koska ilmeisimmät Draculat ynnä muut Sarumanit oli jo nähty, valitsimme ehkä jonkun mielestä hieman outojakin elokuvia Leen filmografiasta.

Rasputin: The Mad Monk (1966)

Aloitimme Venäjän historiaan löyhästi perustuvalla, Don Sharpin ohjaamalla Rasputin: The Mad Monk -elokuvalla, jossa Lee esittää itseoikeutetusti Grigori Rasputinia. Rasputin voisi tietenkin olla mahtavakin rooli, mutta tämä Hammer Filmin elokuva ei kuulu yhtiön parhaisiin tuotoksiin. Itse asiassa nähtyämme Rasputinin tanssin kapakassa aloimme miettiä, sopiko elokuva laisinkaan katsottavaksi, kun tarkoitus oli ihan tosissaan kunnioittaa Leen uskomatonta elokuvauraa.

Rasputin viekoittelee itsensä tsaarin hoviin - tai no tsaaria ei näytetä elokuvassa lainkaan, mutta oikeallekin Rasputinille tsaaritar oli tietenkin tärkeämpi, sillä tämä uskoi Rasputinin pystyvän parantamaan kruununperijäpoikansa Aleksein verenvuototaudin tai ainakin pysäyttämään kohtaukset. Elokuvassa ei näy merkkiäkään verenvuototaudista vaan Rasputin lumoaa Alekseita (Robert Duncan) hoitavan hovinaisen Sonian (Barbara Shelley) aiheuttamaan onnettomuuden, jossa Aleksei loukkaantuu. Pian poika onkin vuoteen omana ja tsaaritar (Renée Asherson) niin epätoivoinen, että tarttuu oitis mahdollisuuteen, että ihmeparantaja Rasputin voisi auttaa poikaa.

Rasputinin poliittista valtaa ei tuoda kummemmin esiin elokuvassa - siihen viitataan ehkä yhdessä repliikissä. Mutta kyllähän riittävä viinanjuonti ja naistenkaataminenkin saavat aikaan sen, että joukko salamurhaajia löytyy. Turha kuitenkaan odottaa, että salamurha tapahtuisi ruhtinas Feliks Jusupovin palatsissa, kuten oikeasti kävi. Sen sijaan Rasputinin tappamisen työläys on mitä parasta antia tämän lajin elokuville, joten sitä osaa käsikirjoittajakaan ei ole muokannut kuin jonkin verran.

Leen osalta Rasputinin voisi sanoa olevan melkoisen rutiininomainen suoritus. Ehkä Rasputin kuuluu niihin elokuviin, joihin Lee jossain haastattelussa viittasi sanoessaan osan uransa elokuvista olleen "muuten vain kauheita" - ei siis kauheita sillä tavalla kuin olisi ollut suotavaa. Karismaattinen näyttelijä vakuuttaa kuitenkin kauheassakin elokuvassa - ja onhan mies ollut maskissaan aika Rasputinin näköinenkin, vai mitä?

 

The Mummy (1959)

Terence Fisherin ohjaama The Mummy olikin sitten ihan viihdyttävä muumiohurjastelu, vaikka kyseessä onkin varsin tyypillinen tarina muumion kirouksesta. Lee saa jälleen hirviön roolin, tällä kertaa melkoisessa kääreasussa.

Tapahtumat alkavat tietenkin Egyptissä haudan avaamisesta. Arkeologit löytävät kauan etsimänsä prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudan, mutta ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa yksi ryhmän jäsenistä joutuu mielipuoliseen tilaan ja kiidätetään saamaan sairaalahoitoa. Muut eivät tiedä, että hänen kimppuunsa on hyökännyt toinen haudassa ollut muumio (Lee), joka on kauan sitten suljettu hautaan kielletyn rakkauden vuoksi ja joka on herännyt kuultuaan hautaan tunkeutuneen arkelogin papyrukselta (tai no paperilta) lukeman loitsun.

Haudan avaamisesta vähemmän ilahtunut Mehemet Bey (George Pastell), joka edelleen palvoo muinaista jumalaa Karnakia, roudaa muumion Lontooseen, minne Anankan haudan tavarat on viety. Hänen tavoitteenaan on saada muumio surmaamaan kaikki, jotka ovat osallistuneet haudan ryöstöön. Niinpä muumio sitten koikkeloi pitkin maita ja mantuja ja lopulta haudassa mielenterveytensä menettäneen miehen poika (Peter Cushing) joutuu kohtaamaan vaaran silmästä silmään. Ensiksi aika yksinkin, sillä kaikki eivät jostain syystä ota uskoakseen, että muumiot voivat lähteä haudoistaan kävelemään ympäriinsä.

Oletettavasti muumioasu on ollut Christopher Leen uran mielenkiintoisimpia rooliasuja. Aluksi se on ihan siisti, mutta 4000 vuodessa on tapahtunut jonkin verran kulahtamista, joten haudasta noustessaan muumio ei ole enää aivan kuosissa. Muumiota katsoessa ei voi oikeastaan olla ajattelematta, mihin Lee on roolissaan joutunut. Muumiosta ei näy kuin silmät ja käynninkin on pitänyt olla jäykkää. Näyttele siinä sitten ilmeikkäästi. Toisaalta, kun 196-senttinen Lee on koikkelehtinut läpimädältä näyttävässä muumioasussa, lienee vastanäyttelijöitä pelottanut ihan oikeasti - ainakin vähän.

The Man with the Golden Gun (1974)

Kolmanneksi Lee-elokuvaksi valitsimme 1970-luvun Bond-rainan, jossa Lee esittää ammattitappaja Scaramangaa, joka tunnetaan kolmesta nännistään ja kultaisesta aseestaan. James Bond (Roger Moore) seikkailee Kaukoidässä yrittäessään saada Scaramangan satimeen. Tai oikeastaan hän yrittää saada takaisin jonkinlaisen energiamuuntimen, mutta se nyt on vain käsikirjoittajien tekosyy, jotta päästään jahtaamaan kunnon roistoa.

Vaikka 007 ja kultainen ase ei välttämättä ole ikimuistoinen elokuva, on Leen pahishahmo oikeastaan aika hauska. Rasputinin ja Muumion jälkeen oli hauska nähdä elokuva, jossa Lee saattoi keskittyä näyttelemisessään muuhunkin kuin mielipuoliseen katseeseen. Vanhemmille Bondeille tyypillisesti elokuvassa on melko lailla huumorintynkää, mutta Scaramanga on mukavan huumoriton hahmo.

Jostain syystä Leen kohdalla ei voi olla ajattelematta pituutta. Roger Moorekin (187 cm) näyttää pikkupojalta Leen rinnalla. Jos itse olisin tavannut Leen joskus livenä, olisi varmaan tullut pissat housuun.

Penny Dreadful

1800-luvussa ja viktoriaanisessa ajassa on jotain taikaa. Ja koska olen kauhufani, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa kauhussa on erityisesti taikaa. Siksipä Penny Dreadful -sarja oli minulle aivan must. Tallensimme ensimmäisen kauden Maikkarilta, ja toinen kausi tulee sitten katsottua luultavasti piakkoin HBO Nordicin ohjelmakirjastosta.

Penny Dreadful on saanut nimensä 1800-luvun kauhutarinajulkaisujen mukaan, jotka oli halpoina tuotteina suunnattu nuorille työväestön edustajille. Tv-sarja ammentaa kauhukuvaston lisäksi viktoriaanisen ajan yleisestä tunnelmasta ja useammasta 1800-luvun suuresta kauhuklassikosta. Ensimmäisen kauden jonkinlaisessa keskipisteessä on Mina Murrayn (Olivia Llewellyn) pelastaminen vampyyrien kynsistä. Kuten kaikki muistavat, Minahan on tuttu hahmo Bram Stokerin Draculasta. (Itse olisin tietenkin kaivannut sarjaan Lucy Westenraa, mutta häntä ei ole ainakaan vielä näkynyt.) Vaaralliseen pelastustehtävään ovat ryhtyneet Minan isä Sir Malcolm Murray (vakuuttavasti näyttelevä Timothy Dalton) ja Minan lapsuudenystävä Vanessa Ives (ajoittain hurjan fyysisen roolityön tekevä Eva Green). Avukseen he saavat amerikkalaisen pyssymiehen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett), jolla on hellyttävä suhde kuolemansairaaseen prostituoituun nimeltä Brona Croft (Billie Piper).

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Minan etsiminen olisi selkeä pääjuoni Penny Dreadfulissa. Tarinassa on muitakin kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka kuljettavat omia juonikuvioitaan. Dorian Gray (Reeve Carney) viettelee niin miehiä kuin naisia, myös Vanessa Ivesin. Hänellä on myös muotokuvansa, jota tosin ei näytetä katsojille ainakaan ensimmäisellä kaudella, mikä lienee aivan hyvä käsikirjoituksellinen ratkaisu.

Myös Victor Frankenstein (Harry Treadaway) asuu tällä kertaa viktoriaanisessa Lontoossa. (Ei anneta sen häiritä.) Hänellä on hirviönsä (Rory Kinnear), joka yrittää etsiä hyväksyntää ja löytääkin sen hetkellisesti teatterista. Herra Frankensteinille alkaa muodostua paineita, kun hänen hirviönsä alkaa vaatia morsianta. Juonikuvio ei ole kovin omaperäinen enää tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, mutta sen käsittely on varsin mielenkiintoinen.

Kestää hetken ennen kuin Penny Dreadful vie mukaansa. Välillä se tuntuu unohtavan osan juonikuvioistaan ja toisaalta tuntuu hassulta, että niin monen romaanin hahmot on täytynyt tunkea samaan tarinaan - kenenkähän tässä vielä odottelisi saapuvan? Yllättäen Victor Frankensteinkin istuu kuitenkin ihan kätevästi uuteen miljööseensä. Ehkä kiehtovin hahmoista on kuitenkin Vanessa Ives, joka on kohtalokas, kaunis ja riivattu. Ensimmäinen tuotantokausi päättyykin neiti Ivesin osalta melko kutkuttavaan tilanteeseen, josta tuskin seuraa muuta kuin karmiva jatko.

Nyt kun Penny Dreadful on päässyt alkuun, toivon, että se vain paranee. Toisella tuotantokaudella saamme mitä ilmeisimmin nähdä, miten Vanessa Ives ratkaisee hänelle asetetun valintatilanteen ja miten käy hirviön morsiamen. Ehkä Sir Malcolmkin keksii jotain uutta ongelmaa selvitettäväkseen - Minan ongelmahan saatiin ratkaistua jo ykköskaudella.

Breaking Badin äärellä

Joidenkin televisiosarjojen seuraavaa jaksoa tulee odoteltua kuola valuen joka viikko. Jossain mielessä on kidutusta seurata sarjoja ajantasaisesti, pyrkiä siihen, että näkee uuden jakson aina mahdollisimman pian. Tiukkaan paikkaan jäänyt tarina ahdistaa myös - on julmaa laittaa katsoja odottamaan viikon verran (ja tuotantokausien välillä vielä paljon paljon pidempään), miten sankarille, antisankarille tai muulle tarinan tärkeälle ja rakastetulle hahmolle käy.

Onneksi joskus hyväkin sarja menee ohi ja siitä innostuu tai saa tietää vasta kun se on kokonaisuudessaan saatavilla dvd- ja bluray-muodossa. Näin minulle kävi Breaking Badin kanssa: luin siitä kai joskus viime vuonna jostain kolumnista, ja kun vilkaisin sarjasta kiinnostuttuani verkkokauppaan, löysin edullisesti boksin, joka sisälsi koko sarjan alusta loppuun. Ja pakko on myöntää, että jollain tapaa tämän tarinan seuraaminen oli varmasti nautinnollisempaa ja karmivampaa aivan omassa tahdissa, ei television lähetysaikataulujen määräämässä aikataulussa.

Internet Movie Data Basen käyttäjät ovat arvioineet Breaking Badin tasoksi 9,5/10. Se on käsittämättömän korkea luku. (Game of Thronesilla sattuu muuten olemaan sama lukema.) Sarja ansaitseekin kaikki pisteet. Sen tarina on omaperäinen ja se käsittelee ihmisen luonteen muuttumista paremmin kuin mikään muu sarja tai elokuva, jonka tiedän. Tarinalla on kiinnostavat lähtökohdat: Walter White (Bryan Cranston) saa 50 vuotta täyttäessään kuulla sairastavansa keuhkosyöpää, joka on vievä hänet hautaan alta aikayksikön. Walterilla ja hänen vaimollaan Skylerilla (Anna Gunn) on tiukkaa rahasta, eikä Walter halua jättää Skyleria yksin teini-ikäisen pojan, Walter Juniorin (RJ Mitte) ja pian syntyvän vauvan kanssa. Koska Walterilla on kemia hallussa - hän opettaa sitä koulussa - hän keksii ratkaisuksi rahaongelmiin alkaa kokata amfetamiinia entisen oppilaansa Jesse Pinkmanin (Aaron Paul) kanssa, joka on jo mukana huumebisneksissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta alkuasetelmassa on myös se, että Walterin lanko Hank (Dean Norris) työskentelee huumepoliisissa ja on heti aivan saamaisillaan selville, kuka uusi tekijä on ilmestynyt alueen huumebisnekseen.

Huumebisneksessä Walterista tulee Heisenberg, mies, joka valmistaa puhtainta amfetamiinia kautta aikojen ja joka ei pelkää ketään. Heisenberg ei ole miellyttävä mies, Walt sen sijaan on - aluksi. Vähitellen Heisenberg alkaa saada enemmän ja enemmän tilaa, ja katsojan on vaikea päättää, milloin todella ylittyy se raja, ettei Waltin puolella voi enää olla. Aluksihan on helppoa asettua sympaattisen, perhettään rakastavan ja ajattelevan, kuolemaa tekevän kemianopettajan puolelle ja toivoa tämän onnistumista rahanhankinnassa, vaikka kyseessä kuinka on laiton ja täysin epäilyttävä toiminta.

Walterin vastapari Jesse Pinkman on puolestaan aluksi raivostuttava nuorimies, joka sotkee kaiken ja tekee elämässään ainoastaan virheitä. Walterin moraalin kadotessa Jessestä paljastuu - tai kasvaa - mies, jolla on moraalinen selkäranka ja joka kärsii kauheuksista, joita joutuu todistamaan. Tuotantokausien edetessä katsoja liukuu Walterin puolelta Jessen puolelle. Samanlainen ilmiö on havaittavissa Skylerin kohdalla. Walterin vaimo on aluksi kerrassaan raivostuttava kyttääjä ja ylihuolehtivainenkin. Sarjan loppuvaiheissa katsojan on kuitenkin pakko olla miestään pelkäävän Skylerin puolella.

Breaking Badissa on kaikki kohdallaan. Se pakottaa katsojan ajattelemaan - aluksi se saattaa huvittaa, mutta lopulta se ahdistaa takuuvarmasti. Sen päähenkilön elämäntilanne ja toiminta on sen verran kiinnostavaa, että katsojan on melkein vaikea myöntää, että Walter kadottaa vähä vähältä inhimillisen puolensa melkein kokonaan. Sivuhenkilötkin ovat vastustamattoman hyviä hahmoja. Asianajaja Saul Goodman (Bob Odenkirk) voittaa korkkiruuvin kieroudessaan mutta kiroaa pian itsekin sitä, että on luvannut hoitaa Walterin asioita. Huumepomo Gustavo Fring (Giancarlo Esposito) saa sarjassa puolestaan hienoimman poistumiskohtauksen koskaan. Eikä ole mitään mahdollisuutta, että spoilaisin tämän mestarillisen televisiosarjahetken niiltä, jotka eivät ole sitä nähneet. Sanottakoon vain, että Breaking Bad kannattaisi katsoa pelkästään Gus Fringin viimeisen hetken näkemisen vuoksi.

Käsittämätön testitulos

Täsmälleen yhdestä syystä voi eksyä tekemään kummallisia testejä internetin syövereissä: leipätyötä paetakseen. Tällä kertaa testin tekemiseen saattoi olla syynä myös se, että Game of Thronesin seuraavan kauden alkaminen lähestyy uhkaavasti. No, joka tapauksessa päätin tämän luotettavan testin avulla selvittää, mihin Game of Thronesin suvuista/taloista kuuluisin. Ja tässä on tulos:

Testin täytyy olla käsittämättömän virheellinen, sillä jos tätä maailmaa uhkaisivat yliluonnolliset voimat, en ihan ensimmäisenä kuvittelisi, että minut laitettaisiin suojelemaan kaikkia muita niiltä. Zombieapokalypsissakin ensisijainen toimintastrategiani olisi juosta pakoon. No, toisaalta voisin kyllä samaistua Samiin, joka hänkään ei tunne aina olevansa yövartiossa aivan oikeassa paikassa. Ja sekin on totta, että välillä tunnen monessakin seurassa, etten oikein kuulu joukkoon. Ehkä tällaiselle outolinnulle yövartio olisi sitten siinä mielessä oikea paikka.

Entä mihin sukuun haluaisin kuulua? Targaryen olisi ollut kiva. Mutta toisaalta lohikäärmeiden käsittelykään ei kuulu parhaisiin puoliini...

Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

Minä, Katariina

En ole aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren teoksia, mutta tutustuttuani erään historia-aikakauslehden artikkeliin Katariina Suuresta Hirvisaaren romaanipari tämän naisen elämästä alkoikin kiehtoa. Katariina Suuri, yli 30 vuotta Venäjää 1700-luvulla hallinnut, Saksasta uuteen kotimaahan väkisin teini-ikäisenä naitettu prinsessa, on varmasti yksi maailmanhistorian kiehtovimpia naishahmoja.

Laila Hirvisaaren romaaneista Minä, Katariina kertoo Katariinan tarinan karkeasti ottaen siihen asti, kun hän kaappaa vallan mieheltään ja nousee Venäjän keisarinnaksi. Toinen, itselläni nyt kesken oleva osa kertoo puolestaan Katariinan hallitusajasta. Tarinan nykyhetki on vuodessa 1795, jolloin Katariina on ollut jo pitkään vallassa - itse asiassa hän kuoli seuraavana vuonna. Keisarinna loukkaa jalkansa niin pahoin, että joutuu pitkään vuodelepoon. Silloin hän alkaa käydä läpi elämäänsä ylikamariherransa Leon August Denikinin kanssa. Keisarinnan ja Leonin suhde on niin pitkä, että ylikamariherra pystyy jopa väittämään hallitsijalle vastaan ja vaatimaan tätä ottamaan esille myös vaikeat asiat sekä pysymään totuudessa.

Tarina etenee siis Katariinan muistelona, jonka välissä pistäydytään ajoittain nykyhetkessä, jossa Katariina on isoäiti ja kokenut hallitsija. Teini-ikäinen Katariina on äitinsä armoilla. Äiti janoaa asemaa, ja sellaisenhan saa, jos tyttärestä tulee Venäjän kruununperillisen puoliso. Katariina - tuolloin vielä nimeltään Sophie Auguste Frederike - kulkee vaivalloisen rekimatkan Saksasta Venäjälle, jotta hänet voitaisiin naittaa Venäjän suuriruhtinas Pietarille, tulevalle keisarille. Nuoren Katariinan elämä näyttäytyy ahdistavana, juuri sinä kultaisena häkkinä, josta aina kuninkaallisten kohdalla puhutaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Katariinalta odotetaan ainoastaan raskaaksi tuloa. Se ei olekaan ihan pieni tavoite, sillä aviomies Pietari on Katariinasta vastenmielinen ja vaikka se nyt ehkä menisi, ongelmana on, ettei hän myöskään osoita minkäänlaista innostusta seksuaalista kanssakäymistä kohtaan vaan keskittyy sängyssäkin leikkimään lelusotilailla.

Katariinalla ei ole hovissa muuta kuin pelättävää. Keisarinna Elisabet on kylmä häntä kohtaan, eikä hän voi luottaa kuin pariin ihmiseen, jotka ovat tulleet hänen mukanaan Saksasta. Ylellinen elämä näyttäytyy tylsänä. On oikeastaan hurjaa, kuinka vähän asioita Katariinalle tapahtuu. Hän seuraa hovia massiiivisissa muutoissa kesäpalatsista talvipalatsiin ja päinvastoin. Epävarmuutensa keskelläkin hänellä on kuitenkin jo nuoresta asti kunnianhimoa, joka lopulta johtaa hänet valtaistuimelle. Lapsiakin hän saa - rakastajiensa kanssa. Tosin lapset otetaan Katariinalta pois ja laitetaan aviomies Pietarin nimiin, mikä on Katariinalle suuri trauma.

Hirvisaari ei esitä Katariinaa mitenkään erityisen miellyttävänä naisena, mutta tuskinpa monet valtaa hamuavat ihmiset ovatkaan välttämättä kovin miellyttäviä. Toisaalta Katariina näyttäytyy ainoana, joka pysyy järjissään hovissa. Keisarinna Elisabet pelkää tulevansa tapetuksi, jos nukkuu öisin, joten hän juo ja nai. Tuleva keisari Pietari ei uskalla lainkaan kasvaa aikuiseksi. Kasvettuaan miehen ikään ja hankittuaan perheen Katariinan poika Paavalikaan ei pysty parempaan: hän pelkää vainoharhaisesti äitinsä haluavan hänet hengiltä. Sekoilevien ihmisten kanssa on raskasta elää, vaikka Katariina onkin vahva. Viimeisillä hetkillään keisarinna Elisabetkin ymmärtää tilanteen ja vihjaa Katariinalle, että tämän olisi kaapattava valta Pietarilta tekemällä palatsivallankumous.

Hirvisaari korostaa myös Katariinan intohimoja, eikä ihme, sillä Katariina Suurihan oli kuuluisa lukuisista rakastajistaan. Nämä esitetään ainakin Minä, Katariina -teoksessa pitkälti nimenomaan intohimon tuojina, suurten seksuaalisten kokemusten antajina, ei niinkään rakastettuina, joista olisi varsinaisesti tukea vaikeissa tilanteissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö rakastajista Hirvisaaren toisessa kirjassa Me, keisarinna enemmän muitakin puolia. Myös Katariina Suuren omat muistelmat voisivat valaista asiaa.

Mielenkiintoinen palanen tarinaa on myös Katariinan sopeutuminen uuteen uskontoon. Luterilaisesta Saksasta kotoisin oleva prinsessa ei pidä erityisemmin ortodoksisuudesta mutta ymmärtää, että sopeutuakseen uuteen asemaansa hänen on oltava vähintäänkin ulkoisesti kelvollinen ortodoksi. Vähitellen hän alkaa ajoittain löytää lohtuakin uudesta uskostaan.

Muisteloiden lukeminen vaatii aluksi hieman sopeutumista. Katariina ja Leon puhuttelevat toisiaan tavalla, joka voi vaikuttaa hieman kankealta tai teennäiseltä. Toisaalta, kuinka luontevaa kenenkään on puhutella yksinvaltias-keisarinnaa tai kuinka rennosti tämä itse voisikaan puhua. Ajatus muistelusta on kuitenkin hyvä, sillä lähes koko elämäänsä taaksepäin katsova Katariina näkee paremmin asioiden merkitykset kokonaisuuden kannalta, vaikka elääkin uudestaan elämänsä tuskaisimpia kokemuksia kuin olisi juuri niiden keskellä. Joitain asioita Katariina myös yrittää selvästi vältellä syyllisyydentunnosta tai muista syistä.

Minä, Katariina on kiintoisa historiallinen romaani, joka vetää mukaansa. Muuten, luin Minä, Katariinan Miki-muotoisena, ja sehän oli vallan käytännöllistä. Paksu romaani kulki mukana pienessäkin laukussa eikä silmiä silti tarvinnut siristellä, koska kirjasinkoko on riittävän suuri. Hieman Mikien kanssa pitää keskittyä sivujen kääntelyyn, sillä formaatin kirjojen paperi on niin ohutta, että helposti kääntää kaksi sivua kerralla. Raamattumaiseen paperiin kuitenkin tottuu. Mikit mahtuvat myös mukavasti kirjahyllyssä oleviin harvoihin koloihin, joten ne ovat paljon kirjoja omistavalle myös säilytyksen kannalta aika mainio formaatti.

... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà - lisää italialaista kauhua

Lisää italialaista kauhua tarjoaa varmasti riittävän verinen Lucio Fulcin ... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Beyond. Elokuva on gore-ohjaaja Fulcin kulttielokuva vuodelta 1981. Siihen voi törmätä myös englanninkielisellä nimellä Seven Doors of Death (todellakin, vaikka kyseessä ovat helvetin ovet, eivät kuoleman - vaikkakin voi olla, ettei näissä kahdessa ole kovin paljoa eroa).

Elokuvan tarina on kaikkien kauhugenren säädösten mukainen. Nainen nimeltä Liza Merril (Catriona MacColl) puuhailee perinnökseen saamansa hotellin parissa avatakseen majoituspaikan uudelleen. Ikävä kyllä talossa on 1920-luvulla sattunut ikävä murha. Rikoksen kohteena on ollut taidemaalari, joka on maalannut osuvasti kuvaa helvetistä. Miksi osuvasti? Koska hotellin kellarissa sattuu olemaan yksi helvetin seitsemästä portista. Portti rävähtääkin sitten kunnolla auki, kun Liza ei hyväksy sitä, että kellari lainehtii vettä vaan yrittää tehdä asialle jotain. Helvetistä tulvii zombeja ja Lisa törmää sokeaan naiseen, joka näyttää olevan jokseenkin kuosissa mutta selvästikään todisteiden valossa ei ole elossa.

Elokuvan alkuperäinen italiankielinen nimi kuvaa elokuvan tunnelmaa osuvasti. E Tu Vivrai nel Terrore! tarkoittaa suunnilleen "Tulet elämään kauhussa!" L'Aldilà puolestaan viittaa elokuvan englanninkielisen nimen tavoin tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisesta tulevat yltä päältä mädäntyneet hirviöt jahtaavat Lizaa, hänen seuraansa lyöttäytyvää lääkärismiestä tohtori John McCabea (David Warbeck) ynnä muita elokuvan henkilöitä päättömästi vailla mitään logiikkaa. Ja tämän saa ottaa kirjaimellisesti, sillä elokuvan juoni on epälooginen. Hautaan saatettu mies ilmestyy yhtäkkiä zombina hotellin kuraa täynnä olevaan kylpyammeeseen. Kirjastossa tikkailta kaatuva mies saa täysin tyhjästä päälleen joukon hämähäkkejä, jotka kaivavat häneltä silmän päästä.

Pikkuinen mutta ihastuttava kauhuelokuvakirjani 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään liittää Fulcin elokuvaan mm. unilogiikan ja juoneen sopimattomat käänteet sekä nimittää sitä barokkisplatteriksi. Kaikesta epäjohdonmukaisuudesta syntyy todellakin unenomaisen kiehtova elokuva. Fulci vie epäloogisuuden niin pitkälle, ettei se enää häiritse vaan on taidetta. Toki äärimmäisen herkkien tai vähänkin herkkien kannattaa jättää elokuva väliin, sillä se sisältää raatelemista, seinään naulaamista ja silmien poistamista kuopistaan. Tiukasti järjellä toimivat ihmiset saattavat olla toinen ryhmä, jonka ei kannata viettää aikaansa juuri tämän elokuvateoksen parissa, sillä on myönnettävä, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä järjen kanssa - kysymys on ainoastaan pettämättömästä splatter-tyylitajusta.