Olisivatpa Rooman pakolliset kohteet ilmaisia ja vailla muita turisteja

Ilta-Sanomat esittelee innoissaan Roomaa matkailukohteena, johon on juuri nyt paras aika matkustaa. Koska kaupunki on minulle jonkin verran tuttu, minun oli tietenkin luettava teksti, jonka otsikko oli Ensi kertaa Roomaan? Nämä kohteet on pakko nähdä. Sittenpähän voisin vertailla, ovatko pakolliset kohteet mielestäni samat.

Juttu alkoi kuitenkin käsittämättömästi: se lupasi kertoa, miten Roomassa pääsee näkemään pakolliset kohteet ilman, että tarvitsee jonottaa tai maksaa mitään. Käsittämätöntä jutussa olikin se, etten ainakaan minä tiedä, että vaikkapa Colosseum – mitä ilmeisimmin Rooman-kävijän pakollinen kohde – järjestäisi avointen ovien päiviä, jolloin sisään pääsisi ilmaiseksi muttei tarvitsisi myöskään jonottaa. No, eipä järjestäkään. Jutun idea oli se, että käydään vain sellaisissa kohteissa, joissa ei ole pääsymaksua ja joissa – jossain määrin – voi uiskennella sekaan jonottamatta. Lista sisälsi seuraavat kohteet: Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Piazza Navona, Pietarinkirkko ja Pantheon (jota kirjoittaja väitti temppeliksi, vaikka se nykyisin on kirkko).

Kaikki mainitut ovat toki merkittäviä nähtävyyksiä, mutta jos pitää luetella Rooman “pakolliset” kohteet, on aikamoista asiantuntemattomuutta jättää Colosseum listalta pois. Forum Romanumiakin moni pitäisi ihan pakollisena. Sikstuksen kappelin kattofreskot ovat myös taidehistorian kannalta varsin pakollinen nähtävyys. Juuri Colosseumia ja Sikstuksen kappelia Ilta-Sanomien teksti kuitenkin kehottaa riviensä välissä välttämään. Onko se siis laisinkaan juttu “pakollisista” nähtävyyksistä?

Harmittaa vietävästi, kun törmää tällaiseen journalismiin. Ensiksikään ei ole mietitty, mikä on jutun pointti, se, mitkä nähtävyydet oikeastaan “pitäisi” nähdä vai se, miten voi kuljeskella katsomassa vaikuttavia paikkoja maksamatta pääsymaksuja. Jonottamiselta saattaa mainituissa paikoissa välttyä – ei tosin koske välttämättä Pietarinkirkkoa eikä Trevin suihkulähteen reunalle istahtamista – , mutta muita turisteja tulee tapaamaan enemmän kuin voi kestää näissäkin paikoissa, jotka Ilta-Sanomien teksti saa kuulostamaan jotenkin leppoisilta, kun ei tarvitse odotella jonossa tai maksaa naurettavia pääsymaksuja.

Puolivillaisen ketään hyödyttämättömän tekstin olisi saanut kuosiin valitsemalla jonkin järkevän näkökulman, esim.
1) mitä nähtävyyksiä voit nähdä Roomassa ilmaiseksi
2) mitkä ovat Rooman must-see nähtävyydet
3) miten voit nauttia Roomasta turistimassoja vältellen

Koska viimeinen saattaa vaikka jotakuta kiinnostaakin, annan pari toimivaa vinkkiä.

1) Jos rauniot kiinnostavat, mene Caracallan kylpylöiden raunioille. Valtavan rauniokompleksin historia on vähemmän verinen kuin Colosseumin, ja paikalla on puisto ja penkkejä, joilla on ihana syödä eväitä. Ruuhkasta puhutaan, jos alueella on lisäksesi enemmän kuin kymmenen turistia.

2) Jos haluat nähdä taidetta, mene Galleria Borgheseen. Sinne pitää tosin varata liput etukäteen, sillä sisäänpääsevien ihmisten määrää on rajoitettu. Joudut kohtaamaan muita turisteja, mutta vain rajallisen määrän, joka pääsee kanssasi yhtä aikaa galleriaan. Taide galleriassa on esiluokkaista: näytteillä on mm. käsittämättömän hieno Berninin veistos Apollo ja Daphne sekä Rafaelin Nuori nainen ja yksisarvinen. Galleriassa on myös mm. Caravaggion ja Tizianin maalauksia.

3) Kun kuitenkin haluat nähdä Colosseuminkin – sisältäpäin nimenomaan – mene paikalle vajaata puolta tuntia ennen kuin se aukeaa. Saat seistä sen ajan jonossa, mutta olet sisällä ensimmäisten joukossa ja näet massiivisen raunion melkein tyhjänä ennen kuin turistit valtaavat sen. Sama neuvo pätee kaikkiin muihinkin nähtävyyksiin, joissa joutuu jonottelemaan iäisyyden, jos menee sinne siihen aikaan kuin luonnollinen kello ajaa sängystä ylös.

4) Mene sisälle niihin kirkkoihin, joita ei ole mainittu matkaoppaassa. Roomassa ei taida rumia kirkkoja ollakaan. Random-kirkon ovesta sisään astuessasi saatat kohdata katoliset häät, messun tai vain tavattoman kauniin, rauhallisen paikan, jonne astumista et varmasti kadu.

Shrek svengaa musikaalinakin

Minusta tuli musikaalifani yhdessä hetkessä – silloin kun näin elämässäni ensimmäistä kertaa West End -musikaalin.Vaikka se sattui olemaan visuaalisesti näyttävin musikaali, jonka olen koskaan nähnyt – Taru sormusten herrasta – olen onnekseni kyennyt sen jälkeen nauttimaan myös pienemmällä rahalla tehdystä musikaaliteatterista.

Myönnettäköön, että olin kuitenkin hieman ennakkoluuloinen, kun kuulin, että Jyväskylän kaupunginteatteri ottaa ohjelmistoonsa Shrek-musikaalin. Tai ennakkoluuloinen on ehkä väärä ilmaus – olin paremminkin pettynyt: jos kerran pitää tuoda lähiteatteriin jokin iso musikaali, miksi sen pitää olla Shrek, miksei vaikka se toinen, jossa on vihreä päähenkilö (olen kova Wicked-fani, ja ymmärrän kyllä, että se olisi varmasti ollut esitysoikeuksineen liian kallis satsaus). Vähitellen kuitenkin lämpenin ajatukselle vihreästä hirviöstä vihreän noidan sijaan, enkä jaksanut enää murehtia sitä, ettei Keski-Suomeen tuotu myöskään Tanz der Vampirea (jonka Seinäjoen kaupunginteatteri toteutti ansiokkaasti) eikä Les Miserablesia (joka tehtiin ikimuistoisesti Åbo Svenska Teaternissa).

Eli kuinkas sitten kävikään: istuin ennakkonäytöksessä eturivissä katsastamassa, millainen Shrek olisi näyttämöllä. Musikaali osoittautui mukaansatempaavaksi ja liikuttavaksikin. Naurattaa se olisi voinut enemmän, mutta minä nauran harvoin kippurassa, joten en ehkä ole paras arvioimaan esityksen huumoria.

Shrek-animaatio teki aikanaan (2001) hyvää pinttyneille satukliseille, joissa kauneus ja rikkaus on aina se, mitä tavoitellaan, ja joissa prinsessat ovat aina kauniskäytöksisiä pelastettavia olentoja, joiden oma tahto on vähän niin ja näin. Shrekin maailma on piristävä. Kun rakastuu, vihreä hirviökin näyttää joltain muulta kuin rumalta – kauneusihanteet muuttuvat ja prinsessakin muuttaa ilomielin haisevalle suolle. Shrek on ritari, joka pelastaa prinsessan, mutta prinsessa pistää ritarin järjestykseen. Siksi on hauska saada näyttämöllekin lapsille(kin) sopiva tarina, joka päättyy muutoin kuin kauneuden riemuvoittoon ja siihen ajatukseen, että ulkonäöllä voi ratkaista kaikki maailman ongelmat.

Animaation keinot ovat rajattomat, mutta niin näyttävät olevan teatterinkin keinot. Shrek-musikaalin West Endin mainosvideon nähtyäni varmistuin siitä, että Jyväskylän kaupunginteatteri on käyttänyt versiossaan käytännössä yksi yhteen samoja teatterin keinoja kuin isommassa maailmassa esitetyt Shrek-musikaalin versiot. Todennäköisesti Jyväskylässä ei olisi kovin paljon tuosta saanutkaan poiketa – tällaisista musikaaleista kun tuppaa useimmiten saamaan vain replica-oikeuksia. Ja vaikka täydellistä replicaa ei tarvitsisikaan tehdä, teatteri ei voi tehdä ratkaisuja vaikkapa puvustuksesta omin päin vaan tarvitsee maailmalta hyväksynnän luomuksilleen.

Mutta mikäs siinä on keksittyjä keinoja käyttäessä, kun keinot ovat hyvät. Lordi Farquaad (Joni Leponiemi) taapertaa polvillaan, jotta lordi näyttää asiallisen lyhyeltä, lohikäärme (lauluäänenään Salli Suvalo) liikkuu kuin kiinalaisen uudenvuoden lohikäärme monien ihmisten avustamana ja Fionan (Maria Lund) laulaessa poksahtava lintu todellakin poksahtaa. Oma istumapaikkani oli varsin edessä, joten pääsin näkemään ehkä liikaakin sitä, miten teatterin taikaa oli käytetty. Ehkäpä musikaalin voisikin katsoa toisen kerran joltain kauemmalta riviltä, kuten mieheni ehdotti.

Erityispisteet haluan antaa musikaalin puvustajille. Jyväskylän kaupunginteatterilla ei ole käytettävissään läheskään samanlaisia varoja kuin Broadway- ja West End -teattereilla, mutta pienemmälläkin budjetilla voidaan tehdä silmäkarkkia. Shrek (Otto Kanerva) on sympaattisen näköinen hirviö, jota ei tarvitse oikeasti pelätä. Fiona on ihastuttava kokovihreissään viheriäitä sukkahousuja ja vihreiksi lakattuja kynsiä myöten. Satuolennot kolmesta pienestä porsaata Pinokkioon ja noitaan on puettu värikkäästi ja mielikuvituksekkaasti. Tanssia täynnä olevat joukkokohtauksetkin toimivat osaltaan juuri siksi, että ne ovat niin täynnä väriä – vaikkei tanssissakaan moittimista ole.

Yksittäisistä numeroista parhaiten jäi mieleen toisen näytöksen alkupuolella ollut Mä susta voiton vein, jossa Shrek ja Fiona kilpailevat osuvasti siitä, kummalla on ollut elämässään kurjempaa. Numeron aikana päähenkilöt huomaavat olevansa rakastuneita toisiinsa. Biisi on iskevä ja hauskasti esitetty. Ikävä kyllä Shrek-musikaali ei kokonaisuutena ole musiikiltaan kovinkaan mieleenpainuva. On ikävää, kun katsoja alkaa kiemurrella tuolissaan ja toivoo, etteivät näyttelijän suun asento ja orkesterin musisointi ennakoisi jälleen uutta laulunumeroa. Mutta musiikki on otettava sellaisena kuin se on – uusien musikaalien säveltäminen on sitten erikseen.

Shrek-musikaalin toteutus Jyväskylässä on hatunnoston arvoinen. Lapsille musikaali on varmasti suuri elämys, mutta kehotan aikuisiakin lähtemään ennakkoluulottomasti teatteriin, vaikkei naapurista tai ystäviltä saisi lainattua lasta rekvisiitaksi. Lopussa saattaa vielä kyynelkin tulla, vaikka tietää, kuinka tarina päättyy. Sitä vain on hyvä välillä saada muistutus siitä, että jokaisen näköinen voi olla jonkun silmissä kaunis.

Kohta pistetään torahampaat piiloon :(

Joskus sitä toivoisi, ettei painettu sana olisi totta. Iltalehti väittää, että HBO lopettaa True Blood -sarjan tekemisen seitsemään tuotantokauteen. Ja minä kun ehdin juuri iloita, että kuudes tuotantokausi oli kiinnostavampi kuin viitonen. Ymmärrän, että sarja on alkuajoistaan päässyt leviämään ehkä liiankin levälleen, ja välillä toivoisi, että Bon Tempsissa eläisi enemmän ihan ihmisiäkin eikä vain ihmispuumia, vampyyreja ynnä muita, mutta...

Kuinka me nyt tulemme toimeen ilman Eric Northmania? Vaikka hänen katselemisensa on tietyllä tavalla vaivaannuttavaa – suuri osa naislukijoistani ymmärtänee miksi – on kuitenkin alastonkin Eric Northman parempi kuin ei Eric Northmania laisinkaan.

Ja kuinka me pärjäämme ilman Pamin tympeällä äänellä lausuttuja kommentteja? Mitä enemmän sarja on edennyt, sitä enemmän olen rakastanut Pamia, joka on kova, tyly, ironinen – mutta sisältä ihan rikki. Voi Pam raukkaa!

No, ehkä sarjan lopettaminen estää tekijöitä tekemästä lisää typeriä käsikirjoitusratkaisuja. En koskaan anna anteeksi sitä, että Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Anne tapettiin, kun hän oli ehtinyt esiintyä ainoastaan kahdeksassa episodissa.

Pöh, koko homma, sanon minä.

Nälkävuosi

Aki Ollikaisen esikoisromaani on kooltaan laiha kuin nimensäkin, Nälkävuosi. Siinä matkataan 1860-luvulle suuriin nälkävuosiin, ja kerronta on kuin realismin kulta-ajalta. Ilon pilkahduksia ei ole.

Marja-äiti lähtee kahden lapsensa, Mataleenan ja Juhon kanssa kerjuulle, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Perheen isä jätetään kotitorppaan kuolemaan, koska tämä ei huonon kuntonsa vuoksi jaksa lähteä mukaan. Isä on antanut oman osuutensa vähästä ruuasta muille ja heikentynyt itse aivan liikaa. Kerjuureissu on lohduton. Osa ihmisistä antaa omastaan, mutta kerjäläisiä on niin paljon, ettei kukaan oikein kohtele heitä ihmisinä.

Marjan, Mataleenan ja Juhon tarinan rinnalla seurataan senaattoria sekä Teo ja Lars Renqvistiä, joilla asiat ovat paremmin. Kansa on jakautunut kahtia. Senaattorin ajatukset kokonaiskuvan hahmottamisesta ovat karmivia, kun vierellä kulkee nälkään menehtyvän perheen tarina.

Marja elää jonkinlaisessa harhassa siitä, että voisi päästä Pietariin, jossa hän kuvittelee kaikkien elävän hyvin ravittuina. Hetkeksi matkaan tarttuu Ruuni-niminen poika, joka Marjasta ja Juhosta hetkeksi eroon jouduttuaan löytyy pian kuolleena hangesta. Unet piinaavat Marjaa, eikä hän taida itsekään oikein uskoa Pietariin pääsemiseensä. Lumen keskellä nälissään tarpovaa naista seuratessa Pietari tuntuukin kerrassaan mahdottomalta päämäärältä.

Marja saa kokea kerjuumatkallaan asioita, joiden tapahtuessa melkein toivoisi, että hän olisi vain jäänyt torppaan kuolemaan. Eräässä yöpaikassa isäntä raiskaa hänet ja sitten emäntä tulee ajamaan pois tuvasta navettaan huoraksi haukkuen. Lohduttomin on kuitenkin pienen Mataleenan kohtalo: tämä kuolee, koska erään talon emäntä haluaa antaa tytölle puuroa miehen kehottaman vellin sijasta. Puuro on liikaa – liian hyvää ruokaa – tytön nälkiintyneelle elimistölle.

Juholle käy lopulta paremmin. Mataleenan pikkuveli on kuitenkin myös niin nälkiintynyt, että melkein koko tarinan ajan hän on vaiti, ei sano mitään. Poika on niin hiljainen, että luulen hänen aluksi olevan niin pieni, ettei vielä osaa puhua. Mutta kun Juho lopulta joutuu Teo Renqvistin hoteisiin, selviää, ettei hän enää ole aivan sylivauva.

Nälkävuosi herättää ajatuksen siitä, millaisissa katastrofeissa ihmiset tuntevat yhteenkuuluvuutta ja auttavat toisiaan ja millaisissa elämä muuttuu raadolliseksi eloonjäämistaisteluksi, jossa jokainen ajaa vain omaa etuaan. Nälkävuosi näyttää molemmanlaista käytöstä, mutta enemmän jälkimmäistä. Ne, jotka todella ovat hädässä, taistelevat vain omasta puolestaan. Auttavammatkin ihmiset pelkäävät tauteja ja yrittävät suojella itseään kerjuulla olijoilta. Ihmisten sisällä elää “eihän näitä voi pakkaseen yöksi jättää” -ajattelu, mutta todellisia lämpimiä sieluja on vähässä.

Olen nähnyt varpusen ruokakaupassa

Sivistyneenä ihmisenä katson tarpeelliseksi lukea nettilehdistä aina päivän tärkeimmät uutiset, kuten tänään seuraavasti otsikoidun Ilta-Sanomien tekstin: Aavevarpunen lenteli Lidlin myymälässä Helsingissä. Valitettavasti tekstistä ei selvinnyt, oliko Lidlin liikkeessä todella ollut lintu – eikä sekään, miksi asiasta oli tärkeä kirjoittaa. Itse asiassa on todella erikoista, että asia on yleensä mennyt jonkun lehden toimituksen tietoon.

Täysin absurdi teksti kertoo, että asiakas näki varpusen, mutta Lidl kommentoi oikein Suomen pääkonttoristaan käsin, että heidän käsityksensä mukaan myymälässä ei ole eikä ole ollut varpusta. Lehtijutun lopuksi Ilta-Sanomat pyytää ottamaan yhteyttä, jos on sattunut näkemään linnun kaupassa. Sitä ei täsmennetä, yritetäänkö tällä yhteydenottopyynnöllä selvittää, mikä on totuus tuosta Lidlin tapauksesta vai saada selville jotain yleistä lintujen havainnoimisesta myymälöiden sisätiloissa.

Itse näin linnun kaupassa viimeksi ehkä viikon sisään. Se taisi tosin olla Citymarketissa tai Prismassa. En nähnyt asiassa uutisoinnin aihetta, en pelännyt, että lintu lentäisi kakkimaan munakoisoihin enkä tainnut edes mainita asiasta miehelleni. En selvästikään osaa laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Niin kuin Ilta-Sanomien jutun ensimmäinen kommentoija kirjoitti: “Nyt ollaan jännän äärellä”.

Passer domesticus

Ruotsalaisia dekkareita

Viime kuussa tuli tehtyä miehen kanssa automatka Ruotsiin. Niinpä lukemani kirjatkin ovat olleet kovin ruotsalaisia. Vierailu Visbyssä ja Ystadissa inspiroi lukemaan Anna Janssonia ja Henning Mankellia.

Anna Jansson: Unissakävelijä

Minulle valkeni vasta tässä vaiheessa, että Anna Janssonin dekkarit sijoittuvat idylliseen Visbyn kaupunkiin Gotlannin saarelle. Siis paikkaan, johon ei nyt ihan äkisti voi kuvitella murhia laisinkaan. Mutta Anna Janssonin Maria Wern -dekkarisarja on jo melkoisen pitkä, joten ihanassa Visbyssä on - toivottavasti vain ja ainoastaan - fiktiivisesti melkoisesti rikollisuutta.

Valitsin noin puolentoista viikon Ruotsin-matkalle matkalukemiseksi Janssonin melko uuden teoksen Unissakävelijä, joka on nyt sitten ensimmäinen lukemani Maria Wern -tarina. Mutta kuinka ollakaan, jos en tietäisi, että Maria Wern on sarjan pääosassa, epäilisin paremminkin, että tärkein poliiseista on Marian hyvä ystävä Erika, joka rakastuu ihastuttavan täydelliseen lääkäri Andersiin, joka ei kuitenkaan hyppää suoraan suhteeseen, sillä hänellä on tytär, joka haluaa omia isänsä, ja taakkana vaimon hukkumiskuolema hääyönä.

Entäs ne rikokset sitten? Visbyä alkaa piinata murhaaja, joka ensiksikin tappaa Linn-nimisen sairaanhoitajan ja tekee hänestä morsiamen kieroutuneeseen ruumisasetelmaansa, jonka hän rakentaa kasvitieteelliseen puutarhaan. Maria joutuu myös väkivallan kohteeksi, sillä illalla kaupungilla kulkiessaan hän näkee lapsen pahoinpitelyn ja menee väliin, jolloin päällekävijä onnistuu vahingoittamaan Mariaakin.  

Unissakävelijä on varsin mainiota matkaluettavaa, sillä Jansson todellakin kuvaa Visbyä teoksessaan. Ei mitenkään matkailijan näkökulmasta tietenkään, vaan kaupungissa asuvan näkökulmasta, mikä tietenkin on parempi vaihtoehto. Kirjan henkilöiden kävelyreittejä voisi seurata kartasta, jos pitäisi sellaista vierellään lukiessaan, sillä Jansson muistaa aina mainita, millä kadulla milloinkin kävellään.

Kirja etenee sujuvasti, vaikkei olisi aiempia osia lukenutkaan. Tosin sarjan järjestyksessä lukemisessa saattaisi olla enemmän pointtia kuin satunnaisen kirjan valinnassa. Marian ihmissuhdekuviot ainakin olisivat selkeämmät – tai niiden taustat, jos ei muu. Ilmeisesti Marialla on ollut suhde työkaveriinsa Periin, mutta tämä on romahtanut jouduttuaan ammutuksi. Rakkaussuhde on vakavissa vaikeuksissa.

Keskiössä on selvästi kuitenkin Erikan suhde Andersiin. Mies on ymmärtäväinen lääkäri, joka jaksaa kuunnella luulosairasta miestäkin, joka sattuu asumaan murhatun Linnin naapurissa. Vähitellen alkaakin tuntua, että ainakin Janssonin luomassa Visbyssä kaikki ovat toistensa naapureita. Anders on lempeä, mutta kirjalija vie pian epäilykset häneen. Mies kävelee unissaan, ja murhaaja on vaikuttanut unissakävelijältä. Lukija saakin jännittää, tuleeko kirjan lopussa eteen vielä viimeinen käänne, joka mahdollistaa Andersin ihanuuden olevankin totta. Kirja vetää loppuun asti.

Olen säilyttänyt Visbyn kartan, joten seuraavalla kerralla, kun luen Anna Janssonia, voin ottaa sen esiin ja seurata kartasta, missä kirjan tapahtumat tapahtuvat.

Henning Mankell: Väärillä jäljillä

Koska eräs vierailemistamme kaupungeista oli Ystad, oli minun kotiin palattuani palattava pitkästä aikaa Kurt Wallanderin seuraan. Tällä kertaa Wallander tutkii melkoista murhasarjaa, jonka tekijä on väkivaltainen skalpeeraaja. Ennen näitä ruumiita Wallander joutuu ehkä vielä omituisempaan tilanteeseen: näkemään, kuinka nuori nainen polttaa itsensä kuoliaaksi rapsipellossa.

Wallander pitää jollain lailla tutkimuksen ohjat käsissään, vaikka ymmärtääkin kirjan nimen mukaisesti olevansa pitkään harhateillä. Lukijalle tarinan murhaaja paljastetaan aika paljon ennen kuin poliisi sen tajuaa. Tällä tavoin lukijan selkäpii saadaankin varmasti karmimaan pahemmin, sillä rikollisen henkilöllisyys saattaa tällä kertaa olla ainakin lähes yhtä karmiva kuin hänen tekemänsä rikokset.

Yksityiselämässään Wallander ei ole aivan yhtä jämäkkä kuin työssään. Hänellä on suhde latvialaiseen Baibaan, mutta kun murhasarja yllättää, eikä kukaan poliiseista tiedä, minne asti loma lykkääntyy, Wallander ei saa ilmoitettua naiselle, että yhteinen Skagenin-matkakin saattaa lykkääntyä. Lukija joutuu koko kirjan ajan seuraamaan, kuinka Wallander siirtää Baiballe soittamista aina vain eteenpäin ja jopa suunnittelee, että laittaisi työkaverinsa soittamaan Riiaan.

Luulisi Wallanderilla olevan heikkous, joka vaikeuttaisi poliisintyönkin tekemistä, mutta yksityiselämä on yksityiselämä. Joka tapauksessa Mankellin päähenkilö on moniulotteinen eikä missään tilanteessa epäinhimillisen vahva, ei edes niin vahva kuin luulisi poliisin ammatissa olevan pakko olla. Silti Wallander pärjää työssään hyvin – yksityiselämässään ei sitten niinkään.

Wallanderin tytär Linda on ainut asia, joka tuo miehen elämään iloa. Lindaa onkin hauska seurata, kun tietää, että hän lähtee myöhemmin poliisin uralle. Nyt hän on itseään etsivä nuori nainen, joka tekee teatteria. Toisaalta Wallanderia itseään on vähän surullista seurata: on hienoa, että hänellä on Linda, mutta miksi mikään muu ei tuo hänen elämäänsä onnea? Wallander on harmaa keski-ikäinen mies, joka joutuu työssään hoitamaan tapausta, joka vie kaiken hänen aikansa ja melkein kaiken tilan hänen ajatuksissaankin.

Ystad ei ole niin voimakkaasti esillä ainakaan tässä Wallander-kirjassa kuin Visby oli Anna Janssonin Unissakävelijässä. Matkalukemiseksi tämäkin kyllä kävisi. Ainakin oli hauska bongata kirjasta Fridolfin kahvila-konditoria, jossa itse kävimme reissullamme syömässä siniset Wallander-leivokset.

Paheksuttava patsas

Sekä Ilta-Sanomat että Iltalehti ovat tänään raportoineet suomalaisen Tommi Toijan Ruotsin Örebrossa esillä olevasta taideteoksesta. Kyseessä on jonkinlainen patsas, jolla on kokoa 8 metriä ja joka pissaa veteen. Jotkut ovat hermostuneet patsaasta niin, että nyt pissasuihkun alla on taiteilija Toikan valokuva. Myös Ilta-Sanomien kommenteissa patsasta ja koko nykytaidetta on kauhisteltu varsin pitkällisesti.

Minusta patsas on hupaisa, ei paheksuttava, ruma tai pelottava, niin kuin monet muut tuntuvat ajattelevan. Voin myös sanoa muodostaneeni näkökulmani ilman lehtiotsikoiden luomia ennakkoasenteita, sillä tutustuin patsaaseen jo alkuheinäkuusta, kun Ruotsin-matkalla tuli käytyä Örebrossa. Siellä se yhtäkkiä törrötti joen toisella puolella pissaamassa aivan Örebron linnan lähistöllä. Vallihaudan luo oli viritelty kaikenlaista nykytaidetta, ja Toijan teos jäi vallihaudassa puvut päällä seisovien miesnukkejen ohella parhaiten mieleen. Valokuvatakin se piti, koska se oli niin hassu – ennemmin sillä lailla, että tuli hyvälle tuulelle, ei pahassa mielessä.

Näköjään olen taas vähemmistössä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun joku paheksuu jotain, mitä minä en oikein jaksa pitää paheksuttavana. Mutta hauska sinänsä, että nyt, noin kuukausi patsaan näkemisen jälkeen, minulle selvisi, että sen tekijä on suomalainen ja että muutkin ovat tosiaan huomanneet sen. (No, se täytyy kyllä myöntää, että kahdeksanmetristä pissaavaa olentoa on vaikea olla huomaamatta.) Ja kuinkas ollakaan, nyt minusta patsas on vain entistä hauskempi.