Kasipallo

Aku Louhimiehellä on jokin omituinen taito tehdä elokuvia, jotka on suuria elämyksiä mutta joita ei halua nähdä uudelleen. 8-pallo on juuri sellainen elokuva.

Kuopiolaisen poliisin Marko Kilven dekkariin Elävien kirjoihin perustuva leffa täytti kovat odotukseni, jotka perustuivat juuri Kilven tarinan ja Louhimiehen ohjauksen yhdistämiseen. Elokuvan keskiössä on Pike (Jessica Grabowsky), joka vapautuu vauvansa kanssa vankilasta. Pikellä on mennyt huumeiden kanssa kovaa ennen kuin hän joutui vankilaan, mutta 8 kuukautta vanha tytär saa hänet yrittämään uutta elämäntyyliä ihan tosissaan. Piken kannoilla seuraa huumepoliisina pitkään työskennellyt Elias Kaski (Pirkka-Pekka Petelius), joka saa uudeksi työparikseen työtehtävissä puukosta saaneen ja nyt työhön palaavan nuoremman poliisimiehen Olli Revon (Mikko Leppilampi). Kaski toivoo Pikelle vain hyvää, mutta pian vanhat huumetuttavat tulevat uudelleen Piken elämään entisen ja pian nykyisenkin poikaystävän Lallin (Eero Aho) johdolla.

Alkupuolellaan elokuva saa nauramaan useammankin kerran. Kasken ja Revon vähäsanaiset keskustelut ovat oivallinen kuva suomalaisesta kommunikoinnista - jolle tosin eivät luultavasti naura kuin suomalaiset. No, ei 8-pallo alussaankaan mikään komedia ole. Koko ajan seurataan, kuinka Pikellä menee. Hän on yksin, väsyy välillä lapsen parkumiseen, mutta sitkeästi on päättänyt aloittaa paremman elämän. Hän ajaa kaverinsa ulos asunnosta, kun huumeneula otetaan esille. Mutta ikävä kyllä hän ei voi vastustaa Lallin viehätysvoimaa. Tätä katsojan on tosin vaikea ymmärtää, sillä Eero Aho tekee Lallista vastenmielisen paholaisen. Mutta Pikellä on onnellisia muistoja Lallista, ja hän uskoo, että Lalli on kuivilla huumeista.

Elokuva ei kerro tarkalleen, mistä syystä Pike on joutunut vankilaan. Nuori nainen ei ole paha, ja vankilatuomion jälkeen häneltä löytyy myös päättäväisyyttä, vaikkei ikävä kyllä aivan tarpeeksi. Toisaalta Lalli on mies, josta voi päästä eroon vain kuoleman kautta. Katsoja asettuu Piken puolelle ja joutuu todistamaan lohdutonta tarinaa. Vaikka Pike onnistuu puhumaan naapurin toistuvasti pahoinpidellyn naisen lähtemään hakkaajamiehen luota, edes Elias Kaski ei voi auttaa Pikeä riittävästi.

Marko Kilven kirjoissa päähenkilönä on Olli Repo. 8-pallo-elokuvassa Repo jää sivuosaan. Hänestä halutaan kertoa, että hän ikävöi entistä vaimoaan ja tytärtään, mutta hahmosta on vaikea saada enemmän otetta. Elias Kasken yritykset pelastaa Pike ja saada Lalli satimeen ovat keskeisessä osassa, ja Olli Repo katselee tilannetta kuin taustalta. Mutta eihän Repoa ole voinut poiskaan elokuvasta jättää, sillä kirjasarjassa hän on kaiken yhdistävä tekijä. Toisaalta hieman ihmetyttää, miksi filmattavaksi ei ole ensin valittu Kilven dekkarisarjan ensimmäistä kirjaa. Ilmeisesti mitään elokuvasarjaa ei ole tarkoituskaan tehdä, joten ehkä on ajateltu, että voidaan valita Piken tarina, jos se on kiinnostanut Louhimiestä eniten.

8-pallo on täynnä ahdistavia kuvia. Se ravistaa. Katsoja toivoo, ettei elämä olisi niin lohdutonta ja että ne, jotka oikeasti yrittävät muuttaa elämäänsä, onnistuisivat siinä. Mutta vaikka minäkin olisin toivonut onnellisempaa loppua, filmin viimeiset seesteiset kuvat - jotka ilmeisesti eivät kuvanneet henkilöiden todellista elämää vaan olivat jonkinlaisia haavekuvia - häiritsivät. Ruma on rumaa, ja elokuvakokemus on voimakkaampi, jos sitä ei silotella aurinkoisilla loppukuvilla. 

Radleyn perhe

Kenellekään blogini lukijalle ei liene yllätys, että tartun helposti vampyyrikirjaan, jos sitä minulle suositellaan. Kun sain kuulla, että minun kannattaisi lukea Matt Haigin romaani Radleyn perhe, taisin oitis varata sen kirjastosta, varsinkin kun sain mielikuvan, että kyseessä olisi hieman erilainen vampyyritarina.

Kirja kertoo Radleyn perheestä, johon kuuluvat isä Peter, äiti Helen sekä teini-ikäiset lapset Rowan ja Clara. Kaikki perheenjäsenet ovat vampyyreita, mutta vain vanhemmat tietävät asian olevan niin. Koko perhe elää ns. pidättäytyjien elämää: he eivät juo verta ja yrittävät parhaansa mukaan käydä töissä ja koulussa päiväaikaan sekä harrastaa ihmisten asioita, kuten lukupiirissä käymistä. Elämää ohjaa Pidättäytyjän käsikirja, joka kertoo, miten mm. verenhimosta selviää.

Perheen lapsia pidetään friikkeinä, koska eihän normaali vampyyri pysty elämään päiväaikaan ilman että se näkyisi jotenkin. Lopulta paljastuu myös, ettei ole välttämättä toimiva kasvatusmetodi olla kertomatta lapselle, että tämä ei ole ihminen. Clara joutuu ahdistelluksi ja vastaan pannessaan tulee puraisseeksi kimppuunkävijää. Silloin hänen verenhimonsa herää ja lopputulos on erittäin ruma. Pian poliisit ovat ovella ja Helenin ja Peterin on kutsuttava apuun Peterin veli Will, jota kukaan ei muuten haluaisi tavata. Will elää aktiivista vampyyrinelämää, hallitsee verellähallinnan taidon ja vetää Heleniä puoleensa aivan liikaa.

Kansilieve lupaa humoristista tekstiä, mutta omasta mielestäni Radleyn perhe ei ole erikoisemmin naurattava teos. Ei se sinänsä naurettavakaan ole vaan ihan mielenkiintoinen kuvaus vampyyriperheestä.

Henkilöiden väliset suhteet nousevat keskiöön, vaikka teos yrittääkin nostaa vielä enemmän esille sitä, miten vampyyrin pitäisi suhtautua verenhimoonsa. Helen ei tiedä, mitä tekisi Willin kanssa – pitäisikö jättää Peter ja lähteä tämän seksuaalista halua hehkuvan veljen matkaan. Peter on puolestaan rakastunut naapurin Lornaan, joka on ihminen. Rowan puolestaan haluaisi olla koulukaverinsa Even poikaystävä.

Matt Haig on luonut vampyyrien ja ihmisten välille jonkinlaisen liiton, jossa ihmiset ovat välinpitämättömiä tiettyjen vampyyrien toimia kohtaan vastineeksi siitä, että vampyyrien toimet ovat jollain lailla kontrollissa. Will edustaa pahuutta, ja sen verran kiltti kirja Radleyn perhe on, että se antaa vampyyreille mahdollisuuden olla vampyyreita – ja juoda verta – myös ilman, että ketään on tapettava tai edes purtava kaulaan. Siinä onkin hassu ristiriita: vampyyri on vampyyri vain jos himoitsee verta, mutta kirjailija ei kuitenkaan uskalla tehdä vampyyreista oikeita verenimijöitä. Joskus on vaikea sanoa, miten näihin sivistyneisiin vampyyreihin pitäisi suhtautua.

Kirjan suosittelija oli ymmärtääkseni hieman pettynyt teoksen loppuun. No, loppulausunnoissa on hieman naiiveja näkökulmia, mutta sinänsä se, mihin ratkaisuihin kertomuksen henkilöt päätyvät, ei minusta ole mitenkään huono päätös tarinalle. Kirjailija olisi voinut kirjoittaa radikaalin lopetuksen – ehkä yllättävämmänkin – mutta en välttämättä olisi pitänyt siitä yhtään sen enempää.

Radleyn perhe on aivan kelvollinen vampyyritarina, mutta valitettavasti se ei aukaissut minulle mitään kovin kummallisia uusia näkökulmia vampyyreihin.

Järki ja tunteet

Uskomatonta mutta totta: olen saanut ensimmäisen 1800-luvun kirjat -haasteen kirjan luettua. Alku lähti hyvin, mutta sitten väliin kiilasi muita kirjoja. Nyt ensimmäinen kirja on kuitenkin luettu loppuun asti, ja se on Jane Austenin Järki ja tunteet.

Teoksen päälinjat eivät olleet minulle mikään yllätys, sillä olen jo ajat sitten nähnyt Ang Leen kirjan pohjalta ohjaaman elokuvan, jossa Dashwoodin sisaruksia esittävät Emma Thompson ja iki-ihana Kate Winslet. Mutta kirja ei koskaan ole sama asia kuin elokuva, joten...

Järki ja tunteet kertoo siis kahdesta sisaruksesta: Elinorista, joka on käytökseltään ulkoisesti viileä ja harkitsevainen, ja Mariannesta, joka on sekä sisäisesti että ulkoisesti räiskyvä, tunteittensa mukaan elävä nuori nainen. Tarinan alkuun kuuluu tietenkin se, että Elinor ja Marianne joutuvat perintöasioiden vuoksi huonoon taloudelliseen tilanteeseen ja varakkaan aviomiehen löytäminen alkaa tulla tärkeämmäksi kuin mikään muu.

Kumpikin sisar rakastuu: Elinor Edward Ferrars -nimiseen nuoreen mieheen ja Marianne - erittäin tulisesti - Willoughby-nimiseen mieheen, joka pelastaa Mariannen tämän loukattua jalkansa. Kaikki näkevät Mariannen tunteet, mutta Elinor vaikenee omistaan. Sitten kummankin sisaren rakkausasioissa ilmenee isoja huolia. Elinor saa tietää, että Edward on kihloissa erään Lucy Steelen kanssa. Marianne puolestaan joutuu kokemaan, ettei Willoughby olekaan niin ihana kuin hän oli luullut. Marianne riutuu ja kaikki tukevat häntä, kun taas Elinor pitää riutumisensa sisällään. Koko ajan kuvioissa pyörii myös eversti Brandon, jota Elinor osaa arvostaa mutta joka Mariannen mielestä on vain liian vanha - eversti taitaa olla jo yli kolmenkymmenen - ja tylsä mies. Marianne ei nuoruuden innossaan edes usko, että everstin ikäinen mies voisi mitään rakkautta enää tunteakaan.

Austen pitää pilkkanaan ihmisiä, jolle väärät asiat ovat tärkeitä. Hän ei pelkää myöskään näyttää piikikkään suoraan, jos on luonut tarinaansa epämiellyttävän hahmon. Lukijan tehtäväksi jää hykerrellä:

Tämän huomionosoituksen [suorasukaiset silmäykset] yhteydessä Elinor sai miehen kasvoista sen vaikutelman, että ne kuvastivat luontaista, aitoa typeryyttä, vaikka olivatkin viimeisen muodin mukaisesti kehystetyt.

tai

Lady Middleton puolestaan oli yhtä ihastunut rouva Dashwoodiin. Molemmissa oli eräänlaista kylmäsydämistä itsekkyyttä, joka lähensi heitä toisiinsa; niin ikään molemmat olivat yhtä tyhmiä ja käytökseltään yhtä typerästi sovinnaisia.

Elinor Dashwood on erityisen rakastettava henkilöhahmo. Vanhemmiten (taitaa taas tuo keski-iän kriisi pilkistää jostain suunnasta) alkaa kovasti arvostaa henkilöitä, jotka eivät pidä turhaa melua itsestään. Toisaalta tuntuu epäreilulta, että Marianne saa kaikella kärsimyksen vatvomisellaan kaiken huomion. Mutta Mariannehan vain sairastaa tuota sairautta, josta kaikki kuulemma parantuvat: nuoruutta. Hän ehtii tehdä virheitä, mutta onneksi paikalla on henkilöitä, jotka estävät häntä aiheuttamasta itselleen ikuista epäonnea. Mariannen ja Elinorin suhde on onneksi niin läheinen, että Mariannekin herää saadessaan lopulta tietää, ettei ole ainut, joka kärsii rakkauden tuskia.

Austenin maailma on tavoiltaan hyvin erilainen kuin nykymaailma, mutta rakastuneen tuska on samanlaista riippumatta vuosisadasta. On myös ikuisesti tervetullutta, että itsestään liian tärkeistä ihmisistä tehdään naurettavia hahmoja. Näitä itseään parempina pitäviähän riittää 2000-luvullakin, ikävä kyllä.

Hupaisinta kirjassa on ehkä kuitenkin loppuratkaisu: Elinor menee naimisiin intohimoisesta rakkaudesta, ja Marianne solmii järkiliiton, jossa rakkaus tulee kuvioon morsiamen osalta vasta hääpäivän jälkeen. Kummaltakin sisarelta löytyy lopulta sekä järki että tunteet - aivan niin kuin keltä tahansa kunnon ihmiseltä.

Osataan sitä manata luterilaisissakin kirkoissa - valitettavasti

Satuin onnekseni huomaamaan, että eilinen MOT käsitteli riivaajia kirkossa. Miksi onnekseni? Siksi, että nyt lienee selvää, että minunkin on erottava evankelis-luterilaisesta kirkosta.

Siitähän on nähty useinkin lööppejä, kuinka joku artisti ei ole päässyt esittämään musiikkia kirkon tiloihin. Nostan hattua MOT-toimittajalle, joka toi esille, että joiltakuilta muiltakin olisi ehkä syytä estää pääsy kirkkoon. MOT - katsottavissa muuten Yle Areenassa - nosti esille maallikkosaarnaaja Pirkko Jalovaaran, jonka mielestä demonin riivaus aiheuttaa monia sairauksia - ilmeisesti mm. masennusta - ja joka ajattelee, että lääkkeiden käyttö päästää demonin syvälle ihmisen sisimpään. Tilaisuuksissaan Jalovaara sitten vapauttaa ihmisiä näistä demoneista. Ja kun asiasta oltiin tekemässä televisio-ohjelmaa, Jalovaara saarnasi toimituksen saaman sähköpostin mukaan, että MOT-toimitttajat ovat paholaisen lähettiläitä.

Pöyristyttävää. Jos aloitetaan tuosta pienemmästä jutusta, Jalovaaran kunnianloukkauksesta tv-toimittajia kohtaan, kannattaisi yksiselitteisesti nostaa asiasta oikeusjuttu. Ei ole ihan merkityksetöntä, jos kirkossa puhuessaan laukoo jostakusta, jota ei tunne, tuollaisia. Joskin voi olla melko varma, että suurin osa ihmisistä osaa ottaa tuollaiset kommentit oikealla tavalla.

Mutta entäpä puheet demoneista? Monien ihmisten mieli on kovin herkkä, ja voi tapahtua kauheita, jos sitä pelotellaan väärään suuntaan. Joku saattaa Pirkko Jalovaaraa kuunneltuaan jättää lääkkeensä ottamatta. Joku voi tappaa itsensä, kun kuvittelee kantavansa sisällään demonia, vaikka kyseessä onkin sairaus, jolle on olemassa hoitoa.

Jalovaara vetoaa siihen, että ihmiset itse kertovat olevansa riivattuja ja kokevansa kaikenlaista sen merkkinä, mm. kuulevansa ääniä. Itse sanoisin, että ihmismieli on ihmeellinen. Äänten kuuleminen on mahdollista, mutta ei sillä ole mitään tekemistä demonien kanssa. Ja usko on voimakas. Kun ihminen uskoo johonkin selitykseen, asialle on usein vaikea edes tehdä mitään. Itse olisin todella vakavasti huolissani sellaisen ihmisen mielenterveydestä, joka uskoo itsensä tai jonkun toisen olevan demonin riivaama.

Taisi luterilainen kirkko hätkähtää nyt hieman. Syytä onkin. Jonkin hieman maallisemman musiikin tuominen kirkkoon tuskin veisi kenenkään mielenterveyttä. Saatanalla pelottelu sen sijaan voi sen viedä.

I Dreamed a Dream

Päätimme miehen kanssa tehdä ystävänpäivästä elokuvan ja hyvän ruuan päivän. Kävimme katsomassa kaksi elokuvaa ja siinä välissä söimme maittavan ravintolaillallisen. Ja juuri sopivasti kauan odottamastamme Les Miserables -musikaalin elokuvaversiosta oli tuona päivänä ennakkonäytös (ensi-iltahan on 22.2.), joten se oli helppo valita toiseksi elokuvaksi.

Les Miserables on teatterin lavalta minulle melko tuttu musikaali: olen nähnyt sen esitettynä olisiko viisi kertaa. Mieheni on hardcore-fani, jolla on takana suunnilleen kolme kertaa niin monta esitystä kuin minulla. Jos Les Miserablesia esitetään jossain, minne meidän on mahdollista mennä, menemme kyllä. Uuden elokuvan näyttelijävalinnatkin vaikuttivat minusta osuvilta, tosin ihan heti en osannut kuvitella Hugh Jackmania Jean Valjeanina. Odotukset olivat joka tapauksessa korkealla.

Les Miserablesin keskeisin henkilö on juuri Jean Valjean. Mies vapautuu vankilasta ja saa osakseen syrjintää minne ikinä meneekin, mutta sitten yllättäen eräs piispa osoittaa hänelle armeliaisuutta, vaikka hän yrittää ryöstää tämän, ja Valjean päättää muuttaa elämänsä. Niinpä mies muuttaa nimensä ja nousee suosta - itse asiassa kun hänet seuraavan kerran tavataan, hän toimii pormestarina.

Valjeanin elämä kietoutuu yhteen monien muiden tarinoiden kanssa. Hän kokee olevansa velkaa Fantine-nimiselle naiselle (Anne Hathaway), joka on aviottoman lapsen vuoksi heitetty ulos tehtaasta, jossa työskenteli. Fantine ajautuu prostituoiduksi, sairastuu ja kuolee, jolloin Jean Valjean ottaa hoidettavakseen naisen lapsen, Cosetten (lapsena Isabelle Allen, aikuisena Amanda Seyfried). Cosette rakastuu tietenkin vallankumouksellisten joukoissa olevaan Mariukseen (Eddie Redmayne), joka on kuolla kapinassa. Ja koko ajan Valjeania vainoaa poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe), jolla on pakkomielle miehen saattamisesta jälleen telkien taa.

On ollut alunperinkin uhkarohkea ajatus alkaa muokata lyhennettynäkin lähes 1000-sivuista Victor Hugon Kurjat-romaania vajaan kolmen tunnin musikaaliksi. No, nyt yli 27 West End -esitysvuoden jälkeen Les Miserables on klassikko, ikoninen musikaali. Vaikka tarinaa on jouduttu tiivistämään, koskettavat ihmiskohtalot ovat säilyneet. Elokuvassa on ollut mahdollisuus mm. lähikuvien avulla jopa syventää joitakin henkilöhahmoja. Myös kärsimys tulee katsojaa lähemmäs. Anne Hathaway tekee mahdollisesti kaikkien aikojen kärsivimmän Fantinen. Koruton tulkinta I Dreamed a Dream -kappaleesta koskettaa väkisinkin.

Hugh Jackman on epätasaisempi. Keskimäärin hänen esiintymisensä ei aiheuta tuntemuksia mihinkään suuntaan. Bring Him Home -kappaleessa Jackmanin tulkinta tuntuu vaivaannuttavalta, mutta se johtunee vain siitä, että Alexander Lycke lauloi kappaleen niin loistavan pehmeästi Åbo Svenska Teaterin esityksissä. Toisaalta Valjeanin ja Javertin kilpalaulukohtaus The Confrontation on elokuvassa komea yhteenotto.

Russell Crowe parantaa Javertina elokuvan edetessä. Hän tuo mieheen herkkyyttä ja jopa jonkinlaista epävarmuutta, mikä tekee roolista moniulotteisemman, kuin ehkä teatterissa on mahdollista (ainakaan takariviin asti) näyttää. Eddie Redmayne tulkitsee komeasti yhden musikaalin tunnetuimmista kappaleista Empty Chairs at Empty Tables. Muutoinkin nuoret rakastavaiset Cosette ja Marius ovat ihana pari, sellainen, kuin nuorten rakastavaisten kuuluukin olla. Cosetten hahmossa ei ole tosin syvyyttä, mutta ei tarvitsekaan, sillä Cosetten tehtävä on olla söpö ja saada muut toimimaan.

Eräs musikaalin surumielisimpiä hahmoja on mielestäni Éponine, jota esittää elokuvassa ihan oikea musikaalilaulaja Samantha Barks. Barks on nimittäin laulanut roolia myös West Endissä Lontoossa. Époninen kohtalo on surkea: hän on rakastunut Mariukseen, mutta tämä ei hoksaa sitä, ja Époninen on vain katsottava vierestä, kun Cosetten ja Mariuksen rakkaus leimuaa. On ihme, jos katsojaa ei yhtään raasta, kun Barks laulaa sateessa yksinään: "I love him / but only on my own".

Pientä Cosettea hoitavaa huijari-kapakanpitäjäpariskuntaa esittävät aina yhtä ihana Helena Bonham Carter ja Sacha Baron Cohen, jotka vetävät roolinsa ammattitaidolla ilman liiallista liioittelua, johon rooleissa olisi haluttaessa mahdollisuus. Musikaalin kaksi lapsiroolia on miehitetty hienosti. Isabelle Allen laulaa ihanasti pikkuisen Cosetten kappaleen Castle on a Cloud ja kapinallisjoukoissa pyörivä Gavroche-poika (Daniel Huttlestone) on aivan mainio.  

Nostan hattua näyttelijöille, jotka eivät ole varsinaisesti laulajia mutta uskaltavat lähteä tekemään elokuvaa, jossa laulut on äänitetty kuvaustilanteissa, ei jälkikäteen studiossa. Keskimäärin elokuvassa ei lauleta yhtä hyvin kuin West Endin Queen's Theatressa, mutta mitä sitten - elokuva on nautittava kokonaisuus, kuva on komeaa, Tom Hooper on rohkeasti tehnyt ikonisesta musikaalista oman tulkintansa. Takapuolikin kesti hyvin sen noin 2 tuntia 40 minuuttia, minkä elokuva kesti. Ainoastaan se puuttuu, että Jean Valjeanin kuolema olisi saanut kyynelet valumaan poskia pitkin. Mutta itketään sitten kunnolla vaikka seuraavalla kerralla.

Django Unchained

Westernit ovat arvaamaton elokuvan lajityyppi. Koskaan ei voi olla varma, että pitäisi näkemästään tai ymmärtäisi sitä. Lännenelokuva on ehkä miehisin tietämäni genre - mieheni on hulluna siihen, isäni on aina rakastanut länkkäreitä ja appiukkokin katsoo niitä kovin mielellään. Ja kun minä katson genren mestariteoksia - vaikkapa Hyviä, pahoja ja rumia - en pääse juttuun mukaan ollenkaan. Mutta kun Quentin Tarantino tekee uuden elokuvan, ei lajityypillä ole väliä, koska elokuva on enemmän Tarantinon kuin minkään lajityypin elokuva. Siksi jo etukäteen oli aika selvää, että pitäisin Tarantinon westernistä Django Unchained.

Django (Jamie Foxx) matkaa orjakauppiaan mukana 1800-luvun Amerikassa ja voi ainoastaan odottaa, kuka hänet tulee ostamaan. Paikalle sattuu kuitenkin hammaslääkärin vaunua ajava tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on kiinnostunut ottamaan Djangon matkaansa. Erimielisyyskohtauksen jälkeen Schultz lähteekin paikalta Django mukanaan, ja käy ilmi, ettei tohtori ole mikään hammastohtori vaan palkkionmetsästäjä. Django sattuu tuntemaan naamalta muutaman miehen, joiden päästä saa hyvät rahat.

Djangon ja tohtori Schultzin välille syntyy erikoinen suhde. Lopulta miesten missioksi tulee etsiä Djangon vaimo (Kerry Washington), jonka tiedetään olevan orjana jollain plantaasilla. Plantaasi ja vaimo löytyvätkin melko nopeasti, mutta vaimon pelastaminen ei ole helppo homma. Plantaasin omistaja Calvin Candie (Leonardo DiCaprio) ei ole sellainen mies, joka myisi pois orjansa, jos tietäisi, mikä kaupan todellinen syy on. Pakkaa sotkee pahasti myös herra Candien luotto-orja Stephen, jota esittää Samuel L. Jackson - vaikken miestä koko elokuvan aikana tunnistanutkaan, kun olen tottunut näkemään hänet vähemmän harmaana ja enemmän ryhdikkäänä.

Django Unchained on suunnilleen sitä, mitä Tarantinon länkkäriltä voi odottaa. Elokuvassa tosin ollaan odotettua vähemmän pölyisissä saluunissa, eikä kohtalokkaita tuijottelukuvia tyyliin Sergio Leone ole luvassa ainakaan kovin paljoa. Sen sijaan Ennio Morriconen musiikkia kuulemme - vieläpä tätä elokuvaa varten sävellettyä. Veri lentää liioitellusti ja näyttävästi.

Paras henkilöhahmo on vastaanväittämättä tohtori Schultz. Christoph Waltz tekee mahtavan roolin miehenä, joka on tyyni mutta arvaamaton. Schultz saapuu kuvaan vaunuillaan, joiden yllä heiluu vieterin päässä valtava humoristinen hammas, mutta oli tilanne millainen tahansa, hän on ajan tasalla ja kääntää kaiken omaksi edukseen. Hän on terävä ja vaarallinen. Mutta ovat muutkin henkilöhahmot kiinnostavia: Tottakai katsojaa kiinnostaa, saako Django aivan liian kovia kokeneen vaimonsa takaisin. Plantaasinomistaja Candie on taas sekopää ja väärällä tavalla arvaamaton. Stephen on raivostuttava pokkuroidessaan isännälleen silloinkin, kun olisi syytä sulkea silmät ja ajatella joskus jonkun muunkin etua - mies kun tasan tarkkaan tietää, kuinka paljon orjat ovat joutuneet kärsimään. Calvin Candien sisar (Laura Cayouette) saa sapen kiehumaan, sillä hänen kasvoillaan on koko ajan keinotekoinen hymy, jota hän näyttää koko maailmalle, vaikka samalla hänen kodissaan tehdään koko ajan karmeita tekoja.

Niin, orjien kohtaloa ei paljoa tässä elokuvassa kaunistella. Katsoja voi pahoin, kun katselee, miten eräskin mies joutuu koirien raatelemaksi aivan järjettömästä syystä. Siksi hämmästyttääkin, että jotkut ovat käsittääkseni pitäneet elokuvaa rasistisena. Eikö elokuva paremminkin saa katsojan orjien puolelle? Eikö plantaasin valkoisten mielivallan kuvaaminen ennemminkin muistuta siitä oikein korostamalla korostaen, että orjien kohtelu on ollut epäinhimillistä ja väärää. Että koko orjuus tai ihmisten luokittelu arvokkaisiin ja vähemmän arvokkaisiin, parempiin ja huonompiin rodun - tai minkään muunkaan - mukaan on väärin. Miten ihmeessä elokuvassa voitaisiin sitten haluttaessa käsitellä rasismin vääryyttä, jos ihmisten väärää kohtelua ei saa esittää?

Hermostusta on ilmeisesti aiheuttanut myös se, että elokuvassa käytetään huomattavan paljon nigger-sanaa. Elokuvan ei tietenkään tarvitse olla realistinen, mutta äkkiä en keksi, mitä muuta sanaa 1800-luvulla elävät tarinan henkilöt voisivat käyttää. African-american? Elokuva kuvaa tiettyä aikaa, ja myös kielenkäyttö, mm. sanavalinnat, ovat osa ajankuvaa. Django Unchained -elokuvan kontekstissakin nigger-sana toki hyppää joka kerta katsojan silmille, mutta niin on tarkoituskin. Meille nykyihmisille sen käyttö korostaa orjien alistettua asemaa. 1800-luvun ihmiselle se todennäköisesti ei särähtäisi korvaan yhtä pahasti.

P.S. Yleisön - tarkemmin oman miehen - pyynnöstä piti postata tästä Quentin Tarantinon uutuudesta, vaikka sen näkemisestä onkin jo kulunut hetki aikaa. Aika paljon näköjään muistui edelleen mieleen - hyvän elokuvan merkki sekin.

Onko parempi olla Jäljellä vai Toisaalla?

Nuortenkirjallisuutta ei tule paljoa luettua, mutta kun kuulin ensimmäisen kerran Salla Simukan scifinuortenkirjasta Jäljellä, se kiinnosti oitis. Kirja on ensimmäinen parista, josta Simukka sai Topelius-palkinnon. Parin toinen kirja on nimeltään Toisaalla.

Jäljellä

Jäljellä-romaanin päähenkilö Emmi haluaa huomiota. Hän on 15-vuotias eikä hänelle ole vielä löytynyt paikkaa maailmassa, jossa jokainen lokeroidaan niin pian kuin mahdollista vahvuuksiensa mukaan Dramaatikoksi, Numeerikoksi tai kuka miksikin. Emmi kuuluu edelleen Potentiaalien ryhmään - niihin lapsiin ja nuoriin, joille ei ole löytynyt mitään erityisvahvuuksia. Niinpä perhekin on alkanut työntää häntä syrjään. Saadakseen itsensä näkyviin Emmi karkaa kotoa ja piiloutuu. Silloinhan häntä varmasti kaivattaisiin ja hän muuttuisi tärkeäksi. Idea on sinänsä hyvä, mutta kun Emmi palaa kotiin, kukaan ei olekaan itkusilmin odottamassa, vaan koti onkin tyhjä.

Emmi odottelee kotona, mutta ketään ei tule. Ketään ei ole missään. Lopulta Emmi lähtee pyöräilemään ympäri kotikaupunkiaan Tamperetta, ja viimein hän törmää toiseen ihmiseen, Onerva-nimiseen tyttöön. Tästä Emmi saa ystävän, sillä kun maailma on tarpeeksi tyhjä, syrjityllekin löytyy ystävä eikä sillä, että Emmi on potentiaali, ole enää niin väliä. Jonkin aikaa kahdestaan eleltyään tytöt törmäävät myös Atro-nimiseen poikaan ja lähtevät tämän kanssa Helsinkiin asti selvittämään, onko maailma todellakin joka puolella tyhjä.

Simukan luoma tulevaisuuden maailma on ihanan realistinen. Se ei heitä vasten kasvoja lentäviä autoja tai muuta tekniikkaa, vaan esittelee mm. kaupan, jossa käydään höyläämällä luottokorttia sisään ja ulos mennessä, jolloin lasku veloitetaan tililtä eikä kassahenkilökuntaa tarvita. Lukija pääsee fiilikseen, ettei tarina tapahdu nykymaailmassamme, mutta fokus on kuitenkin tärkeämmissä asioissa: Emmin tuntemuksissa ja ihmisten katoamisen arvoituksessa.

Potentiaalina eläessään Emmi on kokenut paljon ikäviä syrjimistilanteita, mutta nyt hän alkaa kaivata niitäkin, kunhan vain saisi maailmansa jälleen täyteen ihmisiä. Simukka kuvaa paljon Emmin ajatuksia ja tunteita. Kaipauksella mutta myös ihastumisen tunteella on suuri rooli kirjassa. Vaikka Emmin maailmassa on hetken aikaa vain kaksi muuta ihmistä, ihmissuhteet eivät ole yksioikoisia.

Kirjan maailma on jonkinlainen dystopia. Ihmisten luokittelu vahvuusryhmiin pahimmillaan jo muutaman vuoden ikäisenä ei kuulu maailmaan, jossa itse haluaisin elää. Muutoinkaan Jäljellä ei ole kevyt kirja. Siinä on hetkiä, jolloin nuorilla on hauskaa, mutta taustalla on aina vakava yksinäisyyden tunne. Kun nuoret pohtivat, mitä maailmalle on tapahtunut, Onerva on sitä mieltä, että he ovat kuolleet, sillä hän itse on tehnyt itsemurhan ja siksi tyhjän maailman täytyy olla kuoleman jälkeinen paikka. Ranteensa avannut tyttö on herännyt jo arpeutuneet haavat käsissään, joten hänen on mielestään ollut pakko joutua kaiken toiselle puolelle. Tarina pysäyttää.

Itseäni viehättivät kirjassa sen arvoituksellisuuden lisäksi Emmin lukemat sadut. Emmin suosikki on Andersenin satu pienestä merenneidosta, sama kuin oma lempisatuni. Kun tarina alkaa tiivistyä, Emmin elämä alkaa jopa muistuttaa pienen merenneidon tarinaa.

Jäljellä pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti - ihan kirjaimellisesti - ja itse asiassa sen ylikin. Luin loppua sydän kurkussa, niin jännittävä se oli. On tarkoitettukin, että tarinan ydin ei selviä, ellei lue myös kirjaparin toista kirjaa. Jäljellä-romaanin lopun jos minkä luulisi koukuttavan nuorenkin lukemaan ainakin sen toisen kirjan elämänsä aikana. Minä suosittelen itse kutakin marssimaan kirjastossa nuortenosastolle lainaamaan tämän kirjan. Itselläni on nimittäin harvoin näin voimakas tunne, että on päästävä heti seuraavan tarinaa jatkavan tai selittävän osan äärelle.

Toisaalla

Onneksi sain heti Jäljellä-kirjan luettuani käsiini Toisaalla-romaanin. Ikävä kyllä siitä en sitten oikein mitään voikaan kertoa, sillä en halua pilata arvoituksellisuutta toisilta lukijoilta. Toisaalla-romaanissa on kuitenkin päähenkilönä 18-vuotias Samuel, joka ei esiinny lainkaan teosparin ensimmäisessä osassa. Tunteeko hän Emmin? Tavallaan kyllä, oikeastaan ei. Emmi on kuitenkin Samuelille hyvin tärkeä, ja sen vuoksi Samuel on valmis ottamaan riskejä.

Toisaalla paljastaa heti kirjan alkupuolella, mistä Emmin tyhjässä maailmassa on kyse. Arvoituksen ratkeaminen ei vie kuitenkaan teokselta kiinnostavuutta. Tarkat yksityiskohdat paljastuvat vähitellen, ja kirja pohtii hyvin sitä, mikä on eettistä ja mikä ei. Toisaalla koukutti minut yhtä tehokkaasti kuin Jäljelläkin. Kirjasta olisi paljonkin sanottavaa, mutta sitä ei voi sanoa, ellei kerro liian tarkkaan, mistä kirjaparin kokonaisuudessa on kyse.

Sen verran voi kuitenkin kertoa, että kirjapari ottaa hyvin kantaa nuorten puolesta. Jo se maailma, jossa Emmi elää, on lokeroimisessaan kammottava. Vaikka jo lapsena huomattaisiin, että joku on vaikkapa matemaattisesti lahjakas, olisi järkyttävä ajatus, että hänet sijoitettaisiin kouluun, jossa on pelkästään matemaattisesti lahjakkaita lapsia ja nuoria. Jäljellä ja Toisaalla korostavat tavallisuuden ihanuutta ja hienoutta. Ei ole huonompaa olla tavallinen, tavallisen lahjakas tai lahjaton vähän kaikessa. Ei erityislahjakas ihminen ole yhtään sen tärkeämpi tai hienompi ihminen kuin aivan tavallinen tyttö, poika, mies tai nainen.