Joy on voimauttava elokuvakokemus

Unelmien pelikirjaa tähdittäneet Jennifer Lawrence, Bradley Cooper ja Robert de Niro kohtaavat uudelleen elokuvassa Joy, joka kertoo tositapaukseen perustuvan tarinan naisesta, joka keksi uudenlaisen siivousmopin – The Miracle Mop – ja nousi ikuisesta rahapulasta bisnesmenestyjäksi. Koska pidin Unelmien pelikirjasta, piti tämäkin nähdä, vaikka en elokuvaa katsomaan mennessäni tiennytkään sen perustuvan todelliseen henkilöön enkä varsinkaan tiennyt sen kertovan siivoamisesta millään tavoin. Elokuva muistuttaa mainiosti siitä, että isot rahat liikkuvat arkisissa asioissa, kuten mopeissa. Eikä se nyt tietysti ihme ole, sillä tottakai joka kotiin tarvittavilla tavaroilla on paljon kysyntää.

Joy (Lawrence) on perheessään ainut, joka saa jotain aikaan. Äiti (Virginia Madsen) on linnoittautunut huoneeseensa katsomaan saippuaoopperaa. Äidistä eronnut isä (de Niro) saapuu samaan taloon, kun uusi naisystävä saa hänestä tarpeekseen. Hän joutuu asumaan kellariin, jossa asuu myös Joyn entinen aviomies ja lasten isä Tony (Edgar Ramirez), jonka kanssa isä ei tietenkään tule toimeen. Lisäksi viimeisiään vetelevässä talossa asuvat Joyn lapset ja isoäiti Mimi (Diane Ladd), joka on kannustava ja helläsydäminen – ainut järjen ääni Joyn lisäksi – sekä tarinan kertoja.

Joyn isä ei jää toimettomaksi naisasioissa vaan löytää deittipalvelun kautta alta aikayksikön uuden, italialaistaustaisen naisystävän Trudyn (Isabella Rossellini). Tämän miesvainaa on rikastunut bisneksillään ja erään punaviinionnettomuuden ja lasinsiruisten käsien jälkeen Joy keksii bisnesidean, johon pyytää rahoitusta Trudylta. Joyn kehittelemä moppi kohtaa tietenkin vastoinkäymisiä, mutta sinnikkyydellä ja suhteilla Joy saa sen menestymään.

Joy kolahti minulla sopivaan kohtaan. Vaikka se ei olekaan Unelmien pelikirjan veroinen elokuva, se on voimauttava tarina siitä, kuinka periksiantamattomuus palkitaan. Joy on myös esimerkillinen siinä, että pitää puolensa – hän uskaltaa vaatia oikeuksiaan isommilta tekijöiltä.

Itseäni ilahduttivat tarinassa myös ihmissuhteet. Päähenkilö Joylle ei ole kirjoitettu imelää rakkaustarinaa bisnesmenestyksen oheen. Ostostelevision Neil Walker (Bradley Cooper), jolla on merkittävä rooli mopin menestystarinassa, ”jää” ystäväksi ja lopulta kilpailija-ystäväksi, eikä Joyn suhde lastensa isäänkään lämpene uudelleen rakkaussuhteeksi, vaikka se läheinen onkin. Joku tarinan henkilöistä toteaakin, että Joy on entisen miehensä kanssa parempi tiimi ystävinä kuin pariskuntana. Jotenkin se tuntuu itselleni juuri nyt lohdulliselta ajatukselta: ystävistäkin on tukea eikä ihminen ole yksin, vaikkei hänellä olisikaan parisuhdetta – ja ystävyys entisen puolisonkin kanssa on mahdollista.

En tiedä, kuinka paljon tarina noudattaa todellisen Joyn elämää esimerkiksi noiden ihmissuhteiden osalta. Millainen todellisuus sitten onkin ollut, yhden pienen yksityiskohdan olisin toivonut olevan elokuvan lopussa toisin: Joyn rakennettua bisnesimperiumin hänen vaatetuksensa muuttuu järkyttäväksi 1990-lukulaiseksi jakkupukulookiksi. Joy olisi saanut edelleen olla oma raikas itsensä – nainen, joka ei suostunut ostostelevisioonkaan mennessään stailattavaksi.

The X-files is back!

Vaikka olenkin blogissani hehkuttanut monta nykytelevision sarjaa Game of Thronesista Downton Abbeyyn ja The Knickistä True Bloodin kautta Siltaan, koko elämäni merkittävin televisiosarja on luultavasti ollut - The X-files. Se oli kaksikymppiselle yhdeksänkymmentälukulaiselle nuorellenaiselle mullistava kokemus. Nykyään tehdään ehkä parempia sarjoja, mutta ne eivät kaikesta huolimatta avaa maailmaa aivan uudella tavalla. En ehkä yhdy "I want to believe" -lauseeseen, mutta kaikesta sydämestäni ajatukseen siitä, että totuus on tuolla jossain.

Kuten kaikki tietävät, The X-filesista on tehty nyt kuusi uutta jaksoa, jossa - ihanaa - ovat mukana ihan oikeat Dana Scully (Gillian Anderson) ja Fox Mulder (David Duchovny). Ensimmäiset kaksi jaksoa esitettiin Foxilla tiistaina ja lisää on luvassa ylihuomenna. Jos nuo ensimmäiset jaksot jäivät näkemättä, ne uusitaan vielä tänä iltana, joten mukaan pääsee mukavasti edelleen.

Jostain kummallisesta syystä kuvittelin, että kuuden jakson pituinen 10. tuotantokausi olisi lyhyytensä takia sisältänyt vain yhden tarinan, mutta ilokseni sain huomata, että salaliittopohdintojen - tosin hieman erilaisen salaliiton - lisäksi saamme nähdä viikon monstereita. Kahdesta ensimmäisestä jaksosta varsinkin toinen muistutti mukavasti vanhoja X-files-jaksoja: Mulder ja Scully alkavat tutkia omituisia elementtejä sisältävää tapausta, josta ei loppujen lopuksi selviäkään yhtään mitään, vaikka päästiin oi kuinka lähelle ratkaisua ja kaiken ymmärtämistä tahansa.

Jaksoissa käsitellään myös Scullyn ja Mulderin menneisyyttä ja paljastetaan, mitä heidän yhteiselle lapselleen on tapahtunut. On sinänsä jännittävää, että vanhana X-files-fanina minun pitäisi olla näistä juonellisista elementeistä innoissani mutta rehellisesti sanottuna haluaisin vain katsoa ikuisesti hyvin rullaavia viikon monsteri -tarinoita. Aiemminkin pidin niistä paljon enemmän kuin maailmoja syleilevästä salaliittojuonesta. Sinänsä on hyvä ratkaisu, että vaikka Mulderin ja Scullyn välille todellakin kaiken jännitteen jälkeen käsikirjoitettiin suhde, sen onnea on esitelty mahdollisimman vähän. Vaikka onni on se, mitä ihmiset oikeassa elämässä haluavat, draamassa sillä ei pitkäaikaisena ole juuri mitään käyttöä.

Nyt Mulder ja Scully ovat siis eronnut pari, jolla on muistoja mm. yhteisestä lapsesta, jota heillä ei enää ole. Tämä pari alkaa jälleen työskennellä yhdessä, ja tottakai kaikesta näkee, että he tuntevat toisensa hyvin ja ovat edelleen toisilleen tärkeitä. Mitä ilmeisimmin kaikki heidän aikansa ei kuitenkaan mene yhteisen menneisyyden tai nykysuhteen käsittelyyn. Ainakin kolmannen jakson nimi viittaa ihastuttavasti taas uuteen hirviöön: Mystisen ihmisliskon salaisuus. Kunpa olisi jo tiistai.

Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itärannan esikoisteos, palkittu ja maailmallakin reilusti huomiota saanut Teemestarin kirja oli aivan omanlaisensa tarina, hieman itämainen muttei kuitenkaan kokonaan. Veden arvokkuuden esiin nostaminen oli virkistävää kaikkien teknisempiin asioihin, kuten sähkön loppumiseen yms. keskittyvien dystopioiden keskellä. Ihminenhän on elänyt luonnossa ja luonnon armoilla paljon pidempään kuin teollistuneessa yhteiskunnassa. Ihmiskunta pärjännee aika vähälläkin, kunhan luonto antaa meille sen, mitä se on antanut tuhansia vuosia.

Itärannan uutuus Kudottujen kujien kaupunki on yhtä lailla oma maailmansa, ja sen maailmaan pujahtaminen vaatii keskittymistä. Kertomuksen tapahtumapaikka tuo ilmagondoleineen ja kanaaleineen mieleen Venetsian. Meri on vahvasti läsnä: laulumeduusoita käytetään kipujen lievitykseen, Tahrattujen Taloon joutuneet laitetaan sukeltamaan merestä verikorallia, ja tulvat ovat uhka, joka saattaa tuhota koko maailman, jossa tarinan henkilöt elävät.

Tarinan päähenkilö Eliana asuu Seittien Talossa, jossa hän valmistaa Kutojan valvonnassa seittejä kaupungin rakenteiksi. Hänen veljensä Janos asuu puolestaan Sanojen Talossa, jonka ulkopuolella luku- ja kirjoitustaito on harvinaista, ellei peräti kiellettyä. Eliana pysyy hiljaa siitä, että osaa lukea. Monesta muustakin asiasta on syytä olla hiljaa, kuten siitä, että näkee unia. Paikkaa hallitseva Neuvosto pitää unennäköä merkkinä uniruton sairastamisesta. Ja uniruttoa sairastavat siirretään Tahrattujen Taloon, jossa on ainoastaan nuutuneita, pystyyn kuolleita suorittamassa heille annettuja raskaita velvollisuuksia.

Seittien Taloon tulee tarinan alussa uusi asukas, Valeria, joka löydetään henkihieverissä ja jolta on leikattu kieli niin, ettei hän pysty puhumaan. Elianasta ja Valeriasta tulee läheisiä ja lopulta heidän tarinansa kasvaa rakkaustarinaksi. Valerian avulla ympärillä oleva maailma alkaa aukaista salaisuuksiaan ja sitä, miten ihmisiä hallitaan. Sitten Valeria katoaa ja Eliana joutuu etsimään häntä kaikkein epätoivotuimmista paikoista.

Elianan ja Valerian rakkaustarina on hauras mutta vahva. Se on kuvattu herkän kauniiksi, se ei mässäile fyysisyydellä vaan kuvaa läheisyyden kauneutta ja oikeaa rakkautta, jolloin toisen ollessa vaikeuksissa on valmis tämän takia mihin tahansa. Mielenkiintoista on, etteivät perheet tai parisuhteet yksikköinä tunnu olevan kirjassa lainkaan esillä. Seittien Talossa eletään kuin luostarissa, eikä Elianan veljelläkään ole perhettä. Valeria on menettänyt isänsä traagisesti. Vaikka sukulaisuussuhteet ovat tärkeitä, syntyy erikoinen ajatus siitä, että perhe ei olisikaan kovin tärkeä elämisen yksikkö tässä kaupungissa. Tai ehkä kaikkien keskeisten henkilöiden perheet ovat vain hajonneet syystä tai toisesta ja he joutuvat elämään ilman niitä.

Kudottujen kujien kaupungin kieli on herkkää, runollista. Itärannan tyylin tunnistaa erilleen muista kirjoittajista. Mielenkiintoinen ristiriita syntyy lähes särkyvän kielellisen ilmaisun ja tarinan kuvaaman julman maailman välille. Etäisenä pysyttelevä Neuvosto kontrolloi kaikkea ja väittää tietenkin suojelevansa kansaa, mutta todellisuudessa ihmiset joutuvat elämään pelossa, sillä toki heistä yksi jos toinenkin näkee unia. Ei ole ihme, että Neuvostoa vastaan syntyy vastarintaliike.

Itärannalla on taito lumota lukija. Kiehtova, riittävän outo maailma - verrattuna tähän missä me elämme ja niihin, joihin olemme saaneet kirjoissa tutustua - pitää otteessaan, jos kirjalle on aikaa antaa aikaa. Minulla kesti hetken päästä teoksen maailmaan sisään, mutta sitten tarina veti mukaansa. Kudottujen kujien kaupunkia lukiessa ei ajatus saisi harhailla, sillä väsyneenä ja stressaantuneena tai jonkin asian vaivatessa tästä kirjasta ei saa välttämättä paljoakaan irti. Mutta niinhän se on kaikkien kirjojen kanssa: tarinoille on annettava riittävästi rauhallista aikaa, jotta ne voivat oikeasti tempaista meidät mukaansa.

Räyhähenget koheltavat

Tobe Hooperin ohjaama kauhuelokuva Poltergeist (1982) on tarina ydinperheestä, joka joutuu kokemaan kauheita. Uudella asuinalueella hienossa talossa asuva Freelingien perhe ei voisi olla onnellisempi ennen kuin sen kodissa alkaa tapahtua outoja asioita. Isä Steven (Craig T. Nelson) on kiinteistönvälittäjä, joka myy naapuriinsa rakennettuja taloja tehokkaammin kuin kukaan muu kollegoistaan. Äiti Dianen (JoBeth Williams) ei tarvitse tuoda elantoa kotiin, vaan hän viettää aikaa kotiäitinä. Perheessä on kolme lasta: teini-ikäinen Dana (Dominique Dunne), keskimmäinen Robbie (Oliver Robbins) sekä 5-vuotias Carol Anne (Heather O'Rourke).

Ikonisin ruutu elokuvasta on kuva, jossa Carol Anne istuu lumisadetta näyttävän television edessä ja painaa kätensä ruutua vasten. Television lumisateesta kaikki alkaakin: Carol Anne nousee keskellä yötä vuoteestaan keskustelemaan televisiossa asuvien olentojen kanssa. Pian olennot pullahtavatkin ulos ruudusta, eikä aikaakaan, kun he kaappaavat Carol Annen mukaansa. Sen jälkeen perhe kommunikoi tytön kanssa tv-ruudun lumisateen läpi ja yrittää paranormaalien ilmiöiden asiantuntijoiden kanssa löytää keinon saada Carol Anne takaisin. Mukaan tarinaan sotketaan myös vanha hautausmaa, jonka tontille talo on rakennettu. Hautausmaa on mukamas siirretty pois rakennusten tieltä, mutta siirtoa ei ole tehty aivan sillä tavoin kuin olisi pitänyt.

Poltergeist näyttää hyvin 80-lukulaiselta, eikä siinä mitään. Se pistää räyhähenget heilumaan tosissaan, ja erikoistehosteet palkittiinkin aikanaan BAFTAlla, vaikka nykyään ne näyttävät kömpelöiltä. (Oscar erikoistehosteista meni kuitenkin E.T.:lle.) Mutta erikoistehosteet, joista aika on ajanut ohi, eivät haittaa, jos elokuva vetää muutoin mukaansa. Poltergeist onnistuu osittain pitämään katsojan mielenkiinnon yllä mutta sortuu hieman liikaa koheltamiseen. Ymmärrän kyllä, että räyhähenget ovat vimmaisia, mutta rajansa ilmavirrassa roikkumisella, sinisellä julmalla valolla ja luurankojen seassa uimisellakin - puhumattakaan kirkumisesta - on.

Kummittelu alkaa sopivan vaarattomasti mutta riittävän pelottavasti. Itsestään paikkaa vaihtavat keittiöntuolit saavat katsojan selkäpiin karmimaan, kun Dianen katsoessa hetken muualle tuolit ovat siirtyneet lattialta omituisen tasapainoiseen muodostelmaan pöydän päälle. Vaikka Diane säikähtääkin, liikkuvat tuolit alkavat kiinnostaa häntä ja hän esittelee niitä innoissaan Stevenille tämän tullessa töistä. Mies suhtautuu asiaan kuitenkin huomattavasti vakavammin eikä halua kenenkään menevän keittiöön ennen kuin omituiset ilmiöt ovat saaneet selityksensä. Tästä vanhempien ristiriidasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Mutta ei - suunnilleen seuraavassa kohtauksessa räyhähenget ovat jo niin voimissaan ja vihoissaan, että saavat pihalla kasvavan puun repimään oksillaan Robbien sängystään ja kaappaavat saman tien Carol Annen. Siinä vaiheessa ne eivät perheen äidinkään mielestä ole enää kovin hupaisia. Tämä riehaantuminen pienestä tuolien siirtelystä kidnappaukseen onkin aivan turhan iso askel otettavaksi näin nopeasti. Mikä henget hermostutti?

Käsikirjoitus ei kaikilta osin muutoinkaan rullaa oikeaoppisesti. Irralliseksi jää kohtaus, jossa taloon saapuneen aavetutkijaryhmän jäsen Marty (Martin Casella) lähtee öisellä vahtivuorollaan hakemaan keittiöstä ruokaa ja näkee pihvin ryömivän pitkin pöytää. Pihvi alkaa käyttäytyä muutoinkin oudosti ja Martyn hetkeä aiemmin syömä kanankoipikin on iljettävien matojen peitossa. Niinpä Marty ryntää kylpyhuoneeseen ja alkaa pian peilin edessä raapia kasvojaan irti. Hetken kuluttua hän havahtuu normaalin näköisenä - kaikki olikin vain harhaa. Kohtauksen ainoa funktio näyttäisi olevan erikoistehosteiden esittely, joka ei mielestäni ole tarpeeksi vahva motiivi kohtauksen kuvaamiselle.

Poltergeist lankeaa kauhuelokuvien yleiseen ongelmaan: tunnelman kehittäminen ja jännityksen tihentäminen muodostuvat kiinnostavammaksi osaksi elokuvaa kuin loppukliimaksi. En tiedä, miten uhkakuvien toteutumisen voisi esittää vähemmän ylidramaattisesti ja koheltavasti. Ehkä Poltergeistia tehdessä on ajateltu, että kun pistetään kauheudet tarpeeksi isolleen, katsoja unohtaa miettiä, miten maan alta esiin pursuava hautausmaa voi olla vain yhden perheen talon alla ja aiheuttaa kauhuja vain tälle yhdelle perheelle. Melkoisen pieni hautausmaa, etten sanoisi.

Zombielokuvien suurin klassikko

Zombielokuvakatselmusta ei voi tietenkään järjestää ilman George A. Romeron vuonna 1968 ohjaamaa zombikäsityksen mullistanutta Night of the Living Deadia. Niinpä mekin otimme sen katsottavaksi, kun jatkoimme mieheni kanssa zombielokuviin tutustumista.

Elokuvan juoni on antanut inspiraation kaikille sen jälkeen tulleiden zombirainojen juonille: elävät kuolleet jahtaavat ihmisiä ja niitä tulee koko ajan lisää - sen syvällisempää ongelmaa ei tarvita, vaan katsoja voi rauhassa keskittyä siihen, miten ihmispolot selviävät zombien aiheuttamasta uhasta.

Ensimmäiseen zombiin törmätään hautausmaalla, jonne ovat saapuneet sisarukset Barbra (Judith O'Dea) ja Johnny (Russell Streiner). He ovat vierailemassa haudalla, kun heidät yllättää oudosti lähemmäksi kävelevä mies, josta Johnny tekee pilkkaa mutta jota Barbra pelkää. Osoittautuu, että pelko on tässä tilanteessa hyödyllisempi tunne, sillä zombi käy Johnnyn kimppuun ja Barbra pääsee pakoon.

Paettuaan zombia melkoisen matkan Barbra piiloutuu taloon, joka näyttäisi olevan tyhjillään. Pian paikalle ilmestyy autollaan Ben (Duane Jones), ja hieman myöhemmin paljastuu, että kellarissa onkin piilotellut melkoinen joukko ihmisiä, mm. vakavasti sairastunut lapsi.

Tarina tapahtuu hautausmaakohtausta ja talossa olevien näkemiä uutislähetyksiä lukuun ottamatta talossa ja sen lähiympäristössä. Talossa olijat saavat uutisten välityksellä tietää, miten katastrofi ulkona etenee. Yhden kerran he yrittävät paeta, mutta karkaaminen zombeilta ei onnistu ihmisten itsensä tekemän virheen vuoksi. Tätä asetelmaa hyödyntää mm. Night of the Living Deadille erittäin paljon velkaa oleva The Walking Dead: kyllä zombeista selvittäisiin, jos ihmiset asettuisivat yhdessä niitä vastaan eivätkä töppäilisi ja riitelisi keskenään. Romeron elokuvassa kovin vastarannan kiiski on kellarissa puolikuolleena makaavan Karenin (Kyra Schon) isä Harry (Karl Hardman), joka on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että kaikkien pitäisi piilotella zombeilta kellarissa, jossa hän on vaimonsa ja tyttärensä sekä toisen pariskunnan kanssa ollutkin piilossa.

Toimeliain ja fiksuin ratkaisunetsijä on Ben. Harryn vastustus vaikeuttaa Benin suunnitelmia, mutta hän saa tukea muilta. Ennen kellarissa piilotelleen väen saapumista Benillä ei mitään apua ollutkaan, sillä Barbra on järkyttynyt kokemastaan niin, ettei pysty muuta kuin olemaan shokissa. Wikipedian mukaan Barbaran avuttomuus ja katatonisuus aiheuttivat jopa närää feministeissä. Toisaalta olisi melkoisen epäuskottavaa, jos kaikista tulisi katastrofin ja traumaattisen kokemuksen äärellä selviytyjä-sankareita. Barbra osaa kuitenkin paeta ja muuttuu toimimiskyvyttömäksi vasta päästyään taloon jonkinlaiseen turvaan.

Elokuva on kohtuullisen rauhallinen pitkään, vaikka zombit huojuvatkin keskiössä olevan talon pihalla. Loppu lyökin sitten katsojaa todella kovaa. Ei ole vaikea arvata, mikä pikku Karenia vaivaa; yksikään katsoja tuskin yllättyy siitä, että tyttö muuttuu zombiksi. Lapsizombi on kuitenkin monin verroin aikuista järkyttävämpi sekä tappaessaan että tullessaan tapetuksi. Katsoja ei ylläty mutta järkyttyy kyllä. Järkytystä riittää muutoinkin: Barbra saa taas kohdata veljensä, ja zombit täyttävät talon.

On loogista, että ainoana zombien hyökkäyksestä selviää Ben, sillä hänen aivonsa toimivat loogisimmin stressaavassa tilanteessa. Ironista on se, että juuri kellarista tulee kuin tuleekin lopulta hänen piilopaikkansa. Se, mitä Benille tapahtuu aamun valjettua, onkin sitten elokuvan karmein tapahtuma, enkä aio tässä spoilata sitä. Night of the Living Deadin loppu ei ole suotta legendaarisen maineessa.

On aina hienoa nähdä, että pienelläkin budjetilla voidaan tehdä historiaan jäävää elokuvaa. Näkemys ja kekseliäisyys merkitsevät enemmän kuin raha. Night of the Living Deadissa on pysäyttäviä kuvia, eikä niitä tehdä minkäänlaisella rahalla, jos näkemystä ei ole.

Aikanaan elokuva aiheutti hämmennystä mm. siksi, että sen sankari on mustaihoinen. Ja jos tarkemmin ajattelee, melkein kaikkien länsimaisten nykyelokuvienkin päähenkilöt ovat valkoihoisia ja kaikkien muiden rotujen edustajat ovat vain sivurooleissa. 1960-luvulla Benin ihonväri oli kuitenkin iso asia, ja Night of the Living Deadin tekijöitä voi kiittää siitäkin, että heillä oli tosiaankin munaa toimia vallitsevien normien vastaisesti tekemättä siitä minkäännäköistä numeroa: elokuvassa kun ei kukaan viittaa Benin ihonväriin millään tavalla. Tätä ja muutakin mielenkiintoista elokuvan tekemisestä valaisee dokumentti Elävien kuolleiden synty, joka esitettiin halloweenina Ylellä elokuvan keralla ja joka on vielä vajaan viikon katsottavissa Yle Areenassa.

Voodoo-zombeja

Halloween on aina mainio aika viedä eteenpäin 101 kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna valitsimme mieheni kanssa teemaksi zombit. Aloitimme parilla voodoo-perinteeseen liittyvällä zombielokuvalla, joista toinen (I Walked with a Zombie) kuuluu projektini elokuvalistalle ja toinen (The Plague of the Zombies) oli muuten vain kiintoisa zombitarina.

I Walked with a Zombie 

Jacques Tourneurin vuonna 1943 ohjaama I Walked with a Zombie on saanut Suomessa oudon nimen: Yö voodoo-saarella. Nimi on paljon tylsempi kuin elokuvan alkuperäinen nimi, ja lisäksi se kuvaa epätarkasti elokuvan sisältöä - leffassa nimittäin kuvataan paljon pidempää jaksoa kuin yhtä yötä. Voodoo-saarella tarinassa kuitenkin ollaan, joten aivan kaikki ei ole suomenkielisessäkään nimessä väärin.

Elokuva kertoo sairaanhoitaja Betsy Connellista (Frances Dee), joka ottaa vastaan työtehtävän Länsi-Intiassa. Ulkoisesti paratiisilta näyttäviin olosuhteisiin hänet palkkaa Paul Holland (Tom Conway), joka tarvitsee hoitoa vaimolleen Jessicalle (Christine Gordon). Jo laivamatkalla uudelle työpaikalleen Betsy saa kuulla Hollandilta, ettei paratiisilta näyttävä miljöö ole paratiisi vaan ympäristö, joka tuhoaa kaiken. Ensimmäinen viite kauhuihin on ollut jo Betsyn työhaastattelussa, kun haastattelija on kysynyt häneltä, uskooko hän noituuteen.

Uudessa työpaikassaan Betsy tutustuu työnantajansa velipuoleen Wesley Randiin (James Ellison) ja tämän äitiin (Edith Barrett), joka pitää hoitoklinikkaa mutta tuntuu olevan sekaantunut jollain tavalla myös voodoo-piireihin. Äiti on näiden kahden suhteessa hallitseva hahmo ja Wesley pahaa vauhtia alkoholisoitumassa. Vaikka onkin ymmärrettävää, että äiti yrittää suojella poikaansa viinalta ja pyytää Betsyä puhumaan sen puolesta, että Paul Hollandin talon ruokapöydässä ei olisi enää perinteistä karahvillista alkoholia, äiti tuntuu myös sekaantuvan asioihin, jotka eivät hänelle kuulu.

Entäpä Jessica, jota varten saarelle on palkattu sairaanhoitaja? Betsylle selviää pian vaimon tila: tähän ei saa mitään kontaktia. Vaimo vaeltelee kotitilallaan valkoisissaan kuin aave. Naisten ensikohtaaminen onkin vaikuttava: Jessica lähtee yöllä ulos ja kiipeää talossa olevaan torniin. Betsy seuraa häntä portaisiin, joista loistaa suunnilleen kuvan ainoa valo. Lopulta Betsy ja Jessica ovat kasvotusten ja Betsyn kauhu näkyy hänen kasvoiltaan, kun hän näkee, kuinka ilmeetön ja ulottumattomissa Jessica on.

Saarella liikkuu myös huhu, että Jessican olotila johtuisi hänen aviomiehestään Paulista ja että Wesleyn ja Jessican välillä olisi ollut jotain. Oli kuinka oli, Betsy ei voi vastustaa Paulin viehätysvoimaa. Ehkä hieman yllättäen - vaikka Paulin vaimo on siis kykenemätön taistelemaan miehestään - Betsy päättää näyttää rakkautensa isäntäänsä auttamalla tämän vaimon terveeksi.

Kaikki eivät ole yhtä mieltä siitä, mikä Jessicaa vaivaa, muta tuskinpa ongelman takana mikään luonnollinen syy on. Tämä käy selväksi viimeistään, kun Betsy päättää kokeilla, voiko voodoo-jumala Damballa parantaa naisen. Kun Betsy on taluttanut Jessican kädestä pitäen voodoo-temppeliin ja siellä olevat ihmiset ovat käyneet ilmeettömän naisen kimppuun, kaikki voivat nähdä, ettei hän ole normaali: Jessicaa vahingoitetaan, mutta hänestä ei vuoda verta.

Mustavalkoinen 40-luvun elokuva ei paljoa nykykatsojaa pelota, mutta sen tunnelma lumoaa. Mitä ilmeisimmin elokuvalle nimen antanut kohtaus, jossa Betsy kuljettaa Jessican voodoo-temppeliin Paul Hollandin palvelijalta Almalta (Theresa Harris) saamiensa ohjeiden mukaan, on tunnelmallinen matka läpi ihmistä korkeampien ruokojen, ohi mystisen karmeiden voodoo-merkkien ja tienhaaran, jossa seisoo Carrefour (Darby Jones), pelottavakatseinen risteyksenvartija. I Walked with a Zombie näyttää kuvan lumon.

The Plague of the Zombies

John Gillingin ohjaama The Plague of the Zombies (1966) on Hammerin näkemys voodoo-zombeista. Jotta elokuva voisi olla ihka aitoa hammerilaista kauhua, se sijoittuu tietenkin Englantiin, tarkemmin Cornwalliin.

Tohtori James Forbes (André Morell) saa Cornwallista kirjeen, jossa kerrotaan, että siellä tarvitaan apua yllätyksellisen suuren kuolemantapausten määrän vuoksi. Kirjeen on lähettänyt Peter Tompson (Brook Williams), joka on paikallinen lääkäri. Forbesin mukaan lähtee hänen hyväsydäminen tyttärensä Sylvia (Diane Clare). Ikävä kyllä tohtori Forbes ja hänen tyttärensä eivät ehdi paikalle riittävän ajoissa, jotta voisivat pelastaa Peter Tompsonin vaimon Alicen (Jacqueline Pearce). Tämä on kyllä elossa, kun he saapuvat, mutta hiippailee sitten yksin yöllä ulos talosta ja kokee pian karmean kuoleman.

Katsojalle selviää piankin, että paikkakunnan vaikutusvaltaisin mies, kartanonherra Clive Hamilton (John Carson) harrastaa epämääräisiä aktiviteetteja. Hän on tietenkin se, joka on tuonut voodoon Englantiin. Kaikki tietävät hänen käyneen Haitilla, mutta siitä ei tiedetä yhtä paljon, mitä kauheuksia hän on kantanut sieltä mukanaan. Kuvioon kuuluu tietenkin, että voodoo-taiat kohdistetaan pian - Sylviaan. Ehkä erikoisempaa on se, miksi Hamilton niin haluaa muuttaa ihmisiä zombeiksi: hän haluaa heistä työvoimaa kaivokseensa.

Hammer osaa asiansa. The Plague of the Zombies on takuutyötä - ei erityisen mieleenpainuva elokuva mutta viihdyttävä raina, jossa ei tavallaan ole mitään valittamista. Visuaaliselta ilmeeltäänkin elokuva on helposti tunnistettavissa Hammerin tuotannoksi. Jos siis yhtiön tuottama kauhu miellyttää, mutta tämä leffa on vielä näkemättä, voi sitä ihan hyvällä omallatunnolla suositella.

Ei huono päivä...

Ei voi kummemmin valittaa, kun tänään on saatu ensi-iltaan uusi Bond, jossa onneksi on jo jo vanha tuttu Bond...

... ja huomenna on halloween ja koko melkein koko päiväksi on suunnitteilla zombieleffoja.

Hauskaa halloweenia!