Syksyn parhaat ovat pian täällä

Television sarjatarjonta on ollut jonkin aikaa käsittämättömän köyhää, sillä useimmat mielisarjani ovat kesäisin tauolla. Mutta nyt kun lehdet värjäytyvät keltaisiksi ja punaisiksi ja ilma kylmenee, alkaa asia korjaantua. Tässäpä siis teillekin muutama vinkki, mihin aikaa kannattaa syksyn aikana sijoittaa.

Silta 

Ruotsalaisten ja tanskalaisten yhteistuotantona syntyneen Sillan kolmas kausi alkoi sunnuntaina. (Ei hätää, pääsette vielä mukaan, sillä avausjakso on nähtävissä Yle Areenassa ja uusitaan torstaina.) Jos sarja ei ole vielä tuttu, nyt ainakin kannattaa hypätä mukaan.

Kahdella ensimmäisellä kaudella sarjassa olivat keskiössä ruotsalaispoliisi Saga Norén (Sofia Helin) ja hänen tanskalaiskollegansa Martin (Kim Bodnia). Hieman reppanamainen Martin ymmärsi Sagaa, joka on sosiaalisesti todella kyvytön mahdollisesti siksi, että hänellä on Aspergerin oireyhtymä tai jokin sen sukulainen. Sagaa pidetään outona töksäyttelijänä, mutta työssään hän on äärimmäisen hyvä.

Rikokset, joita sarjassa ratkotaan, liittyvät yhtä lailla Ruotsiin ja Tanskaan, ja siksi eri maiden poliisien on tehtävä yhteistyötä. Siksi sarjalle nimensä antanutta Juutinrauman siltaa ajetaan eestaas antaumuksella.

Kolmas kausi alkoi jälleen vakuuttavasti. Murhattuna löytyi tällä kertaa tanskalainen julkilesbo, joka oli ajanut Tanskaan sukupuolineutraaleja päiväkoteja. Saga sai työparikseen tanskalaisen naispoliisin, jonka kanssa työ ei ollut sujua ollenkaan. Traagisen tapahtuman jälkeen kävi selväksi, että tämä työyhteistyö jäisi lyhyeksi. Tilalle tulisi seuraavassa jaksossa nuorempi mies, josta toivottavasti on johonkin - Sagan rinnalle kun ei voi latteaa hahmoa laittaa.

Martinin lähtö sarjasta hieman harmittaa, mutta onneksi Saga on palannut. Hän näyttää meille kaikille, ettei kömpelyys jossain asiassa tarkoita sitä, että olisi onneton tapaus jokaisella elämän osa-alueella. Ja lisäksi hän näyttää, että ulkoisesti tunteeton käytös ei tarkoita, ettei näin käyttäytyvällä ihmisellä olisi tunteita ja ettei häneenkin sattuisi ihan kuin meihin kaikkiin.

Downton Abbey 

Lokakuun 6. päivä alkaa puolestaan Downton Abbeyn viimeinen tuotantokausi. Toivokaamme, että tällä kaudella ketään ei ole tarpeen kirjoittaa traagisesti ulos sarjasta, sillä sarja tosiaan päättyy nyt nähtävien jaksojen jälkeen. (Nimimerkki "En ole vieläkään toipunut Matthew'n (Dan Stevens) kuolemasta, joka oli epäoikeudenmukainen ja julma")

Itse toivoisin onnellista loppua erityisesti Edithin (Laura Carmichael) sekä Annan (Joanne Froggatt) ja Batesin (Brendan Coyle) tarinoille. Edith on joutunut kokemaan turhaa ylimielisyyttä siskonsa Maryn (Michelle Dockery) suunnalta ja olisi oikeus ja kohtuus, että hän saisi elää avoimesti pienen lapsensa äitinä. Anna ja Bates ovat puolestaan koko sarjan sympaattisin pari, jolla on ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että niiden loppumisen ajan voisi jo ajatella olevan. Toisaalta myös rouva Hughes (Phyllis Logan) ja herra Carson (Jim Carter) ovat ihastuttava pariskunta, ja heidän häistään tulee varmasti lämminhenkinen tapahtuma. Toivoisin myös, ettei käsikirjoittajatiimi olisi pitänyt tarpeellisena järjestää Lady Violetin (Maggie Smith) hautajaisia. Vanha kunnon matriarkka saisi seisoa tukevasti omilla jaloillaan myös sarjan päättyessä.

The Knick 

17. lokakuuta alkaa HBO Nordicilla ehkä syksyn eniten odottamani sarja, The Knick. Vuosi sitten jäin koukkuun sarjan ensimmäiseen tuotantokauteen yhtä kovaa kuin sarjan päähenkilö Tohtori Thackery (Clive Owen) oli koukussa kokaiiniin.

Steven Soderberghin ohjaama The Knick kertoo sairaalasta 1900-luvun alun New Yorkissa. Ajankohta on hyvin valittu, sillä huippulääkärit pyrkivät koko ajan kehittämään kirurgian menetelmiä, mutta niiden toimivuus on vielä kohtuullisen huono - draamaa leikkaussalissa syntyy siis tämän tästä. Lääkärien välillä on kova kilpailu, eikä kukaan katso hyvällä, kun sairaalaan tulee uusi mustaihoinen, Euroopassa huipuksi kehittynyt lääkäri Algernon Edwards (Andre Holland). Miehen kyvyt ovat mennä kokonaan hukkaan, mutta sitten hän keksii perustaa salaa oman klinikan sairaalan kellariin - mistä ei siitäkään hyvää seuraa.

The Knickissä riittää kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia. Cornelia Robertson (Juliet Rylance) on sairaalan johtoryhmässä, jossa ei ole totuttu nuoriin naisiin vastaavissa asemissa - eikä varsinkaan Cornelian kaltaisiin toimeliaisiin naisiin. Sisar Harriet (Cara Seymour) on puolestaan katolinen nunna, jonka harrastuksena on auttaa aborttia tarvitsevia naisia.

Ensimmäisen tuotantokauden ajan tohtori Thackery painiskeli kirurgian ongelmiensa kanssa ja vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kokaiiniriippuvuuteensa. Viimeisen jakson lopussa ongelma oli jo niin paha, että vain kovat keinot auttaisivat siihen. Ikävä kyllä kovista keinoista selvisi sen verran, etteivät ne tuohon aikaan välttämättä olleet kovin pitkäaikaisesti oloa helpottavia. Kieli pitkällä odotan, kuinka angstista herra Thackeryn elämä on toisella kaudella.

Hieman erilainen tarina Erzsébet Báthorysta

Elämän ja kuoleman salaisuudet (alkukielelläkin ihan oikeasti The Secrets of Life and Death) on kirjan nimeksi niin kliseinen, ettei se houkuttele tarttumaan kirjaan. Rebecca Alexanderin esikoinen sai kuitenkin nimestään huolimatta mahdollisuuden, koska takakansi kertoi tarinan liittyvän jollain tapaa Erzsébet Báthoryyn, joka on maailmanhistorian pahamaineisimpia naisia, vampyyrinakin pidetty, ja - myönnettäköön - koska kirjan kansi on melko tyylikäs. Kun mieheni vielä luki kirjan hujauksessa ja tuntui pitävän sitä lukemisen arvoisena, minäkin tartuin siihen.

Elämän ja kuoleman salaisuudet tapahtuu kahdessa aikatasossa. Vuonna 1585 seurataan Edward Kelley -nimistä miestä, joka toimii tohtori John Deen tutkimusapulaisena. Dee on erikoistunut okkultismiin ja joutuu pahaan paikkaan: hänen on autettava sairauden riuduttama Erzsébet Báthory takaisin elinvoimaiseksi tai hän pääsee itse hengestään. Ikävä kyllä näyttää siltä, että tehtävä vaatii noituuden käyttämistä, vaikkei sitä voisikaan pitää kovin suotavana.

Suunnilleen nykyajassa seurataan puolestaan Felix Guichardia, joka on niin ikään erikoistunut okkultistisiin symboleihin ja mm. tutkinut Deen aikanaan tekemiä muistiinpanoja. Felix pyydetään paikalle, kun junassa istuu kuollut tyttö ihossaan okkulttisia symboleja. Pikemmin kuin arvaakaan, Felix saa selville, mistä on kyse, ja joutuu mukaan suojelemaan 14-vuotiasta Sadieta, joka on julistettu kadonneeksi ja jonka kohtalo paljastuu samankaltaiseksi kuin junasta löydetyllä tytöllä. Sadien tarina on erikoinen: hänet on kaapattu suojaan kuolemalta, ja häntä suojelevat Jack-niminen nainen sekä tämän ottoäidiksi määritelty Maggie. He ovat pelastaneet Sadien tämän määrätyllä kuolemanhetkellä laina-ajalle, pidentäneet hänen aikaansa olla jollain tavalla elossa, vaikka hän onkin kuollut. Laina-aikalaisia suojelevat symbolikehät, joista Sadie ei pysty lainkaan poistumaan, sillä on vielä liian heikko. Jackilla sen sijaan on kehät tatuoituina kehoonsa, ja hän kykenee olemaan jonkin aikaa pois mökistä, jossa asuu, eikä ole täysin mökin symbolikehien armoilla. Sadieta ei voi palauttaa kotiinsa, mutta hän ei näytä olevan turvassa Jackin luonakaan. Hänen perässään näyttäisivät olevan niin outo nainen, joka pystyy noitakonstein saamaan ihmiset toimimaan tahtonsa mukaan, kuin - yllätys yllätys - inkvisitiokin. Siitähän sitä draamaa jo syntyykin.

Elämän ja kuoleman salaisuudet on kohtuullisen vetävä yliluonnollinen jännitystarina. Alexander on inspiroitunut ihan kelvollisesti todellisista historian henkilöistä. John Dee ja tämän tutkimusapulainen Edward Kelley ovat hyvä löytö romaaniin, sillä heidän tarinansa jo ihan todellisuudessakin oli mielenkiintoinen. Wikipedian mukaan Dee oli mm. kuningatar Elisabet I:n neuvonantaja ja Kelley meedio-alkemisti. Romaanin loppusanojen mukaan miesten seikkailu Euroopassa todella johti kuningas Stefan Báthoryn luo. Tämä puolestaan oli läheistä sukua Erzsébet Báthorylle - Erzsébet oli hänen sisarentyttärensä. Romaanissa löydetään uusi näkökulma Erzsébet Báthoryn tarinaan, ja siksi se on ollut perusteltua kirjoittaa. Tosin tälläkin kertaa Báthory esitetään hirviönä, joten todella virkistävän erilaiset näkökulmat jäävät vielä kokematta.

Mielenkiintoinen teema, jonka kirja nostaa esiin mutta jota olisi ehkä voinut hämmentää enemmänkin, on Jumalan leikkiminen. Lukija on välillä hämmennyksissä sen kanssa - siis positiivisesti - kuka tarinassa on oikealla asialla. Maggie on alun perin pelastanut Jackin kuolemalta ja tehnyt tästä laina-aikalaisen, ja nyt Jack on tehnyt saman Sadielle. Elämän luonnolliseen kiertokulkuun puuttumista ei aina katsota hyvällä. Kyseessähän ei siis ole esim. loukkaantuneen pelastaminen onnettomuudesta ja hoitaminen kuntoon vaan ihmiselle määrätyn kuolemanhetken siirtäminen ja ihmisen tekeminen eläväksi kuolleeksi. No, kirja on kuitenkin sen verran viihteellinen, että olisi ollut yllättävää, jos se olisi tosissaan pohtinut sitä, voimmeko pitää toisemme täällä hinnalla millä hyvänsä. Kiintoisaa kuitenkin on se, että niin Jack kuin Maggiekin voidaan nähdä toisaalta hyväntekijöinä, toisaalta vahvasti oman etunsa mukaan toimivina ihmisinä. Todennäköisesti oma etu ajaa aina ihmistä voimakkaimmin.

Jotta kirja iskisi vielä romantiikannälkäisiinkin, on siihen ympätty lemmenleiskuntaa Jackin ja Felixin välillä. Tämän rakkauskuvion voi vielä ymmärtää. Sen sijaan 1500-luvun kielletyt tunteet, joita Edward tuntee Deen vaimoa kohtaan, jäävät irrallisiksi ja keskeneräisiksi, varsinkin kun ne perustuvat pelkkään haaveiluun toisella paikkakunnalla. Tarinassa tällainen intohimo toimii kovin heikosti, koska se jyllää paikallaan, varsinkin yksipuolisena, kuten ilmeisesti Edwardin tapauksessa.

Ei liene yllättävää, että 1500-luvun tapahtumilla on nykyaikaan muukin yhteys kuin se, että Felix tuntee Leen kirjoitukset. Se yhteys jätettäköön tällä kertaa paljastamatta, ettei lukukokemus pilaannu niiltä, jotka ehkä tarttuvat itse Elämän ja kuoleman salaisuuksiin. Sen sijaan pitää ikäväksi paljastaa, että suomennoksessa olisi ollut ajoittain toivomisen varaa. En toki tiedä, kuinka sujuva alkuteksti on, mutta saman sanan toistaminen kolmekin kertaa parin rivin sisään sai aikaan tunteen liian kiireellä tehdystä käännöstyöstä. Myöskään lauseenvastikkeiden rakenteet eivät aina menneet seulastani läpi, ikävä kyllä. Ehkä näiden viihteellisempienkin kirjojen suomentamiseen voisi antaa sen verran aikaa, että kielestä saataisiin kaikilta osin kelvollista.

Amy, My Daughter - isän näkemys Amy Winehousen elämästä

Niin siinä sitten kävi, että Amy Winehouse jäi kiehtomaan minua nähtyäni Amy-dokumentin, josta postasin viimeksi. Olen myös alkanut tykästyä Amyn musiikkiin yhä enemmän ja enemmän. Dokumentin jälkeen oli siis tartuttava Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamaan kirjaan Amy, My Daughter.

Isä kuvaa Amyn toisaalta vaikeuksiin joutuvana ja omapäisenä, toisaalta hassuttelevana ja positiivisesti omatoimisena lapsena, jota hän rakastaa yli kaiken. Tuntuukin todella traagiselta, että jo 12-vuotiaana itsenäisesti draamakouluun vanhemmiltaan salaa hakenut Amy muuttui päihde- ja ehkä muidenkin ongelmiensa takia ihmiseksi, joka ei aina kyennyt edes lähtemään ulos asunnostaan.

Isän kuvauksen mukaan Amy oli luonnonlapsi, joka teki asioita, joista piti, ja jätti tekemättä asiat, joista ei pitänyt. Tietyllä tavalla on ihailtavaa, että elää haluamallaan tavalla, mutta ammattimuusikkona Amy oli vaikeuksien edessä, kun ei olisi halunnut esittää itse vanhoina ja jo unohduksiin heitettävinä pitämiään lauluja. Jos hän olisi elänyt pitkän elämän ja tehnyt pitkän uran esiintymislavoilla, voi olla varma, että yleisö puolestaan olisi halunnut kuulla Rehabin vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, vaikka Amysta biisi olisi ollut mennyttä elämää. Ehkä musiikki oli tosiaankin Amylle tapa käsitellä oman elämän vaikeita asioita eikä esimerkiksi keino saada rahaa. Tällöin Amyn suurin huomio ei kiinnittynyt hittibiisien esittämiseen, ja laitettuaan kokemuksensa biiseihin Amy halusi mennä eteenpäin kohti uusia kokemuksia. Tällainen mentaliteetti on ymmärrettävä mutta musiikkimaailmassa ei kovin ammattimainen.

Kaikkinensa Amy ei isänkään kuvauksen mukaan aikuistunut koskaan - samanlaisen vaikutelman sai dokumentistakin. Isänkin kirjan mukaan näyttää siltä, ettei Amy koskaan oppinut ottamaan vastuuta asioista. Toisaalta, kuten Mitch Winehouse korostaa, Amy oli saamassa otteen elämästä. Hän onnistui jättämään kovat huumeet - oli ilman niitä kolmisen vuotta ennen kuolemaansa - ja räpiköi päästäkseen irti alkoholista. Hänen elimistönsä oli kuitenkin jo tuhoutunut niin pahasti, että vastaan tuli se känni, jota se ei enää kestänyt.

Kirja tuo dokumenttia huomattavasti enemmän esille, mitä perhe yritti tehdä saadakseen Amyn luopumaan päihteistä. Tekstiä lukiessa syntyy kuva, että Amyn isä ryntäsi paikalle aina vaikeuksien sattuessa. Yrityksen puutteesta häntä ei voi syyttää, ja onkin surullista, että isä, joka aina yritti olla lähellä Amya, oli Atlantin toisella puolen tämän nukkuessa pois. Toki Mitch Winehouse kuvaa myös riitoja, joita väistämättä tuli, kun isä ja tytär olivat asioista eri mieltä.

Kirjan kiinnostavimmasta - ja pysäyttävimmästä - annista vastaavat kohdat, joissa kerrotaan siitä, miltä tuntuu, kun oman lapsen elämä on julkista. Aamulla saattaa herätä siihen, että näkee tyttärensä naama mustelmilla sensaatiolehtien kansissa. Eräs hulluimpia juttuja oli, kun lehdistö väitti Mitch Winehousen itsensä olleen jossain vaiheessa elämäänsä 7 vuotta vankilassa. Siihen eräs sukulainen totesi Amyn isälle, että hänen 7 vuoden poissaolonsa olisi kyllä huomattu, jos sellainen olisi jossain vaiheessa tapahtunut.

Lehdistön lisäksi myös yksityiset henkilöt piinasivat Winehousen perhettä. Kerran isä sai puhelinsoiton, jossa kerrottiin Amyn ottaneen yliannostuksen ja olevan lontoolaisessa sairaalassa. Onneksi isä pysyi soitosta huolimatta sen verran tolkuissaan, että ymmärsi, ettei soittajan mainitsemaa sairaalaa ole olemassakaan. Soitto Amylle selvitti, että kaikki olikin hyvin. Karmiva oli myös "Tympääntyneen englantilaisen" lähettämä kirje, jossa Mitch Winehousea pyydettiin järjestämään Auschwitz uudelleen auki, jotta päästäisiin jälleen isosta määrästä juutalaisia - mukaan lukien tietenkin Winehouset - eroon. Allekirjoittaja lupasi vielä tulla tarvittaessa auttamaan suihkujen kanssa.

Syynä Amyn kovien huumeiden käyttöön nähdään kirjassa Amyn poikaystävä-aviomies Blake. Isän mukaan ennen tutustumista Blakeen Amy oli ehdottomasti kovia huumeita vastaan. Niin tai näin, suhde Blakeen ei varmasti ollut Amylle hyväksi. Surullista on sekin, että ennen kuolemaansa Amy oli löytänyt elämäänsä uuden miehen, joka vaikutti paljon paremmalta hänelle kuin Blake.

On ymmärrettävää, että isän kirjoittamasta kirjasta löytyy rakastettava tytär. Sekin on ymmärrettävää, ettei Mitch Winehouse ole ollut tyytyväinen Amy-dokumenttiin, sillä vaikkei siitä välttämättä synny Amysta epämiellyttävä kuva, suuri osa Amyn ihastuttavista piirteistä jää dokumentissa piiloon - kuten esimerkiksi välittäminen, jota Amy spontaanisti osoitti hyvässä kunnossa ollessaan faneilleen tai heikossa tilanteessa oleville. Selvästikin, kuten isä kirjoittaa: "Amy was a great girl with a huge heart."

Voi Amy, Amy...

Pian tulee 4 vuotta Amy Winehousen kuolemasta, ja vastikään elokuvateattereihin on tullut Asif Kapadian ohjaama dokumentti Amy, jossa esitetään yksi näkemys siitä, millainen ihminen 27-vuotiaana menehtynyt Amy Winehouse oli. Pari ensimmäistä näkemääni lehtiarvostelua antoivat elokuvalle täydet viisi tähteä, ja melkoisen vaikuttava dokumentti Amy onkin.

Dokumentti näyttää Amy Winehousen luonnonlapsena, joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi ja ottanut asioista vastuuta siten kuin aikuisen kuuluisi ottaa. Hän oli musiikillisesti äärettömän lahjakas, mutta ei dokumentin materiaaleissa missään vaiheessa käyttäydy ammattimuusikon tavoin. Tavallaan tämä on ihastuttava piirre, jos ajattelee sitä, ettei Amysta näytä menestyksen johdosta tulevan rasittavaa ylimielistä diivaa. Toisaalta aikuisuuden puute liitettynä järjettömään päihteiden käyttöön tekee keikkailevan ja levyttävän muusikon elämästä surullista kyllä täysin mahdotonta.

On tietysti vaikea sanoa, mikä on tässäkin asiassa muna ja mikä kana. Jotenkin on vaikea välttyä ajatukselta, että asiat eivät ole menossa oikeaan suuntaan, kun Amy dokumentissa riemuitsee, että voi polttaa rauhassa pilveä, kun on juuri muuttanut pois kotoa omaan kämppään, jossa on vain kämppäkaveri eikä moralisoivia vanhempia. Toisaalta siltäkään ajatukselta ei voi välttyä, että jos joku olisi joskus lotkauttanut korvaansa jollekin asialle, Amyn elämä olisi voinut olla toisenlainen. Kuten vaikka sille, että Amy kertoi keskenkasvuisena teininä noudattavansa hienoa dieettiä, jossa syödään hirveät määrät ja oksennetaan ruoka sitten pois. Amyn äidin mielestä tyttären puheisiin ei kummemmin tarvinnut reagoida.

Dokumentti esittää Amyn romahtamisen syyksi sen, ettei hän kestänyt julkisuutta ja ettei hänellä ollut muuta pakopaikkaa kuin päihteet, kun häntä raahattiin keikoille, vaikkei hän ollut lainkaan keikkailukuntoinen. Myös rakkautta esitetään päihdeongelman lähteeksi. Poikaystävä Blake Fielder-Civilin ja Amyn erotessa väliaikaisesti Amy ratkeaa juomaan, ja Blake on myös se, joka tutustuttaa Amyn koviin huumeisiin. Ohimennen mainitaan, että läheiset tekivät kaikkensa auttaakseen Amya, mutta dokumentin materiaalin - niin kuvallisen kuin haastettelujenkin - perusteella mieleen jää lähinnä epäilyksiä, mitä tuo kaikki oli tai oliko se kovinkaan paljon. Pahiksia sen sijaan löytyy vielä lisää: paparazzit ja pilkkaa tekevät televisiojuontajat. Näitä kahta ainakin sietääkin syyttää: Itse en lähestulkoon pystynyt katsomaan salamavalojen välkettä, joka ympäröi Amya hänen kävellessään kadulla. Tuli aika selväksi, ettei hänellä ollut rauhaa, jos hän laittoi päänsä ulos Camdenin asunnostaan. Niin, ja ne televisiossa esitetyt vitsit olivat niin mauttomia, ettei kukaan ansaitse sellaisia osakseen.

Onneksi dokumentissa on myös hetkiä, jolloin Amy esiintyy selvin päin tai riittävän selvänä ja koskettaa yleisöään. Yksi mieleenpainuvimpia kohtauksia on, kun Amy ja Tony Bennett kohtaavat Abbey Roadin studiolla Lontoossa ja laulavat yhdessä. Amylla näyttää olevan lapsenomaisen vaikea olla idolinsa seurassa suuren ihailunsa vuoksi - vaikka hän varmasti nauttiikin joka hetkestä - mutta silti hän laulaa kuin enkeli.

Dokumentissa on käytetty kaikenlaatuista saatavilla ollutta materiaalia. Tästä syystä se on ajoittain raskasta katsottavaa, kun amatöörikuvaajien huonosti kuvaamien kotivideoiden kuva heiluu eikä sen laatu riitä edes pienelle elokuvakankaalle levitettäväksi. Toisaalta näin Amy näytetään juuri sellaisena kuin hän on, kun hän ei esiinny yleisölle. Amyn kohdalla ei myöskään tunnu, että hän kummemmin esiintyisi edes kameralle, sillä hänestä jää kuva, että hän vain aina oli sellainen kuin oli.

Ehkä Amysta ei olisi pitänyt laulun lahjastaan huolimatta koskaan tulla kuuluisaa. Vaikka hänestä jää toisaalta vahva kuva, toisaalta hän oli luultavasti liian herkkä siihen julkisuuteen, mikä hänen osakseen tuli. Ajoittain dokumenttia katsoessa tulee itsellekin mieleen, ettei Amyn kokemaa julkisuutta kestäisi selvin päin. Tai ainakin täytyisi olla melkoinen tahdonvoima, jos pystyisi julkisuuden paineissa lopettamaan jo pahasti käsistä lähteneen päihteidenkäytön. Laulujen kirjoittaminen oli Amyn tapa käsitellä vaikeaa oloaan, ja surullista onkin, että hän ilmeisesti myös menetti tuon keinon purkaa pahaa oloa, sillä elämänsä loppuvuosina hän ei saanut enää ainakaan julkaistua uutta musiikkia.

Ainakin minut dokumentti pani miettimään, sillä ei se anna - eikä kukaan varmaan voikaan antaa - tyhjentävää selitystä sille, miksi Amy Winehousen elämän piti olla niin traagisen lyhyt. Olisiko Amy ajautunut joka tapauksessa, menestyi musiikissa tai ei, käyttämään hurjia määriä alkoholia ja kovia huumeita? En suoralta kädeltä kuitenkaan menisi allekirjoittamaan ajatusta siitä, että Amy Winehouse oli uhri, vaikka hän olikin niin hukassa elämänsä kanssa. Surullinen hänen tarinansa on - ei kenenkään, oli lahjakas tai ei, kuuluisi kuolla 27-vuotiaana.

Amyn isä on lukemani mukaan kritisoinut dokumenttia. Tietenkin isän näkemys on erilainen. Kuinka erilainen se on, sen voi lukea Amyn isän Mitch Winehousen kirjoittamasta kirjasta Amy, My Daughter, jonka voi ostaa Amazonilta 1,99 taalalla Kindleen, jos sattuu laitteen omistamaan. Itse en voinut vastustaa tuota halpaa hintaa. Ehkäpä kirja näyttää ihan toisenlaisen Amy Winehousen, vaikkei hänen tarinansa traagisuus minnekään katoakaan.

Nostalginen kummitustarina Stephen Kingin tapaan

Edellinen lukemani Stephen Kingin teos Tohtori Uni ei ollut ehkä aivan pettymyskään muttei varsinaisesti säväyttänytkään, sillä Hohdon jatko-osaksi kirjoitettu teos ei todellakaan pystynyt saavuttamaan alkuosansa tasoa. Kauhistuttavuuden vyöryttäminen tehokkaasti ei ole rutinoituneellekaan kirjoittajalle helppoa, sillä lukijakin on rutinoitunut eikä säikähdä vähästä. Nyt suomennetun - vaikkakin englanniksi jo muutama kuukausi ennen Doctor Sleepia julkaistun - Tervetuloa Joylandiin -teoksen luin jostain olevan erilaista Kingiä. Ja minua se viehättikin paljon enemmän kuin Tohtori Uni.

Joyland - en ymmärrä, miksi suomennoksen nimeen on pitänyt lisätä tuo käsittämätön Tervetuloa-sana - on Pohjois-Carolinassa sijaitseva huvipuisto, jonne 21-vuotias Devin Jones menee kesätöihin vuonna 1973. Devinillä on tyttöystävä, jonka kanssa suhde ei etene Devinin tahtomalla tavalla, ja kesän tullessa Devinin on alistuttava ajatukseen, että tuo ihana Wendy todellakin jätti hänet. Huvipuistoon töihin - ja samaan majapaikkaan "ikääntyneeltä Grimmin satujen prinsessalta" näyttävän Mrs. Shoplaw'n luo - saapuu kylläkin ihana punatukka Erin, mutta myös Tom, joka rakastuu Eriniin ja johon Erin rakastuu päätä pahkaa. Mutta jos ei ala rakkauden kesä 1973, alkaa kuitenkin ystävyyden kesä, joka on täynnä työtä huvipuistossa.

Joylandin Kauhujen talosta - kummitusjunasta siis - liikkuu tarina, joka on totta. Junassa on surmattu tyttö nimeltä Linda Gray. Hänen kurkkunsa on viilletty auki ja hänet on heitetty pois kummitusjunavaunusta, eikä murhaajaa ole koskaan saatu kiinni. Kauhujen talosta liikkuu myös toinen tarina, jonka todenperäisyydestä kaikki eivät ole samaa mieltä: Linda kummittelee kummitusjunassa. Tietenkin jälkimmäinenkin tarina kiehtoo Deviniä, Eriniä ja Tomia, ja kuinka ollakaan, juuri asiaa epäilevä Tom - "epäilevä Tuomas" - näkee Lindan haamun. Sen jälkeen Tom haluaisi pysyä kaukana kummitusjunasta, mutta murha ja aave kiehtovat Deviniä ja Eriniä entistä enemmän.

Syksyn saapuessa Erin ja Tom lähtevät jatkamaan opintojaan mutta Devin jää Joylandiin. Silloin Devin tutustuu työmatkansa varrella vihreässä viktoriaanisessa talossa asuvaan Annieen ja tämän pyörätuolissa olevaan kuolemaa tekevään poikaan Mikeen, jolla - tietenkin - on yliluonnollisen näkemisen lahja. Ja vähitellen Devin joutuu hieman liian lähelle Kauhujen talossa tapahtuneen murhan arvoituksen ratkeamista.

Joyland on Kingin teokseksi lyhyt - alle 300 sivua - ja hidastempoinen. Jostain arviosta luin näkemyksen, että se voisi tapahtua koska vain, että vain muutama viittaus musiikkiin sijoittaa sen 1970-luvulle. Se on tavallaan totta, mutta tarinan tunnelma ei ole nykyaikaa, niin kiireetön se on. Ihmiset soittavat toisilleen ja jopa hätänumeroon puhelinkopeista, Devin merkitsee soittamansa puhelut majapaikkansa puhelimen vieressä olevaan muistikirjaan. Kun olet pulassa, olet pulassa. Lähellä ei ole kännykkää, jolla hälyttää apua. Onneksi on sentään paranormaaleja lapsia.

Kerronta keskittyy suurelta osalta huvipuistoon. Minusta huvipuistot ovat aina olleet kiehtova miljöö, vaikken uskallakaan mennä paljon teekuppeja rajumpiin laitteisiin. Mutta näin lyhyesti  kerrottuna karmaisevalta kuulostava kummitustarina onkin hienovireinen. Ajoittain se riipii selkäpiitä, mutta sille annetaan vain vähän tilaa, koska kertoja Devinin elämässä on paljon muutakin tärkeää: ystävyys Tomiin, Eriniin, Mikeen, Annieen ja rakkauden menettämisen tuska ja huvipuistolaisen elämä. Devin pääsee Joylandin kulissien taakse, ja sinne viedään lukijakin, joka saa seurata, kuinka laitteita huolletaan ja kuinka kuumaa on koira-asussa, jossa Devin tanssii ilahduttaakseen lapsia, jotka ovat tulleet Joylandiin pitämään hauskaa.

Joyland vie lukijan siis vanhaan hyvään aikaan, jossa oli kiireettömyyttä mutta myös suruja ja kauheuksia ja joka oli paitsi iloinen myös melankolinen - tässä tapauksessa kokonaisuudessaan melkoisen melankolinen, sillä surumielisyys on tarinan hallitseva tunnelma. Ehkä se johtuu siitä, että Devinkin - nyt yli kuusikymmentävuotias - tietää kertovansa ajasta, joka on ollut ja mennyt ja jota hän muistelee kaiholla, sillä siihen liittyy paljon sellaista, joka hänen oli pakko jättää taakse, vaikkei olisi halunnut.

Joyland on tosiaankin erilaista Kingiä. Virkistävän erilaista.

Christopher Lee in Memoriam

7. päivä tätä kuuta kunnioitettavassa 93 vuoden iässä kuollut Christopher Lee jos kuka ansaitsee kunnon muistelun. Niinpä pidimme miehen kanssa Christopher Lee in Memoriam -viikonlopun, jolloin katsoimme joka päivä jonkin elokuvan, jossa herra Lee esiintyy. Koska ilmeisimmät Draculat ynnä muut Sarumanit oli jo nähty, valitsimme ehkä jonkun mielestä hieman outojakin elokuvia Leen filmografiasta.

Rasputin: The Mad Monk (1966)

Aloitimme Venäjän historiaan löyhästi perustuvalla, Don Sharpin ohjaamalla Rasputin: The Mad Monk -elokuvalla, jossa Lee esittää itseoikeutetusti Grigori Rasputinia. Rasputin voisi tietenkin olla mahtavakin rooli, mutta tämä Hammer Filmin elokuva ei kuulu yhtiön parhaisiin tuotoksiin. Itse asiassa nähtyämme Rasputinin tanssin kapakassa aloimme miettiä, sopiko elokuva laisinkaan katsottavaksi, kun tarkoitus oli ihan tosissaan kunnioittaa Leen uskomatonta elokuvauraa.

Rasputin viekoittelee itsensä tsaarin hoviin - tai no tsaaria ei näytetä elokuvassa lainkaan, mutta oikeallekin Rasputinille tsaaritar oli tietenkin tärkeämpi, sillä tämä uskoi Rasputinin pystyvän parantamaan kruununperijäpoikansa Aleksein verenvuototaudin tai ainakin pysäyttämään kohtaukset. Elokuvassa ei näy merkkiäkään verenvuototaudista vaan Rasputin lumoaa Alekseita (Robert Duncan) hoitavan hovinaisen Sonian (Barbara Shelley) aiheuttamaan onnettomuuden, jossa Aleksei loukkaantuu. Pian poika onkin vuoteen omana ja tsaaritar (Renée Asherson) niin epätoivoinen, että tarttuu oitis mahdollisuuteen, että ihmeparantaja Rasputin voisi auttaa poikaa.

Rasputinin poliittista valtaa ei tuoda kummemmin esiin elokuvassa - siihen viitataan ehkä yhdessä repliikissä. Mutta kyllähän riittävä viinanjuonti ja naistenkaataminenkin saavat aikaan sen, että joukko salamurhaajia löytyy. Turha kuitenkaan odottaa, että salamurha tapahtuisi ruhtinas Feliks Jusupovin palatsissa, kuten oikeasti kävi. Sen sijaan Rasputinin tappamisen työläys on mitä parasta antia tämän lajin elokuville, joten sitä osaa käsikirjoittajakaan ei ole muokannut kuin jonkin verran.

Leen osalta Rasputinin voisi sanoa olevan melkoisen rutiininomainen suoritus. Ehkä Rasputin kuuluu niihin elokuviin, joihin Lee jossain haastattelussa viittasi sanoessaan osan uransa elokuvista olleen "muuten vain kauheita" - ei siis kauheita sillä tavalla kuin olisi ollut suotavaa. Karismaattinen näyttelijä vakuuttaa kuitenkin kauheassakin elokuvassa - ja onhan mies ollut maskissaan aika Rasputinin näköinenkin, vai mitä?

 

The Mummy (1959)

Terence Fisherin ohjaama The Mummy olikin sitten ihan viihdyttävä muumiohurjastelu, vaikka kyseessä onkin varsin tyypillinen tarina muumion kirouksesta. Lee saa jälleen hirviön roolin, tällä kertaa melkoisessa kääreasussa.

Tapahtumat alkavat tietenkin Egyptissä haudan avaamisesta. Arkeologit löytävät kauan etsimänsä prinsessa Anankan (Yvonne Furneaux) haudan, mutta ennen kuin he ehtivät kissaa sanoa yksi ryhmän jäsenistä joutuu mielipuoliseen tilaan ja kiidätetään saamaan sairaalahoitoa. Muut eivät tiedä, että hänen kimppuunsa on hyökännyt toinen haudassa ollut muumio (Lee), joka on kauan sitten suljettu hautaan kielletyn rakkauden vuoksi ja joka on herännyt kuultuaan hautaan tunkeutuneen arkelogin papyrukselta (tai no paperilta) lukeman loitsun.

Haudan avaamisesta vähemmän ilahtunut Mehemet Bey (George Pastell), joka edelleen palvoo muinaista jumalaa Karnakia, roudaa muumion Lontooseen, minne Anankan haudan tavarat on viety. Hänen tavoitteenaan on saada muumio surmaamaan kaikki, jotka ovat osallistuneet haudan ryöstöön. Niinpä muumio sitten koikkeloi pitkin maita ja mantuja ja lopulta haudassa mielenterveytensä menettäneen miehen poika (Peter Cushing) joutuu kohtaamaan vaaran silmästä silmään. Ensiksi aika yksinkin, sillä kaikki eivät jostain syystä ota uskoakseen, että muumiot voivat lähteä haudoistaan kävelemään ympäriinsä.

Oletettavasti muumioasu on ollut Christopher Leen uran mielenkiintoisimpia rooliasuja. Aluksi se on ihan siisti, mutta 4000 vuodessa on tapahtunut jonkin verran kulahtamista, joten haudasta noustessaan muumio ei ole enää aivan kuosissa. Muumiota katsoessa ei voi oikeastaan olla ajattelematta, mihin Lee on roolissaan joutunut. Muumiosta ei näy kuin silmät ja käynninkin on pitänyt olla jäykkää. Näyttele siinä sitten ilmeikkäästi. Toisaalta, kun 196-senttinen Lee on koikkelehtinut läpimädältä näyttävässä muumioasussa, lienee vastanäyttelijöitä pelottanut ihan oikeasti - ainakin vähän.

The Man with the Golden Gun (1974)

Kolmanneksi Lee-elokuvaksi valitsimme 1970-luvun Bond-rainan, jossa Lee esittää ammattitappaja Scaramangaa, joka tunnetaan kolmesta nännistään ja kultaisesta aseestaan. James Bond (Roger Moore) seikkailee Kaukoidässä yrittäessään saada Scaramangan satimeen. Tai oikeastaan hän yrittää saada takaisin jonkinlaisen energiamuuntimen, mutta se nyt on vain käsikirjoittajien tekosyy, jotta päästään jahtaamaan kunnon roistoa.

Vaikka 007 ja kultainen ase ei välttämättä ole ikimuistoinen elokuva, on Leen pahishahmo oikeastaan aika hauska. Rasputinin ja Muumion jälkeen oli hauska nähdä elokuva, jossa Lee saattoi keskittyä näyttelemisessään muuhunkin kuin mielipuoliseen katseeseen. Vanhemmille Bondeille tyypillisesti elokuvassa on melko lailla huumorintynkää, mutta Scaramanga on mukavan huumoriton hahmo.

Jostain syystä Leen kohdalla ei voi olla ajattelematta pituutta. Roger Moorekin (187 cm) näyttää pikkupojalta Leen rinnalla. Jos itse olisin tavannut Leen joskus livenä, olisi varmaan tullut pissat housuun.

Penny Dreadful

1800-luvussa ja viktoriaanisessa ajassa on jotain taikaa. Ja koska olen kauhufani, viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa kauhussa on erityisesti taikaa. Siksipä Penny Dreadful -sarja oli minulle aivan must. Tallensimme ensimmäisen kauden Maikkarilta, ja toinen kausi tulee sitten katsottua luultavasti piakkoin HBO Nordicin ohjelmakirjastosta.

Penny Dreadful on saanut nimensä 1800-luvun kauhutarinajulkaisujen mukaan, jotka oli halpoina tuotteina suunnattu nuorille työväestön edustajille. Tv-sarja ammentaa kauhukuvaston lisäksi viktoriaanisen ajan yleisestä tunnelmasta ja useammasta 1800-luvun suuresta kauhuklassikosta. Ensimmäisen kauden jonkinlaisessa keskipisteessä on Mina Murrayn (Olivia Llewellyn) pelastaminen vampyyrien kynsistä. Kuten kaikki muistavat, Minahan on tuttu hahmo Bram Stokerin Draculasta. (Itse olisin tietenkin kaivannut sarjaan Lucy Westenraa, mutta häntä ei ole ainakaan vielä näkynyt.) Vaaralliseen pelastustehtävään ovat ryhtyneet Minan isä Sir Malcolm Murray (vakuuttavasti näyttelevä Timothy Dalton) ja Minan lapsuudenystävä Vanessa Ives (ajoittain hurjan fyysisen roolityön tekevä Eva Green). Avukseen he saavat amerikkalaisen pyssymiehen Ethan Chandlerin (Josh Hartnett), jolla on hellyttävä suhde kuolemansairaaseen prostituoituun nimeltä Brona Croft (Billie Piper).

Olisi kuitenkin väärin sanoa, että Minan etsiminen olisi selkeä pääjuoni Penny Dreadfulissa. Tarinassa on muitakin kirjallisuudesta tuttuja henkilöitä, jotka kuljettavat omia juonikuvioitaan. Dorian Gray (Reeve Carney) viettelee niin miehiä kuin naisia, myös Vanessa Ivesin. Hänellä on myös muotokuvansa, jota tosin ei näytetä katsojille ainakaan ensimmäisellä kaudella, mikä lienee aivan hyvä käsikirjoituksellinen ratkaisu.

Myös Victor Frankenstein (Harry Treadaway) asuu tällä kertaa viktoriaanisessa Lontoossa. (Ei anneta sen häiritä.) Hänellä on hirviönsä (Rory Kinnear), joka yrittää etsiä hyväksyntää ja löytääkin sen hetkellisesti teatterista. Herra Frankensteinille alkaa muodostua paineita, kun hänen hirviönsä alkaa vaatia morsianta. Juonikuvio ei ole kovin omaperäinen enää tässä vaiheessa maailmanhistoriaa, mutta sen käsittely on varsin mielenkiintoinen.

Kestää hetken ennen kuin Penny Dreadful vie mukaansa. Välillä se tuntuu unohtavan osan juonikuvioistaan ja toisaalta tuntuu hassulta, että niin monen romaanin hahmot on täytynyt tunkea samaan tarinaan - kenenkähän tässä vielä odottelisi saapuvan? Yllättäen Victor Frankensteinkin istuu kuitenkin ihan kätevästi uuteen miljööseensä. Ehkä kiehtovin hahmoista on kuitenkin Vanessa Ives, joka on kohtalokas, kaunis ja riivattu. Ensimmäinen tuotantokausi päättyykin neiti Ivesin osalta melko kutkuttavaan tilanteeseen, josta tuskin seuraa muuta kuin karmiva jatko.

Nyt kun Penny Dreadful on päässyt alkuun, toivon, että se vain paranee. Toisella tuotantokaudella saamme mitä ilmeisimmin nähdä, miten Vanessa Ives ratkaisee hänelle asetetun valintatilanteen ja miten käy hirviön morsiamen. Ehkä Sir Malcolmkin keksii jotain uutta ongelmaa selvitettäväkseen - Minan ongelmahan saatiin ratkaistua jo ykköskaudella.