Käsittämätön testitulos

Täsmälleen yhdestä syystä voi eksyä tekemään kummallisia testejä internetin syövereissä: leipätyötä paetakseen. Tällä kertaa testin tekemiseen saattoi olla syynä myös se, että Game of Thronesin seuraavan kauden alkaminen lähestyy uhkaavasti. No, joka tapauksessa päätin tämän luotettavan testin avulla selvittää, mihin Game of Thronesin suvuista/taloista kuuluisin. Ja tässä on tulos:

Testin täytyy olla käsittämättömän virheellinen, sillä jos tätä maailmaa uhkaisivat yliluonnolliset voimat, en ihan ensimmäisenä kuvittelisi, että minut laitettaisiin suojelemaan kaikkia muita niiltä. Zombieapokalypsissakin ensisijainen toimintastrategiani olisi juosta pakoon. No, toisaalta voisin kyllä samaistua Samiin, joka hänkään ei tunne aina olevansa yövartiossa aivan oikeassa paikassa. Ja sekin on totta, että välillä tunnen monessakin seurassa, etten oikein kuulu joukkoon. Ehkä tällaiselle outolinnulle yövartio olisi sitten siinä mielessä oikea paikka.

Entä mihin sukuun haluaisin kuulua? Targaryen olisi ollut kiva. Mutta toisaalta lohikäärmeiden käsittelykään ei kuulu parhaisiin puoliini...

Suositellaan hiihtolomaksi

Etelä-Suomessa hiihtolomat on jo pidetty, mutta omassa kotikaupungissani hiihtoloma on tällä viikolla. Ulkona on onnettoman liukasta, joten kadulla liikkuessakin olisi hyvä olla jalassa luistimet. Jos ei halua harjoittaa tällaista liikuntaa, voin suositella esimerkiksi seuraavia aktiviteetteja:

1) Katso putkeen kaikki Game of Thronesin tuotantokaudet. Seuraavan kauden alkuun on vain puolisentoista kuukautta. Jos aloitat nyt - ja olet nopea - voit myös ehtiä lukea kaikki sarjan ilmestyneet kirjat ennen televisiosarjan seuraavan kauden alkua.

 2) Jos George R.R. Martin ei viehätä, voit kokeilla lukea jonkin näistä:

- Volter Kilpi: Alastalon salissa
- James Joyce: Odysseus
- Leo Tolstoi: Sota ja rauha

3) Kokkaa jotain näperrettävää ruokaa, kuten mahdollisimman monimutkaisia susheja tai hieman vähemmän näpertäen vietnamilaisia kesärullia.

4) Kokoa mahdollisimman iso palapeli.

5) Kuuntele läpi koko The Rolling Stonesin tuotanto. Älä unohda live- ja kokoelma-albumeita.

6) Lähde kerta kaikkiaan jonnekin, missä ei tarvitse liukastella. (Vaikkakin viimeisten tietojen mukaan ainakin Kanarian saarilla on tällä hetkellä kylmä. Mutta ehkä siellä ei kuitenkaan ole jäätä.)

Minä, Katariina

En ole aiemmin lukenut Laila Hirvisaaren teoksia, mutta tutustuttuani erään historia-aikakauslehden artikkeliin Katariina Suuresta Hirvisaaren romaanipari tämän naisen elämästä alkoikin kiehtoa. Katariina Suuri, yli 30 vuotta Venäjää 1700-luvulla hallinnut, Saksasta uuteen kotimaahan väkisin teini-ikäisenä naitettu prinsessa, on varmasti yksi maailmanhistorian kiehtovimpia naishahmoja.

Laila Hirvisaaren romaaneista Minä, Katariina kertoo Katariinan tarinan karkeasti ottaen siihen asti, kun hän kaappaa vallan mieheltään ja nousee Venäjän keisarinnaksi. Toinen, itselläni nyt kesken oleva osa kertoo puolestaan Katariinan hallitusajasta. Tarinan nykyhetki on vuodessa 1795, jolloin Katariina on ollut jo pitkään vallassa - itse asiassa hän kuoli seuraavana vuonna. Keisarinna loukkaa jalkansa niin pahoin, että joutuu pitkään vuodelepoon. Silloin hän alkaa käydä läpi elämäänsä ylikamariherransa Leon August Denikinin kanssa. Keisarinnan ja Leonin suhde on niin pitkä, että ylikamariherra pystyy jopa väittämään hallitsijalle vastaan ja vaatimaan tätä ottamaan esille myös vaikeat asiat sekä pysymään totuudessa.

Tarina etenee siis Katariinan muistelona, jonka välissä pistäydytään ajoittain nykyhetkessä, jossa Katariina on isoäiti ja kokenut hallitsija. Teini-ikäinen Katariina on äitinsä armoilla. Äiti janoaa asemaa, ja sellaisenhan saa, jos tyttärestä tulee Venäjän kruununperillisen puoliso. Katariina - tuolloin vielä nimeltään Sophie Auguste Frederike - kulkee vaivalloisen rekimatkan Saksasta Venäjälle, jotta hänet voitaisiin naittaa Venäjän suuriruhtinas Pietarille, tulevalle keisarille. Nuoren Katariinan elämä näyttäytyy ahdistavana, juuri sinä kultaisena häkkinä, josta aina kuninkaallisten kohdalla puhutaan. Avioliiton solmimisen jälkeen Katariinalta odotetaan ainoastaan raskaaksi tuloa. Se ei olekaan ihan pieni tavoite, sillä aviomies Pietari on Katariinasta vastenmielinen ja vaikka se nyt ehkä menisi, ongelmana on, ettei hän myöskään osoita minkäänlaista innostusta seksuaalista kanssakäymistä kohtaan vaan keskittyy sängyssäkin leikkimään lelusotilailla.

Katariinalla ei ole hovissa muuta kuin pelättävää. Keisarinna Elisabet on kylmä häntä kohtaan, eikä hän voi luottaa kuin pariin ihmiseen, jotka ovat tulleet hänen mukanaan Saksasta. Ylellinen elämä näyttäytyy tylsänä. On oikeastaan hurjaa, kuinka vähän asioita Katariinalle tapahtuu. Hän seuraa hovia massiiivisissa muutoissa kesäpalatsista talvipalatsiin ja päinvastoin. Epävarmuutensa keskelläkin hänellä on kuitenkin jo nuoresta asti kunnianhimoa, joka lopulta johtaa hänet valtaistuimelle. Lapsiakin hän saa - rakastajiensa kanssa. Tosin lapset otetaan Katariinalta pois ja laitetaan aviomies Pietarin nimiin, mikä on Katariinalle suuri trauma.

Hirvisaari ei esitä Katariinaa mitenkään erityisen miellyttävänä naisena, mutta tuskinpa monet valtaa hamuavat ihmiset ovatkaan välttämättä kovin miellyttäviä. Toisaalta Katariina näyttäytyy ainoana, joka pysyy järjissään hovissa. Keisarinna Elisabet pelkää tulevansa tapetuksi, jos nukkuu öisin, joten hän juo ja nai. Tuleva keisari Pietari ei uskalla lainkaan kasvaa aikuiseksi. Kasvettuaan miehen ikään ja hankittuaan perheen Katariinan poika Paavalikaan ei pysty parempaan: hän pelkää vainoharhaisesti äitinsä haluavan hänet hengiltä. Sekoilevien ihmisten kanssa on raskasta elää, vaikka Katariina onkin vahva. Viimeisillä hetkillään keisarinna Elisabetkin ymmärtää tilanteen ja vihjaa Katariinalle, että tämän olisi kaapattava valta Pietarilta tekemällä palatsivallankumous.

Hirvisaari korostaa myös Katariinan intohimoja, eikä ihme, sillä Katariina Suurihan oli kuuluisa lukuisista rakastajistaan. Nämä esitetään ainakin Minä, Katariina -teoksessa pitkälti nimenomaan intohimon tuojina, suurten seksuaalisten kokemusten antajina, ei niinkään rakastettuina, joista olisi varsinaisesti tukea vaikeissa tilanteissa. Onkin mielenkiintoista nähdä, näkyykö rakastajista Hirvisaaren toisessa kirjassa Me, keisarinna enemmän muitakin puolia. Myös Katariina Suuren omat muistelmat voisivat valaista asiaa.

Mielenkiintoinen palanen tarinaa on myös Katariinan sopeutuminen uuteen uskontoon. Luterilaisesta Saksasta kotoisin oleva prinsessa ei pidä erityisemmin ortodoksisuudesta mutta ymmärtää, että sopeutuakseen uuteen asemaansa hänen on oltava vähintäänkin ulkoisesti kelvollinen ortodoksi. Vähitellen hän alkaa ajoittain löytää lohtuakin uudesta uskostaan.

Muisteloiden lukeminen vaatii aluksi hieman sopeutumista. Katariina ja Leon puhuttelevat toisiaan tavalla, joka voi vaikuttaa hieman kankealta tai teennäiseltä. Toisaalta, kuinka luontevaa kenenkään on puhutella yksinvaltias-keisarinnaa tai kuinka rennosti tämä itse voisikaan puhua. Ajatus muistelusta on kuitenkin hyvä, sillä lähes koko elämäänsä taaksepäin katsova Katariina näkee paremmin asioiden merkitykset kokonaisuuden kannalta, vaikka elääkin uudestaan elämänsä tuskaisimpia kokemuksia kuin olisi juuri niiden keskellä. Joitain asioita Katariina myös yrittää selvästi vältellä syyllisyydentunnosta tai muista syistä.

Minä, Katariina on kiintoisa historiallinen romaani, joka vetää mukaansa. Muuten, luin Minä, Katariinan Miki-muotoisena, ja sehän oli vallan käytännöllistä. Paksu romaani kulki mukana pienessäkin laukussa eikä silmiä silti tarvinnut siristellä, koska kirjasinkoko on riittävän suuri. Hieman Mikien kanssa pitää keskittyä sivujen kääntelyyn, sillä formaatin kirjojen paperi on niin ohutta, että helposti kääntää kaksi sivua kerralla. Raamattumaiseen paperiin kuitenkin tottuu. Mikit mahtuvat myös mukavasti kirjahyllyssä oleviin harvoihin koloihin, joten ne ovat paljon kirjoja omistavalle myös säilytyksen kannalta aika mainio formaatti.

... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà - lisää italialaista kauhua

Lisää italialaista kauhua tarjoaa varmasti riittävän verinen Lucio Fulcin ... E Tu Vivrai nel Terrore! L'Aldilà, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Beyond. Elokuva on gore-ohjaaja Fulcin kulttielokuva vuodelta 1981. Siihen voi törmätä myös englanninkielisellä nimellä Seven Doors of Death (todellakin, vaikka kyseessä ovat helvetin ovet, eivät kuoleman - vaikkakin voi olla, ettei näissä kahdessa ole kovin paljoa eroa).

Elokuvan tarina on kaikkien kauhugenren säädösten mukainen. Nainen nimeltä Liza Merril (Catriona MacColl) puuhailee perinnökseen saamansa hotellin parissa avatakseen majoituspaikan uudelleen. Ikävä kyllä talossa on 1920-luvulla sattunut ikävä murha. Rikoksen kohteena on ollut taidemaalari, joka on maalannut osuvasti kuvaa helvetistä. Miksi osuvasti? Koska hotellin kellarissa sattuu olemaan yksi helvetin seitsemästä portista. Portti rävähtääkin sitten kunnolla auki, kun Liza ei hyväksy sitä, että kellari lainehtii vettä vaan yrittää tehdä asialle jotain. Helvetistä tulvii zombeja ja Lisa törmää sokeaan naiseen, joka näyttää olevan jokseenkin kuosissa mutta selvästikään todisteiden valossa ei ole elossa.

Elokuvan alkuperäinen italiankielinen nimi kuvaa elokuvan tunnelmaa osuvasti. E Tu Vivrai nel Terrore! tarkoittaa suunnilleen "Tulet elämään kauhussa!" L'Aldilà puolestaan viittaa elokuvan englanninkielisen nimen tavoin tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisesta tulevat yltä päältä mädäntyneet hirviöt jahtaavat Lizaa, hänen seuraansa lyöttäytyvää lääkärismiestä tohtori John McCabea (David Warbeck) ynnä muita elokuvan henkilöitä päättömästi vailla mitään logiikkaa. Ja tämän saa ottaa kirjaimellisesti, sillä elokuvan juoni on epälooginen. Hautaan saatettu mies ilmestyy yhtäkkiä zombina hotellin kuraa täynnä olevaan kylpyammeeseen. Kirjastossa tikkailta kaatuva mies saa täysin tyhjästä päälleen joukon hämähäkkejä, jotka kaivavat häneltä silmän päästä.

Pikkuinen mutta ihastuttava kauhuelokuvakirjani 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran elämässään liittää Fulcin elokuvaan mm. unilogiikan ja juoneen sopimattomat käänteet sekä nimittää sitä barokkisplatteriksi. Kaikesta epäjohdonmukaisuudesta syntyy todellakin unenomaisen kiehtova elokuva. Fulci vie epäloogisuuden niin pitkälle, ettei se enää häiritse vaan on taidetta. Toki äärimmäisen herkkien tai vähänkin herkkien kannattaa jättää elokuva väliin, sillä se sisältää raatelemista, seinään naulaamista ja silmien poistamista kuopistaan. Tiukasti järjellä toimivat ihmiset saattavat olla toinen ryhmä, jonka ei kannata viettää aikaansa juuri tämän elokuvateoksen parissa, sillä on myönnettävä, ettei elokuvalla ole mitään tekemistä järjen kanssa - kysymys on ainoastaan pettämättömästä splatter-tyylitajusta.

La Maschera del Demonio - italialaista kauhua

Pari viikkoa sitten olleen halloweenin kunniaksi sain taas hyvän tekosyyn viedä eteenpäin sadanyhden kauhuelokuvan katsomisprojektiani. Tänä vuonna mieheni ja minä otimme teemaksi italialaisen kauhuelokuvan. Katsomistamme elokuvista kaksi löytyi sopivasti kauhuelokuvalistaltani.

Ensimmäiseksi perehdyimme italialaiseen näkemykseen goottikauhusta eli katsoimme Mario Bavan ohjauksen La Maschera del Demonio vuodelta 1960. Elokuva tunnetaan ehkä parhaiten yhdellä englanninkielisistä nimistään - Black Sunday. Jostain kumman syystä elokuvalla on pitkä liuta muitakin englanninkielisiä nimiä. Niistä The Mask of Satan on lähimpänä elokuvan italiankielistä nimeä.

Paholaisen naamio on elokuvassa esiteltävä konkreettinen naamio, joka on naulattu saatanaa palvelleen noidan, prinsessa Ada Vajdan (Barbara Steele) kasvoille muinaisina aikoina. Myös noidan rakastettu ja paholaisenpalvontakumppani Igor Javutich (Arturo Dominici) on kokenut saman kohtalon. Elokuvan alku onkin varsin tehokas, kun Ada Vajda kiroaa sukunsa juuri ennen kuin paholaisen naamiossa olevan piikit lävistävät hänen kasvojensa ihon. Ai miksi hän kiroaa oman sukunsa? Koska hänet on tuominnut kuolemaan hänen oma veljensä.

Pari sataa vuotta myöhemmin onneton tapahtumasarja herättää noidan tietenkin henkiin. Noidan hautapaikan ohi matkaavat tohtori Kruvajan (Andrea Checchi) ja tämän nuori assistentti tohtori Andre Gorobec (John Richardson). Miehet menevät - tietenkin, yllätys yllätys - sorkkimaan noidan hautaa ja lopulta tohtori Kruvajanin saamasta haavasta tippuva veripisara herättää noidan henkiin. Sitä ennen miehet ovat kuitenkin poistuneet paikalta ja törmänneet noidan nykyajan jälkeläiseen, Katia Vajdaan (myöskin Barbara Steele, tietenkin), johon nuori herra Gorobec on myös saman tien ensisilmäyksellä ihastunut. Sitten noita tietenkin manaa rakastajansa nousemaan haudasta ja pyrkii tämän kanssa toteuttamaan kostonsa.

La Maschera del Demonio on niin goottilainen kauhuelokuva kuin elokuva nyt olla voi. Keskeiset asiat siinä tapahtumat haudoilla, linnassa ja kryptassa. Se on tehty mustavalkoiseksi, vaikka värillinen elokuvakin oli jo yleinen sitä kuvattaessa. Mustavalkoisuus kuitenkin korostaa jo entisestään elokuvan voimakasta valon ja varjon kontrastia, joka luo teokseen äärimmäisen hallitun tyylin sen alusta loppuun. Täydelliseen goottilaiseen tunnelmaan sulautuvat myös jos eivät pelottavat niin inhat yksityiskohdat.

Barbara Steele on kaksoisroolissaan vakuuttava. Kun noidan rakastaja nousee haudastaan, katsoja voi naureskella tämän vaatteille, jotka ovat ainoastaan hieman riekaloituneet satojen vuosien haudassamakaamisesta. Noidalle sen sijaan on vaikeampi hymähdellä - hänen heräämisensä saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Hieman turhaan mukaan on otettu myös pieni annos vampyyrimytologiaa. Alussa paholaisen palvojia nimitetään vampyyreiksi, ja katsoja saakin myöhemmin nähdä yhdet puremajäljet kaulalla. La Maschera del Demonio toimisi kuitenkin paremmin pelkkänä noidan kostotarinana, sillä vampyyrinäkemys jää siinä melkoisen keskeneräiseksi. Mutta tämän ei kannata antaa haitata. La Maschera del Demonio on ehdottomasti kauhuelokuva, joka kannattaa nähdä.

Nyt se on taas...

Hyvää halloweenia!

True Blood -muisteloita

True Blood iski minuun täysillä heti kun näin sen ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson aikanaan dvd:ltä. Nyt viikko sitten maanantaina katsoin C Morelta sarjan viimeisen jakson, joka tietysti onnistui itkettämään ja sai vähän miettimään sitäkin, pitikö kaiken päättyä niin kuin se päättyi. Joka tapauksessa lienee aika muistella tuota sarjaa, yhtä kaikkien aikojen suosikeistani.

Pikku varoitus tähän väliin on paikallaan: Muistelen tässä parhaita ja pahimpia paloja koko sarjan ajalta, joten jos haluat pitää juonenkäänteet salassa, älä lue eteenpäin, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että muistoloni eivät muodosta kokonaisuutta vaan ovat pelkästään palasia sieltä täältä.

Ihanimmat vähemmän huomiota saaneet hahmot: Lafaette ja Arlene

Vaikka Bon Temps on täynnä muodonmuuttajia, vampyyreja, ihmispuumia tai keijujakin, ehkä värikkäimmät hahmot ovat kuitenkin Nelsan Ellisin esittämä Lafaette ja Carrie Prestonin näyttelemä Arlene, jotka molemmat ovat ihmisiä. Lafaette on unohtumaton persoona, joka joskus sekoilee ja joskus on järjen ääni, kun kenenkään muun aivot eivät enää toimi. Arlene puolestaan on hellyttävä hössö, joka näyttää niin epätoivonsa kuin onnensakin avoimesti.

Eniten suosiotaan sarjan edetessä kasvattaneet henkilöt: Eric ja Pam

Ericin (Alexander Skarsgård) kohdalla muutos tapahtui nopeammin - sitä auttoi varsin paljon siirtyminen lyhyeen hiusmalliin. Pam (Kristin Bauer van Straten) sen sijaan hiipi suosiooni vaivihkaa - yhtäkkiä huomasin, että pidän hänestä koko ajan enemmän ja enemmän. Pamin kyyninen ja ihastuttavan tyly ote asioihin tehoaa. Tylyys on tyylivalinta. Lisäksi takaumat Pamin menneisyyteen näyttävät hänestä inhimillisempiä puolia, mikä saa ihastumaan hahmoon vielä entistä enemmän.

 
Paras sisääntulo: Tara

Tara (Rutina Wesley), Sookien ystävä lapsuudesta saakka astuu näyttämölle kohtauksessa, jossa hän on myyjänä kaupassa. Taralta löytyy asennetta kaikkeen muuhun paitsi asiakaspalveluun, joten hän vaihtaa työpaikkaa hyvin pian. Kaikkinensa Taran tarina on varmasti yksi True Bloodin monipuolisimmista, ja niin paljon surua siihen sisältyy, että on mukava nähdä, kuinka Tara - ja jopa hänen äitinsä - päätyvät lopulta seesteiseen olotilaan, vaikkakin tietysti vasta 7. tuotantokaudella.

Hämäävin juonenkäänne: Ericin muistinmenetys

Neljännellä kaudella Eric menettää muistinsa ja on aivan eri mies/vampyyri kuin ennen. Vaikka tämä käänne varmasti harmitti enemmän sarjan nais- kuin miespuoleisia faneja, ainakin meidän taloudessamme mieskin kyllästyi nössö-Ericiin alta aikayksikön. Vieläkin pitää ihmetellä näin naisnäkökulmasta, miten joku niin überseksikäs voi kadottaa seksikkyytensä kokonaan alle sekunnissa.

Hillittömin kohtaus: Eric lupaa viimein seksiä Gingerille

Viimeisellä tuotantokaudella Eric sekoaa lopullisesti ja lupaa harrastaa seksiä Fangtasian työntekijän Gingerin (Tara Buck) kanssa. Tämä olisi naiselle unelmien täyttymys, ja itse asiassa kohtaus onkin aluksi hyvin vaivaannuttavaa katsottavaa mutta muuttuu sitten niin koomiseksi, että pissat ovat tulla housuun. Ginger nimittäin saa orgasmin ennen kuin on ehtinyt millään muotoa edes riisua Ericiä puhumattakaan että olisi koskettanut tämän strategisia paikkoja.

Iljettävin kohtaus: Sookien selkää hoidetaan Maryann-mainadin hyökkäyksen jäljiltä

Toisella tuotantokaudella Sookie joutuu Maryann-nimisen mainadin (Michelle Forbes) raatelemaksi ja paikalle kutsutaan pieni mutta määrätietonen lääkärinainen. Mainadi on kuitenkin pistänyt Sookien selän niin pahaan kuntoon, että vieläkin muistan, kuinka karmivaa tuota hoitotilannetta oli katsoa.

Hupaisin kohtaus: Bill yrittää löytää vampyyriksi muuttamalleen Jessicalle vaatteita

Billin (Stephen Moyer) muutettua Jessican (Deborah Ann Woll) pakon edessä vampyyriksi joutuu uusi "isä" oudon tilanteen eteen: hänen on ostettava suojatilleen vaatteita. Niinpä Bill lähtee ostoksille mutta tuntee olonsa hieman oudoksi etsiessään nuoren naisen vaatteita. Tilanteen kruunaa se, että paikalle osuu Eric aivan käsittämättömässä verryttelypuvussa - niin, ja se, että Billiä ja Ericiä onnistutaan kaupan päälle luulemaan pariskunnaksi.

Vaivaannuttavin kohtaus: kaikki kohtaukset, joissa Alexander Skarsgård on alasti

En ala selittämään.

Epäreiluin kuolema: Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Annen kuolema

Jostain käsittämättömästä syystä Evan Rachel Woodin esittämä vampyyrikuningatar Sophie-Anne Leclerq sai esiintyä sarjassa vain 8 episodin verran. Useimmilla televisiosarjoilla ei olisi varaa tapattaa noin herkullista henkilöhahmoa...

Epäreiluin kuolema, jaettu ykkössija: Sookien isoäiti kuolee väkivaltaisesti 1. tuotantokaudella

No se nyt vaan on väärin, että lempeä, elämänviisautta täynnä oleva isoäiti pistetään kuolemaan ja vielä niin järkyttävällä tavalla.

Paras täysin tarpeeton kohtaus: Jasonin seksiuni Eric Northmanista

Jason näkee unta, että hän ja Eric tuntevat yhtäkkistä vetoa toisiinsa. Tästä seuraa kiihkeää homoseksiä siihen asti, kunnes Jason herää ja yhdessä katsojan kanssa tajuaa, että untahan se vain oli. Kohtaus ei liity koko sarjassa juonenkäänteissä mihinkään, ei ennen eikä jälkeen tämän muhinointiunen. Luinkin jostain hauskan yksityiskohdan, että Jasonia esittävä Ryan Kwanten ja Ericiä esittävä Alexander Skarsgård olivat esittäneet toiveen yhteisestä kohtauksesta, kun eivät lukuisista tuotantokausista huolimatta olleet sellaiseen ennen viimeistä kautta päässeet.