Nyt se on taas...

Hyvää halloweenia!

True Blood -muisteloita

True Blood iski minuun täysillä heti kun näin sen ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson aikanaan dvd:ltä. Nyt viikko sitten maanantaina katsoin C Morelta sarjan viimeisen jakson, joka tietysti onnistui itkettämään ja sai vähän miettimään sitäkin, pitikö kaiken päättyä niin kuin se päättyi. Joka tapauksessa lienee aika muistella tuota sarjaa, yhtä kaikkien aikojen suosikeistani.

Pikku varoitus tähän väliin on paikallaan: Muistelen tässä parhaita ja pahimpia paloja koko sarjan ajalta, joten jos haluat pitää juonenkäänteet salassa, älä lue eteenpäin, vaikka totuuden nimessä on sanottava, että muistoloni eivät muodosta kokonaisuutta vaan ovat pelkästään palasia sieltä täältä.

Ihanimmat vähemmän huomiota saaneet hahmot: Lafaette ja Arlene

Vaikka Bon Temps on täynnä muodonmuuttajia, vampyyreja, ihmispuumia tai keijujakin, ehkä värikkäimmät hahmot ovat kuitenkin Nelsan Ellisin esittämä Lafaette ja Carrie Prestonin näyttelemä Arlene, jotka molemmat ovat ihmisiä. Lafaette on unohtumaton persoona, joka joskus sekoilee ja joskus on järjen ääni, kun kenenkään muun aivot eivät enää toimi. Arlene puolestaan on hellyttävä hössö, joka näyttää niin epätoivonsa kuin onnensakin avoimesti.

Eniten suosiotaan sarjan edetessä kasvattaneet henkilöt: Eric ja Pam

Ericin (Alexander Skarsgård) kohdalla muutos tapahtui nopeammin - sitä auttoi varsin paljon siirtyminen lyhyeen hiusmalliin. Pam (Kristin Bauer van Straten) sen sijaan hiipi suosiooni vaivihkaa - yhtäkkiä huomasin, että pidän hänestä koko ajan enemmän ja enemmän. Pamin kyyninen ja ihastuttavan tyly ote asioihin tehoaa. Tylyys on tyylivalinta. Lisäksi takaumat Pamin menneisyyteen näyttävät hänestä inhimillisempiä puolia, mikä saa ihastumaan hahmoon vielä entistä enemmän.

 
Paras sisääntulo: Tara

Tara (Rutina Wesley), Sookien ystävä lapsuudesta saakka astuu näyttämölle kohtauksessa, jossa hän on myyjänä kaupassa. Taralta löytyy asennetta kaikkeen muuhun paitsi asiakaspalveluun, joten hän vaihtaa työpaikkaa hyvin pian. Kaikkinensa Taran tarina on varmasti yksi True Bloodin monipuolisimmista, ja niin paljon surua siihen sisältyy, että on mukava nähdä, kuinka Tara - ja jopa hänen äitinsä - päätyvät lopulta seesteiseen olotilaan, vaikkakin tietysti vasta 7. tuotantokaudella.

Hämäävin juonenkäänne: Ericin muistinmenetys

Neljännellä kaudella Eric menettää muistinsa ja on aivan eri mies/vampyyri kuin ennen. Vaikka tämä käänne varmasti harmitti enemmän sarjan nais- kuin miespuoleisia faneja, ainakin meidän taloudessamme mieskin kyllästyi nössö-Ericiin alta aikayksikön. Vieläkin pitää ihmetellä näin naisnäkökulmasta, miten joku niin überseksikäs voi kadottaa seksikkyytensä kokonaan alle sekunnissa.

Hillittömin kohtaus: Eric lupaa viimein seksiä Gingerille

Viimeisellä tuotantokaudella Eric sekoaa lopullisesti ja lupaa harrastaa seksiä Fangtasian työntekijän Gingerin (Tara Buck) kanssa. Tämä olisi naiselle unelmien täyttymys, ja itse asiassa kohtaus onkin aluksi hyvin vaivaannuttavaa katsottavaa mutta muuttuu sitten niin koomiseksi, että pissat ovat tulla housuun. Ginger nimittäin saa orgasmin ennen kuin on ehtinyt millään muotoa edes riisua Ericiä puhumattakaan että olisi koskettanut tämän strategisia paikkoja.

Iljettävin kohtaus: Sookien selkää hoidetaan Maryann-mainadin hyökkäyksen jäljiltä

Toisella tuotantokaudella Sookie joutuu Maryann-nimisen mainadin (Michelle Forbes) raatelemaksi ja paikalle kutsutaan pieni mutta määrätietonen lääkärinainen. Mainadi on kuitenkin pistänyt Sookien selän niin pahaan kuntoon, että vieläkin muistan, kuinka karmivaa tuota hoitotilannetta oli katsoa.

Hupaisin kohtaus: Bill yrittää löytää vampyyriksi muuttamalleen Jessicalle vaatteita

Billin (Stephen Moyer) muutettua Jessican (Deborah Ann Woll) pakon edessä vampyyriksi joutuu uusi "isä" oudon tilanteen eteen: hänen on ostettava suojatilleen vaatteita. Niinpä Bill lähtee ostoksille mutta tuntee olonsa hieman oudoksi etsiessään nuoren naisen vaatteita. Tilanteen kruunaa se, että paikalle osuu Eric aivan käsittämättömässä verryttelypuvussa - niin, ja se, että Billiä ja Ericiä onnistutaan kaupan päälle luulemaan pariskunnaksi.

Vaivaannuttavin kohtaus: kaikki kohtaukset, joissa Alexander Skarsgård on alasti

En ala selittämään.

Epäreiluin kuolema: Louisianan vampyyrikuningatar Sophie-Annen kuolema

Jostain käsittämättömästä syystä Evan Rachel Woodin esittämä vampyyrikuningatar Sophie-Anne Leclerq sai esiintyä sarjassa vain 8 episodin verran. Useimmilla televisiosarjoilla ei olisi varaa tapattaa noin herkullista henkilöhahmoa...

Epäreiluin kuolema, jaettu ykkössija: Sookien isoäiti kuolee väkivaltaisesti 1. tuotantokaudella

No se nyt vaan on väärin, että lempeä, elämänviisautta täynnä oleva isoäiti pistetään kuolemaan ja vielä niin järkyttävällä tavalla.

Paras täysin tarpeeton kohtaus: Jasonin seksiuni Eric Northmanista

Jason näkee unta, että hän ja Eric tuntevat yhtäkkistä vetoa toisiinsa. Tästä seuraa kiihkeää homoseksiä siihen asti, kunnes Jason herää ja yhdessä katsojan kanssa tajuaa, että untahan se vain oli. Kohtaus ei liity koko sarjassa juonenkäänteissä mihinkään, ei ennen eikä jälkeen tämän muhinointiunen. Luinkin jostain hauskan yksityiskohdan, että Jasonia esittävä Ryan Kwanten ja Ericiä esittävä Alexander Skarsgård olivat esittäneet toiveen yhteisestä kohtauksesta, kun eivät lukuisista tuotantokausista huolimatta olleet sellaiseen ennen viimeistä kautta päässeet.

Kesätunnelmia Tove Janssonin tapaan

Muumeista olen aina pitänyt, mutta myönnettäköön, etten tiennyt, että Tove Janssonin aikuistenkirjat voivat olla niin viehättäviä kuin Kesäkirja - mutta siinä onkin samaa henkeä kuin muumikirjoissa. Ja lukemisajankohtanikin oli paras mahdollinen, sillä luin kirjan aivan kesälomani lopuksi pari viikkoa sitten, ja kun pääsin kirjan viimeiseen lukuun nimeltä Elokuussa, ei ajoitus olisi voinut olla täydellisempi, sillä silloin olimme jo - no elokuussa.

Kesäkirjan henkilöhahmot ovat suoraan Janssonin omasta suvusta. Isä on Janssonin veli Lars, ja keskeisimmät henkilöt isoäiti ja Sophia ovat Janssonin äiti ja veljentytär Sophia pikkutyttönä. Janssonin elämäkerran kirjoittajan Tuula Karjalaisen mukaan tapahtumat eivät kuitenkaan ole kaikilta osin oikeasti tapahtuneita.

Kesäkirja on lumoava alusta asti. Isoäiti on kadottanut tekohampaansa kukkapuskaan, ja Sophia auttaa häntä löytämään ne. Jo tämä isoäidin ja pojantyttären kohtaus paljastaa lapsen ja vanhuksen erikoislaatuisen suhteen.  

Kesäkirja kuvaa kohtauksia pitkin kesää. Tarina ei muodosta kokonaista juonta, mutta eipä sellaista lukija kaipaakaan. Väsynyt mutta Sophiaan hellästi ja jaksavasti suhtautuva isoäiti on paitsi huolehtiva, myös anarkistinen. On hillitöntä, kun isoäiti ottaa asenteen, että hän tai he Sophian kanssa voivat tehdä mitä vain, kunhan kukaan - ainakaan Lars, poika ja isä - ei näe. Sophia mm. menee isoäitinsä kanssa kurkkimaan naapurisaarelle rakennettuun mökkiin salaa.

Välillä isoäiti ei jaksaisi Sophiaa. Hän ajattelee: "Pahuksen kakara - - kauhea lapsi, mutta niin siinä käy kun ne kieltävät kaiken hauskan, Ne sellaiset, jotka ovat oikeassa iässä." Isoäiti selvästi ymmärtää hauskan päälle - ja sen päälle, että hauska on tärkeää. Siksi hän on valmis ryömimään Sophian kanssa pusikoissa, vaikka se olisikin raskasta. Juuri tämä on minusta ihanaa Sophian ja isoäidin suhteessa. Isoäidillä on elämänviisautta, jota hän siirtää lapseen.

Ehkä hillittömin kirjan kohtauksista tapahtuu, kun isoäiti ja Sophia väittelevät helvetin olemassaolosta. Älykkäänä tyttönä Sophia tajuaa isoäidin puhuneen aiheesta itsensä kanssa ristiin ja syntyy kiivas keskustelu, jonka jatkuessa isoäiti astuu lehmänläjään. Siitä väittely vain yltyy, sillä isoäidin pinna alkaa loppua, kun keskustelukumppani on niin kova vastus. Keskustelu on herkullinen kuvaus lapsen ajattelusta: helvettikeskusteluun joudutaan nimittäin siitä syystä, että Sophia kysyy isoäidiltään ovelasti, voivatko enkelit lentää helvettiin.

Saaristo on minulle vieras ympäristö ja sillä tavoin se tuntuu eksoottiselta, kun Jansson kuvaa sitä. Luulenpa, että saaristossa asuville Janssonin kuvaus tuntuu puolestaan hyvin kotoisalta. Kesäkirja kuvaa arkea ja näyttää, ettei sen tarvitse olla tylsää, vaikkei ulkoisesti tapahtuisi mitään ihmeellistä. Kesäkirjassa on samanlaista lämpöä ja välittämistä kuin muumikirjoissa, ja minusta tuntuu, että sen voisi varmasti lukea uudelleen ja uudelleen kyllästymättä. Mutta vaikea olisi kuvitella lukevansa sitä joskus muulloin kuin kesällä - vaikka varmasti se toisi kesän tunnelman keskelle talveakin.

Varistyttö onnistuu yllättämään

Erik Axel Sundin (joka on siis ruotsalaismiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist yhdessä) Varistyttö-trilogia on kovasti kehuttu ja esillä - kirjakaupassakin se oli varustettu kaupan työntekijän suosituksella ja pelottelulla karmivasta sisällöstä. Ehdin laittaa sarjan ensimmäisen osan, samalla nimellä kuin koko kirjasarja varustetun Varistytön, kirjastoon varaukseen, kun se osui käteeni kirjaston viikkolainahyllyssä. Niinpä peruin varauksen ja otin viikkolainan. Nyt ainoa ongelmani on, että toisen osan kanssa ei välttämättä käy viikkolainahyllyllä aivan yhtä hyvä onni. Niin, ja se, että kolmas osa ilmestyy suomeksi vasta lokakuussa.

Olen lukenut Varistytöstä jonkin näkemyksen, jossa kirjaa pidettiin valtavan karmivana, juuri siinä rajalla olevana, että sen juuri ja juuri voi lukea. Karmiva kirjan aihe onkin: lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa ei kirjasta puutu. Mutta näitä asioita on käsitelty rikoskirjallisuudessa ennenkin. Onko Varistyttö siis jollain tavalla jotain uutta vai ei?

Poliisi Jeanette Kihlberg saa tutkittavakseen kuolleena löytyneen lapsen tapauksen. Jo ennen sitä lukijalle paljastetaan, että joku on rakentanut kotiinsa salahuoneen, johon rahtaa huumaamiaan lapsia omia käsittämättömiä tekojaan varten. Niinpä ensimmäinen Jeanetten näkemä lapsen ruumis ei valitettavasti jää viimeiseksi. Työssä on karmivaa, eikä kotonakaan mene hyvin. Jeanetten mies Åke on taidemaalari, joka ei kuitenkaan millään tavoin edes pyri elättämään itseään taiteellaan - ei ennen kuin tapaa naisen, joka muuttaa kaiken, myös Jeanetten elämän.

Sofia Zetterlund on psykoterapeutti, joka mm. antaa lausuntoja rikollisten psykiatrisesta tilasta. Hänellä on myös kokemus työstä Sierra Leonessa, joten hän saa hoidettavakseen lapsisotilas Samuelin, joka on sieltä kotoisin. Sofialla on takanaan huono ihmissuhde, ja nyt hän on aloittanut suhteen uuden miehen kanssa muttei oikein viihdy siinä. Vähitellen Sofian ja Jeanetten työkuviot alkavat kietoutua toisiinsa mm. Samuelin kohtalon vuoksi, ja naiset tuntuvat muodostavan hyvänkin tiimin - ainakin omasta mielestään. Eikä oikeastaan voikaan sanoa, etteikö tutkinnan alla oleva rikos olisi juuri sellainen, jossa tarvitaan sekä poliisia että psykiatria, mutta toisaalta...

Tarinaa ja henkilöiden taustoja avataan lukijalle vähitellen - jopa niin vähitellen, että osa tämän trilogian ykkösosan palasista jää vielä täydeksi arvoitukseksi. Traumatisoitunut pahantekijä sen sijaan paljastetaan jo nyt, mikä onkin nykydekkareille aika tyypillistä. Parasta kuitenkin on, että - yritän kertoa sen liikaa spoilaamatta - tästä huolimatta lukija tulee yllättymään rankasti. Ja se on hienoa, sillä paljon dekkareita lukenut pääsee harvemmin yllättymään jännärin ääressä.

Uppouduin Varistytön tarinaan oikein kunnolla, mutta sekin on minulle aika tyypillistä, jos saan rauhassa lukea sujuvasti etenevää, kohtuullisen helposti seurattavaa tarinaa. Onko Varistyttö siis dekkarigenren mullistava kirja? Sen rikoksia ratkovat henkilöt ovat jollain lailla hukassa elämässään tai kohtaavat suuria pettymyksiä. Sekään ei ole uusi keksintö - dekkareiden poliisihahmot ovat niin ongelmaisia, että tälläkin kertaa tulin toivoneeksi, että jospa joskus keskityttäisiin vain niihin murhiin. Sekin klisee käytetään jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa, että rikoksesta alkaa tulla liian henkilökohtainen sen ratkaisijalle - että etsivän lähipiiri joutuu vaaraan.

Varistytön ainekset ovat siis aika lailla samanlaiset kuin monissa muissakin nykyajan rikoskirjoissa, sillä kirjan kauheuksissakaan ei ole varsinaisesti mitään uutta - niin kamalaa kuin se onkin, että olemme kuulleet ja lukeneet lapsiin kohdistuvista järjettömistä rikoksista aiemminkin. Mutta ehkäpä kirjan koukuttavuus perustuu rikollisen mieleen. Kirjan rikollinen tekee pahaa, on uhri sekä kostaja, jonka kostoa on ainakin tässä vaiheessa mahdotonta ymmärtää. Ehkä se saa janoamaan seuraavaa osaa. Se, että haluaa saada selville, mikä tässä kaikessa on ideana. Sillä tämä murhaaja on paitsi sekaisin myös hyvin älykäs. Ehkäpä minua siis onnistaa kirjaston viikkolainahyllyllä, kun käyn palauttamassa Varistytön. Ehkäpä trilogian kakkososa Unissakulkija odottaa minua siellä. Ehkä se paljastaa edes hieman lisää...

Auringon ydin ei iskenyt tarpeeksi

Viime aikoina olen koko maailman mukana viehtynyt dystopioihin. Niinpä Johanna Sinisalon Auringon ydinkin kiinnosti. Se sijoittuu Suomen Eusistokraattiseen Tasavaltaan, joka tekee kaikin puolin selvän pesäeron muualla Euroopassa oleviin rappiodemokratioihin, jotka puolestaan ovat lähempänä todellista nyky-Suomea. Rappiodemokratioissa toimitaan rappiollisesti, mm. käytetään kännyköitä.

Vanna, alkuperäiseltä nimeltään Vera, ja hänen siskonsa Manna ovat eläneet lapsuutensa Aulikki-mummon hoivissa suomalaisella maaseudulla. Siskokset ovat kuin yö ja päivä. Manna on sellainen, mitä naisesta odotetaan tulevan, eloi, joka keskittyy vain miesten miellyttämiseen, yksinkertaisesti sanottuna bimbo, jota ei opeteta ajattelemaan omilla aivoillaan. Vanna on puolestaan morlokki, itsenäinen nainen, jolla on älyä. Aulikki näkee tämän ja opettaa Vannan teeskentelemään eloista, jotta tälle ei tulisi hankaluuksia. Erään tapaturman seurauksena tilalla olevalle rengille Jarelle selviää kuitenkin, ettei Vanna ole niin eloi-nainen kuin miltä näyttää, ja Jaren ja Vannan välille syntyy merkityksellinen ystävyyssuhde.

Vanna menettää siskonsa traagisen epäselvästi, ja siskon kohtalo piinaa ymmärrettävästi häntä. Vanna ajautuu käyttämään laittomaksi huumeeksi määriteltyä chiliä, jota hän myös diilaa Jaren kanssa. Lopulta Jare ja Vanna asuttavat Aulikin entisellä tilalla Neulapäässä chilejä salaa kasvattavaa ja jalostavaa omituista uskonlahkoa.

Auringon ytimen maailma on kiintoisa. Se muistuttaa elävästi - enkä edes tiedä, kuinka paljon liioitellen - siitä, kuinka naiset pyrkivät miellyttämään miehiä tässäkin maailmassa, vaikka heitä ei ole samalla tavoin siihen pakotettu. Auringon ydin tavoittaa jonkinlaisen parodian todellisistakin pariutumisrituaaleista. Tosin epäilen, että se monien mielestä kuvaa ennemminkin sitä, kuinka naisten meidänkin yhteiskunnassamme odotetaan vain miellyttävän miehiä - kuinka naisia alistetaan joka yhteiskunnassa. Sinänsä hienosti rakennetussa yhteiskunnassa häiritsevää kylläkin on, että on vaikea uskoa siihen, että naisista olisi todella saatu pienessä ajassa jalostettua eloi-sukupuoli, joka ei hoksaa mitään. Koska kummallakin sukupuolella on älynlahjoja ja omaa tahtoa aina jossain määrin, on epäuskottavaa, että ne yhtäkkiä häviäisivät käytännössä kokonaan suurimmalta osalta toista sukupuolta, vaikka älykkäimpiä ja omatoimisimpia muutaman sukupolven ajan estettäisiinkin lisääntymästä ja vaikka kasvatus olisi kuinka yksipuolista.

Toinen epäuskottavuus ovat chilit. Vaikka hieman kapsaisiinista luettuani ymmärsin, että sillä voi olla jos minkäkinlaisia vaikutuksia, en voi uskoa, että chilistä todella olisi vaaralliseksi huumausaineeksi. Toki Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on monta muutakin järjettömyyttä, mutta että chili olisi vaarallisempaa kuin heroiini tai jokin muu kova huume... Vai jäikö minulta tässä yhtälössä jotain ymmärtämättä, en tiedä, minun oli vain vaikea ostaa tätä chilijuttua ja uskoa Vannan pyörryttäviä huumekokemuksia.

Sinisalo kirjoittaa hyvin ja käyttää jälleen taitavasti eri tekstilajien yhdistelmää: kirja koostuu mm. Vannan kirjeistä sisarelleen, kuvitteellisista tietokirjakatkelmista ja muokatusta 1930-luvun Kotiliesi-lehden artikkelista. Pidän tavasta, jolla maailma ja tarina rakentuvat vähitellen näiden eri dokumenttien avulla.

Ikävää sen sijaan on, että minulle tarina jää jotenkin ontoksi. En saa siihen kosketuspintaa. Jare ja Vanna joutuvat vaaraan chilin diilaamisen vuoksi, Vanna taistelee riippuvuutensa kanssa, joskaan ei yritäkään päästä chilistä eroon, Jare tahtoo loikata ulkomaille... Jotenkin mikään ei saa kuitenkaan aikaan sitä, että minua alkaisi kiinnostaa, mihin tarina päättyy, miten henkilöille käy, selviääkö Mannan kohtalo vai ei. Surku homma. Ehkä olen vain liian kriittinen, tiedä häntä.

Aloita uudelleen New Yorkissa

Kun viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa käymään New Yorkissa, siitä tuli oitis yksi suosikkikaupungeistani. Tämän kesän alussa tehty toinen matka Isoon Omenaan vahvisti tunnetta, ja matkaa oli hauska fiilistellä käymällä katsomassa John Carneyn kirjoittama ja ohjaama elokuva Uusia alkuja (Begin Again).

Elokuva on eniten Englannista poikakaverinsa mukana Yhdysvaltoihin tulevan Grettan (Keira Knightly) tarina, vaikka sen aikana muutkin tarinan henkilöt joutuvat ottamaan elämässään uuden suunnan.Grettan poikaystävä Dave (Adam Levine) on tekemässä läpimurtoa popparina, ja vaikka Grettan ja Daven välit ovat varsin auvoiset parin saapuessa New Yorkiin, vie levy-yhtiötouhu pian Davea niin kovaa, että tämä sortuu vanhanaikaiseen: ei enää muistakaan tyttöystäväänsä, jonka kanssa ennen teki biisejä, vaan huumaantuu toisesta ja idioottimaisesti syöksyy tämän kanssa sänkyyn.

Gretta lähtee luksusmajoituksesta ja päätyy punkkaamaan ystävänsä Steven (James Corden) pieneen ja sotkuiseen kämppään. James yrittää piristää Grettaa, mikä johtaa siihen, että Grettan ja levy-yhtiömiehenä epäonnistuneen Danin (Mark Ruffaro) polut kohtaavat. Syntyy projekti, joka on täynnä iloa: Gretta ja Dan kokoavat bändin, joka soittaa poppia ympäri New Yorkia ja äänittää todellisen livelevyn kaupungin sykkeessä.

Uusia alkuja on hyväntuulinen, vaikkakin ajoittain surumielinen elokuva, jonka parissa viihtyy, vaikkei pitäisikään varsin yhdentekevästä musiikista, jota Gretta elokuvassa esittää. Odotin, että elokuvassa olisi hieman enemmän romantiikkaa, mutta itse asiassa sitä ei kaipaa. Onkin paljon parempi, ettei ainakaan Grettan ja Danin välille synny mitään romanttista. Jollain tavalla Uusia alkuja on oivallinen juuri omituisen ystävyyden tai yhteistyön kuvauksena. Jollekulle se saattaa muistuttaa, että arvokkaista asioista pitäisi osata pitää kiinni, vaikka eteen tulisikin suuren - tai vaikka pienemmänkin - maailman houkutuksia. Toisaalta se muistuttaa myös siitä, että jos tahtoa riittää, monia asioita voi tehdä pienemmälläkin rahalla. (Elokuvasta selviää mm. miten sukkahousut ovat tarpeen levynäänityspuuhissa.)

Tietenkin Uusia alkuja vihjaa myös siihen, että alkeellisemmin tehty on aidompaa. Elokuva ei ehkä ole niin rosoinen kuin saman tekijän aiempi elokuva Once, joka kertoi dublinilaisista katusoittajista, mutta mukavaa aitoutta ja vaatimattomuutta siinä on, vaikka mukana onkin maailmantähtiä. New Yorkissa käyneet voivat myös kuiskia teatterin hämärissä, että "kato, tuollakin me on käyty". New York onkin elokuvassa oma itsensä - ainoastaan ihmisten vähyys Times Squarella hämmästytti minua ja miestäni.

Kolibri lentää kylmässä Pohjolassa

Kati Hiekkapellon esikoisdekkaria Kolibri on mainostettu näyttävästi, eikä kaupallinen panostus ole tällä kertaa osunut väärään - jäin kiinni kirjaan ja ahmaisin sen ja luen ilman muuta jossain vaiheessa Hiekkapellon seuraavankin kirjan Suojattomat.

Anna Fekete on kotoisin entisestä Jugoslaviasta mutta ei serbi eikä kroaatti vaan unkarilainen. Hän on asunut Suomessa lapsesta asti, kun hänen perheensä on muuttanut pohjoiseen pakoon sotaa. Asuttuaan välillä muualla Suomessa Anna on palannut Pohjois-Pohjanmaalle saatuaan vakituisen poliiisinviran. Kaupan päälle tulee jälleen kiinteämpi suhde veli Ákosiin, joka ei ole löytänyt paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa aivan yhtä hyvin kuin Anna. Veli on työtön, kieltäosaamaton ja pahasti ainakin alkoholisoitumassa ellei jo alkoholisoitunut.

Työsaralla Annalla on kaksi tapausta taakkanaan. Ensiksikin joku sekopää ampuu haulikolla lenkkeilijöiden päitä hajalle. Toiseksi kurdiperheen tytär Dijar näyttää olevan vaarassa, vaikkei suoria todisteita siitä olekaan helppoa hankkia. Annan ehkä pahin taakka töissä on kuitenkin työpari Esko, joka tuntuu olevan niin rasistinen kuin ihminen nyt vain voi olla. Esko on myös vakavasti alkoholiongelmainen - Anna näkee hänen juovan töissäkin. Muut Annan läheiset työkaverit ovat onneksi mukavia: on Sari, jonka mies tekee matkatöitä ja jolla intohimoa riittää tämän ollessa kotona, ja Rauno, jonka suhde vaimoon on erittäin huonossa jamassa. Hiekkapelto seuraakin melko paljon henkilöidensä ihmissuhdekuvioita. Annan omat ihmissuhdekuviot ovat riittävän sekavat, ettei hänestä saa kiiltokuvamaista kuvaa. Itse asiassa Annan yhden yön suhteet yhden jos toisenkin miehen kanssa - muun muassa entisestä kotimaasta kotoisin olevan naimisissa olevan miehen kanssa - saavat Annan näyttämään kylmältä. Anna ei haluakaan miehiltä muuta, mutta syitä tällaiseen sinkkuelämään ei avata, Anna vaikuttaa vain haluttomalta sitoutumaan. Ehkä hänellä on liikaa riesaa jo muista ihmissuhdeasioistaan. Äiti asuu entisessä kotimaassa ja toivoo lapsiaan kylään, veli huijaa Annaa riutuessaan päihderiippuvuudessaan.

Suomi on juuri se kylmä ja kova maa, josta laulussakin aikanaan laulettiin. Kenelläkään ei ole helppoa. Annalle tuottaa vaikeuksia saada uudesta työstä kiinni ja hänelle tulee uniongelmia. Itse hän kuitenkin kokee, ettei romahtamiseen ole varaa, että virka kaikkoaa saman tien koeajan jälkeen, jos hän ei jaksa työtään. Nämä tunnot ovat varmasti tuttuja aika monille töissäkäyville: pitäisi jaksaa eikä ongelmia saisi tuoda esille. Lisäksi Anna on juuri niitä, jotka eivät oikein tunne olevansa oikeasti kotona missään, kun alkuperäinen kotimaa on kaukana ja siitä on vieraantunut mutta uusikaan kotimaa ei ole aivan oma. Anna puhuu kirjassa paljon unkaria, jota toivoisin osaavani hieman enemmän (taitoni rajoittuvat noin kolmeen sanaan), jotta Annan puheet avautuisivat paremmin. Hiekkapelto tuntee Serbian unkarilaiset, sillä hän on asunut fiktiivisen Annansa entisessä kotimaassa. Anna Fekete onkin varmasti juuri tästä syystä uskottava maahanmuuttajahahmo.

Annan työpari Esko sen sijaan vaikuttaa liiankin stereotyyppiseltä rasistilta. Toisaalta - maailmassa taitaa valitettavasti olla oikeastikin aivan liian stereotyyppisiä rasisteja. Se ei ole yllätys, että Esko muuttaa suhtautumistaan Annaan, sillä näinhän tällaisissa tarinoissa aina käy: skisma muuttuu yhteisymmärrykseksi, joskus jopa rakkaudeksi - tuskin kuitenkaan romantiikaksi tässä tapauksessa, vaikka kirjasarja etenisi kuinka pitkälle. Esko ja Anna ovat joka tapauksessa siinä mielessä kiinnostava parivaljakko, että odotin enemmän heidän väliensä kehittymistä kuin murhaajan paljastumista.

Mutta kyllä murhatarinassakin on vetoa. Loppuratkaisu on melkoisen tavanomainen, mutta se ei haittaa. Sen sijaan Dijarin kohtalo kirjan lopussa tuli minulle yllätyksenä, mikä on sinänsä aika paljon sanottu, koska harvemmin dekkareiden juonissa mikään enää kovin paljoa yllättää - tekstien viehätys perustuu vain soljuvaan kieleen, joka vetää mukaansa, eikä yllätyksiä välttämättä tarvitsekaan, vaikka plussaa ne tietenkin aina ovat.

Ilokseni löysin tämän postauksen ollessa kesken La Masque Rouge -kirjablogin kirjabingon. Pitäähän siihen lähteä mukaan, vaikka voikin olla, etten kesällä saa luettua kovin montaa kirjaa. Mutta bingo innostaa lukemaan monenlaista. Koska Kolibri-kirja on luettu kokonaan kesäkuun puolella, sen uskaltaa hyvällä omallatunnolla laittaa mukaan tähän kesäbingoon. Vedetään siis ruksi dekkariruudun päälle. Lähtekää muutkin mukaan! :)