Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uutuuskirjaa Kun kyyhkyset katosivat odotettiin pitkään ja hartaasti. Sitten piti pitää itsensä pimennossa, jotta ei päässyt näkemään muiden arvioita teoksesta ennen kuin itse oli lukenut kirjan. Hesarista sentään en malttanut olla kurkkaamatta, että teosta pidettiin vaikeampana kuin Puhdistusta. Samanlainen vaikutelma itsellekin syntyi hyvin pian lukemisen aloittamisen jälkeen.

En tiedä, millaiset paineet kirjoittajalla oli kirjansa kanssa, mutta ainakin tällä lukijalla oli pienet paineet jostain kumman sympatia- tai sitten pelkästä oman lukukokemuksen syystä. Piti oikein vannottaa itseään, että Puhdistuksen kaltainen menestys ei osu kuin korkeintaan kerran saman kirjailijan kohdalle. Teos voi olla kiinnostava ja laadukas, vaikkei siitä samanlaista ilmiötä tulisikaan. Ja kyllä, Kun kyyhkyset katosivat on kiinnostava ja laadukas romaani, vaikkei se vetänyt minua ainakaan ensilukemalla mukaansa yhtä kovalla voimalla kuin Puhdistus tai Stalinin lehmät. Oma keskittymiskykyni oli myös jonkin verran hakusassa tällä kertaa, joten osa teoksen ulottuvuuksista meni todennäköisesti ohi, ja voikin suoraan sanoa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran.

Kun kyyhkyset katosivat -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä 1960-luvulle, jolloin maa oli neuvostoliittolaisten hallussa. Keskushenkilö Edgar keksii oman keinonsa selvitä miehittäjien paineessa: hän vaihtaa aina sille puolelle, mikä edullisimmalta milloinkin näyttää. Sivussa kärsivät sukulaiset.

Muita keskeisiä henkilöhahmoja ovat Juudit, joka on Edgarin vaimo, sekä Roland, Edgarin serkku. Serkun tie kulkee eri rataa kuin Edgarin. Hän on metsäveli ja haluaa taistella Viron itsenäisyyden puolesta. Valintansa tehtyään Edgar ei paljoa Rolandia kunnioita. Roland on ajoittain teoksen minäkertojana, mikä hämäsi ainakin minua aluksi kovin. Vaikkei minäkertojan tarvitse olla kirjan päähenkilö, lähtee lukija jotenkin automaattisesti seuraamaan hänen tarinaansa, kuin se olisi pääjuoni.

Juuditin ja Edgarin seksielämä on onnetonta. Kun Rolandin rakastama Rosalie löytyy kuolleena – pelätään vielä, että häpeällisesti itsemurhan tehneenä – Roland keksii laittaa Juuditin utelemaan, mikä todella on ollut Rosalien kohtalo. Tällöin Juudit rakastuu saksalaiseen mieheen, jonka kanssa onni ehkä olisi mahdollinen, vaikka saksalaiset kuinka olivat miehittäjiä eikä heidän maineensa 1940-luvulla ollut kovinkaan hyvä. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja 1960-luvulle sijoittuvissa jaksoissa Juuditin elämään ei enää kuulu saksalaisia eikä unelmaa Berliinistä: hän on sen sijaan mieleltään järkkynyt, alkoholisoitunut nainen, joka elää hitlerismistä kirjaa kirjoittavan Edgarin kanssa ja kärsii.

Itseäni Juuditin kohtalo kiinnostaa vielä enemmän kuin Edgarin. Jostain syystä naiskohtalot ovat vain minusta kiintoisampia kuin mieskohtalot. Mutta on Edgarkin – saksalaisajan Eggert Fürst, neuvostoajan toveri Parts – kiinnostava hahmo. Roland toteaa, ettei serkusta ole taistelijaksi. Edgar onkin helppo nähdä pelkurina. Kun saksalaiset ovat vallassa, hän toimii heidän hyväkseen. Mutta kun kaikki näkevät, että Saksa häviää sodan, Edgar polttaa todisteet saksalaismielisyydestään ja hankkiutuu paikkaan, jossa voi esittää saksalaisten uhria, jonka kommunismi saa pelastaa. Suoraselkäisemmälle Rolandille käy paljon huonommin kuin Edgarille, joka tarinan loputtua astelee katua onnellisena miehenä – taakaksi kokemastaan vaimostakin vapautuneena.

Oksasen kieltä ja taustatyötä voi ihailla. Alkuun runsaat korumaiset vertaukset häiritsivät minua hieman, mutta luulen, että se oli vain jonkinlaista mielialatökkimistä. Tarina vilisee yksityiskohtia, jotka tekevät miehitysajoista eläviä. Nyt juuri kirjan lopettaneena tulee sellainen olo, että tarina pitäisi aloittaa heti uudelleen alusta, antaa palasten loksahtaa vielä paremmin kohdilleen. Mutta taidan kuitenkin viedä kirjan hetimmiten appiukolle. Hän on seuraavana lukujonossa.

Tunnustusta on saatu ja siitä kiitetään

Teresita antoi minulle Post it -tunnustuksen. Kuinka hauskaa! Kiitos kovin paljon!

On aina kiva kuulla, että blogiani luetaan ja siitä pidetään. Tunnustuksen eteenpäin laittaminen on kuitenkin tällä kertaa hankalaa, koska olen viime aikoina lueskellut blogeja laiskasti. Tästä älköön kukaan pahastuko. Yritän keksiä palkittavien blogien sijaan herkullista postattavaa ja olla hieman ahkerampi kommentoija niissä blogeissa, joista pidän. 

P.S. Kuinka tuo kuva näyttää niin vinolta, vaikka se kuinka olisi suorassa...

Kaikkien aikojen lyhin ja hysteerisin postaus

Oh My God! Älkää antako Taran kuolla! Kyllä se Eric on niiiiin ihana! En jaksa odottaa iltaan!

Cliffhangerien kuningattaren True Bloodin viides tuotantokausi alkaa tänään entisellä Canal plussalla. Kukaan ei ikinä arvaa, odotanko sitä kovasti.
 

Madonna vs. Lady Gaga

Madonnan ja Lady Gagan esiinnyttyä Suomessa parin viikon välein media ei oikein osannut olla vertaamatta näitä kahta naisartistia toisiinsa. Itse olin molempien keikoilla, joten pakkohan minunkin on pieni vertailu kirjoittaa.

Madonnaa olevan fanittanut hänen uransa alkuajoilta, noin 1980-luvun puolivälistä. Kasetille äänitettyjen Like a Virgin -levyn biisien kuuleminen räjäytti tajunnan. Madonnan levyn nimibiisiin tekemä musiikkivideo on ja tulee olemaan omassa sarjassaan lyömätön. Tietenkin olisin halunnut nähdä Madonnan esiintymässä morsiuspuvussa 30 vuotta sitten. Ja tietenkin olisin halunnut nähdä edes yhden Blond Ambition -kiertueen konsertin vuonna 1990. Mutta pakko oli tyytyä Barcelonasta suorana lähetettyyn konserttiin, jonka tallensin sekä videolle että c-kasetille.

2000-luvulle piti elää ennen kuin Madonna tuli Suomeen kiertueineen. Ovatko rahani menneet hukkaan, kun olen naisen kahdesta Suomen-keikasta maksanut? Ihan niin ei taida voida sanoa. Ensimmäisellä kerralla oli tietysti hienoa nähdä livenä artisti, jonka musiikkia on niin kauan kuunnellut. Tämänvuotinen kiertue MDNA Tour kuului etukäteen saaneen vain melkoisesti arvostelua. Itse ajattelin, että kyllähän Madonna kuitenkin hyvän show'n pystyyn pistää.

Kuinkas sitten kävikään? Madonna ehti hermostuttaa katsojansa aloittamalla yli tunnin myöhässä. Ainakin sellaisen selityksen kuulin, että produktio odotteli auringonlaskua. Siihen on kyllä todettava, etteivät auringonnousu- ja laskuajat ole mitään yllätyksiä – keikan olisi voinut yksinkertaisesti ilmoittaa alkavan myöhemmin, jos riittävää pimeyttä valoshow'lle ei ollut saatavilla kuin vasta auringon laskettua.

Show itsessään oli epätasainen. Tavattoman epätasainen. Yllättäen kaiken median mollaama väkivaltakuvasto toimikin. Minulle yksi keikan muistiinpainuvimmista kappaleista oli Gang Bang, jossa on väkivaltaiset sanat ja jonka ylöspano keikalla oli tavattoman väkivaltainen: Madonna istui pienessä lavastehuoneessa ja ampui miehiä, jotka kävivät tai yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Samalla videoseinä roiskui ympäriinsä verta. En ihaile väkivaltaa, mutta väkivallan esittäminen ei aina kehota ihailemaan sitä. Toki Madonnan performanssin voi tulkita monella tavalla, mutta minusta se oli tehokas, mieleenpainuva ja järkyttävä. Tunteiden herättäminen on aina plussaa. Monestihan me katsomme väkivaltaistakin kuvastoa kyllästyneinä, eikä se vaikuta meihin mitenkään, vaikka pitäisi.

Muut konsertin kohokohdat osuivatkin sitten Madonnan vanhemman tuotannon kohdalle. Express Yourself esitettiin sarjakuvamaisen taustan kanssa, ja esitys oli mainio – tosin Lady Gagan Born This Way -biisin siteeraaminen tämän vanhan hittikappaleen keskellä pottuiluna Gagalle oli ehkä tarpeetonta. Like a Virginin epätavallinen balladiversio oli aika huippu. Like a Prayer konsertin loppupuolella oli aivan mahtava - no, se onkin yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni.

Ikävää oli tietenkin se, että stadionilla suurin osa yleisöstä on niin kaukana, että artisti näyttää hippiäisenkokoiselta. Siksi ei ole mitenkään yllättävää, jos konsertti ei koko aikaa vie mukanaan. Tai kyllähän se veisi, jos se olisi vastaansanomaton. Mutta ikävä kyllä huomattava osa MDNA -show'sta oli mitäänsanomatonta niin musiikillisesti kuin esityksellisestikin. Huippukohdat olivat huippuja, mutta pelkästään mekaanisesti hyvin toteutettu show ei riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä vähemmän kiinnostavien kappaleiden kohdalla ainakaan kun istuin niin kaukana itse artistista kuin istuin. 

Entäpä Lady Gaga? On selvää, että hänet on nähtävä uudestaan. Vertailu Madonnaan on sikäli oikeutettua, että jokainen popmusiikkia tekevä nainen on jollain lailla Madonnan perillinen – toiset enemmän, toiset vähemmän. Ilman Madonnaa – sitä vanhojen aikojen Madonnaa, joka oikeasti shokeerasi ja näytti toisille tietä – lady Gaga olisi varmasti erilainen artisti ja hänen musiikkinsakin olisi erilaista. Toisaalta näiden kahden naisen vertailu tuntuu järjettömältä. Madonna hakee jotain krusifiksiensa keskellä niin vakavana, että paljon humoristisempi ja ihmisläheisempi Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta – jopa hän itse haluaa ottaa alienin roolin ja viedä konsertissaan olijat omaan lumoavaan satumaailmaansa, jossa yksityiskohdat hymyilyttävät ja ihmisille tulee hyvä mieli.

Lady Gagan Born This Way Ball oli lumoava show alusta loppuun. Lavarakennelmaa peittävän kankaan pudottua sai haukkoa henkeään, sillä lavalla oli linna, jonka uumenista Lady Gaga ratsasti näyttämölle melkein oikealla hevosella. Ensimmäisten biisien aikana päätähti vaihtoi asua jokaisen kappaleen jälkeen. Hikistä hommaa, taatusti, mutta niinpä vaihtuivat myös katsojan tunnelmat ja silmäkarkkia riitti. 

Kaikkea erityisen vaikutuksen tehnyttä muistan tässä tuskin luetella. Konsertin avauksen lisäksi mieleen jäivät ainakin seuraavat asiat:

• Born This Way -biisin aikana lavalla ollut pumpattava naisen alapää, josta Lady Gaga lopulta kaivautui lavan etuosaan. Niin hilpeää lavastetta en muista nähneeni kovinkaan usein, jos koskaan.
• Aavemaisesti lavalla liukuvat valkoisiin pukeutuneet hahmot, joista yksi oli Gaga
• Lady Gaga lihamekossa ja lihasohvalla sekä lihamyllyt, joihin tähti itsekin joutui. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen niitä.
• Viimeisessä biisissä lavalle pyydetyt katsojat, joista toinen oli ehkä liian nuori edes jännittääkseen ja toinen itki liikutuksesta.

Ihan totta, hyvällä show'lla on tekijänsä. Suosittelen siis Lady Gagaa niillekin, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita hänen musiikistaan. Kyynistyneitä vanhoja paskoja voi häiritä Gagan vaahtoaminen siitä, kuinka me kaikki pystymme mihin vain, jos tahdomme ja uskomme itseemme. Mutta sehän ei ole artistin vika. On hyvä, että joku luo itseluottamusta nuoriin. Se on meidän kyynistyneiden vanhojen paskojen vika, jos me emme enää jaksa uskoa elämän mahdollisuuksiin.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 3

Uskomatonta mutta totta: tämänkin postaussarjan kolmas osa tuli tehtyä... Epätoivoista on ollut näköjään postaaminenkin, ei pelkästään elokuvamaraton.

Mission Impossible – Ghost Protocol

Uusin Mission Impossible kiinnosti ehkä lähinnä sen vuoksi, että saisi oman käsityksen siitä, millainen Samuli Edelmannin rooli elokuvassa todella on. Toisaalta aiemmat Mission Impossiblet ovat olleet muistaakseni ihan menevää toimintaviihdettä, joten odottelin etukäteen viihtyisää elokuvailtaa.

No, Ghost Protocol ei kyllä juoneltaan sykähdyttänyt. Tietenkin maailma on jälleen vaarassa, ja jotta olisi tarpeeksi vaarallista, kyse on ydinohjuksista. Mutta maailma on ollut vaarassa jo niin monta kertaa ja se on pelastettu niin monta kertaa, että elokuvaan tarvitaan muutakin. Naseva dialogi ja huumori olisivat auttaneet paljonkin, mutta Ghost Protocol ei tarjonnut kumpaakaan. Tiedä sitten, oliko minulla väärä mielikuva siitä, että Mission Impossible -sarjan aiemmat osat olisivat olleet humoristisempia, mutta tämä ainakin tuntui jäävän turhan vakavaksi (siis onhan maailmanrauhan ja -turvallisuuden järkkyminen vakavaa, mutta viihde-elokuvassa siitäkään ei saa tehdä liian vakavaa).

Entäpä Samuli Edelmannin rooli? Mielestäni se on saanut lehdistössä ihan ansaitsemansa määrän huomiota. Se ei ole pääosa, mutta ihan kunnon rooli kuitenkin, joten kyllä sitä saakin vähän lehdissä hehkutella. Edelmannin suorituksessa ei ole moittimista – elokuva ei vaan kokonaisuutena jää mieleen pidemmäksi aikaa eikä ikävä kyllä saa kovinkaan kaksista paikkaa elokuvan historiassa. 

One for the Money

Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the Money pompahti jostain syystä omalle must see -listalleni, vaikken ole edes lukenut Janet Evanovichin kirjaa, johon se perustuu. Elokuva osoittautuikin varsin viihdyttäväksi.

Stephanie Plum (Katherine Heigl) ajautuu työhön, jossa hänen on toimitettava oikeutta pakoilevia ihmisiä tuomarin eteen. Stephanie ei varsinaisesti vaikuta kovin jämäkältä työssään, mutta hänellä leikkaa – ainakin ajoittain – varsin oivaltavasti. Ikävä kyllä Stephanie joutuu jahtaamaan exäänsä Joe Morellia (Jason O'Mara). Tai no, kyllä Stephanielle tämän jahtaaminen sopii, sillä keikasta saa hyvän palkan ja samalla voi ikään kuin maksaa exälleen vanhat kaunat.

Kuviosta tulee tietenkin monimutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää ja Stephanie joutuu selviytymään – ja selviytyy – tilanteista, joista hänen kaltaisensa henkilö ei tosielämässä mitenkään selviäisi. Tähän keveästi rakennettuun tarinaan höppänä päähenkilö kuitenkin soveltuu, eikä katsojankaan kannata niuhottaa liikaa realismin perään. 

Pidin One for the Money -leffasta itse asiassa paljonkin. Hilpeän viihteen tarpeeseen se soveltuu mainiosti. Olen myös jo hankkinut kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta katsotaan nyt, milloin ehdin ne lukea. Tällä hetkellä kesken on nimittäin turhankin monta kirjaa.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 2

The Awakening

Olen suuri kummitustarinafani, joten ilahduin kovasti bongatessani videovuokraamon hyllystä Englantiin sijoittuvan kummitustarinan The Awakening. Eletään 1920-lukua. Florence (Rebecca Hall) paljastaa työkseen paranormaaleja huijauksia. Hän on kirjoittanut aiheesta kirjojakin ja on hyvä työssään. Sitten häntä pyydetään poikien sisäoppilaitokseen, jossa kuulemma kummittelee. Talossa on tapahtunut myös traaginen kuolema, joka ymmärrettävästi järkyttää koulun oppilaita. Rebecca lähtee näyttämään, ettei mitään kummituksia ole olemassakaan – hän uskoo vilpittömästi, että pikkupojat vain pelleilevät.

 Koulussa Florence tapaa taloudenhoitaja Maudin (Imelda Staunton), joka lupaa auttaa kaikessa. Pian oppilaat lähtevät lomalle ja kouluun jää oppilaista vain poika nimeltä Tom (Isaac Hempstead Wright, joka muuten paremmin tunnetaan The Game of Thronesin Branina). Pian Florence joutuu miettimään uudelleen kysymystä siitä, onko kummituksia olemassa.

Florence on kiinnostava päähenkilö, itsenäinen nainen, joka ei usko hömpötyksiin eikä pelkää mennä sotkemaan spiristististä istuntoa, jossa on kyse aivan muusta kuin yhteyden saamisesta henkimaailmaan. Myös tapahtumapaikkana oleva sisäoppilaitos on kiehtova vanha englantilaisrakennus – juuri sellainen, että uskoisi kuvauspaikkana käytettyyn paikkaan oikeastikin liittyvän kummitustarinoita.  

The Awakening on kauniisti kuvattu elokuva. Itse odotan kummitustarinoilta jännitystä, ja kyllä tämäkin elokuva onnistuu hieman selkäpiitä karmimaan. Loppuratkaisu ei periaatteessa ole kovinkaan yllättävä, mutta sillä lailla surumielinen, että katsoja jää ennemminkin haikeuden kuin pelon tunteen valtaan, kun elokuva päättyy. Tämän tarinan kummituksissa ei ole oikeastaan mitään pelättävää.

Ironclad

 Ironclad taitaa olla ensimmäinen elokuva, jota olen nähnyt mainostetun väkivaltaisena ikään kuin se olisi suuri plussa. Tällä tarkoitan sanallista mainontaa, sillä kyllähän moni elokuva esimerkiksi trailereissaan haluaa haalia katsomoon ne, jotka pitävät elokuvaväkivallasta. Elokuva onkin väkivaltainen, mutta paljon elokuvia katsonut on toki tämänkinkaltaista väkivaltaa nähnyt jo kerran jos toisenkin.

Jälleen ollaan historiallisessa ajassa, tällä kertaa paljon kauempana kuin The Awakening -elokuvassa, sillä Ironclad sijoittuu 1200-luvulle kuningas Juhanan (Paul Giametti) ajan Englantiin. Juhana on kettuuntunut siitä, että hänet on pakotettu allekirjoittamaan Magna Carta, joka antoi oikeuksia jollekulle muullekin kuin hänelle itselleen. Kuninkaan ja paronien välillä vallitsee tästä syystä sotatila.

Temppeliritari Marshal (James Purefoy) lähtee paroni Albanyn (Brian Cox) pieneen joukkoon, joka aikoo ottaa haltuunsa strategisesti tärkeän linnan ja puolustaa sitä kuningasta vastaan, kunnes Ranskasta saadaan tilalle parempi kuningas. Siinä sitä sitten taistellaan ja ollaan piiritettynä ja taistellaan ja ollaan piiritettynä. Siinä sivussa Marshal rakastuu sopimattomasti linnanherran (Derek Jacobi) nuoreen vaimoon (Kate Mara). Näyttelijäkaartista voi muuten mainita vielä sen verran, että tässäkin elokuvassa esiintyy sattumalta The Game of Thronesista tuttu näyttelijä, Charles Dance (Tywin Lannister), joka esittää arkkipiispaa.  

Ironclad ei ollut minulle mikään unohtumaton elokuvaelämys, vaikkakin se on ihan komeasti kuvattua historiallista elokuvaa. James Purefoy on riittävän karismaattinen pääosaan, vaikkakin katsojan on vaikea ymmärtää temppeliritarien kunniakäsityksiä. Toisaalta: jos on piiritettynä keskiaikaisessa linnassa, ei liene hyvä idea sekaantua äksyn linnanherran vaimoon, vaikkeivät mitkään kunniasäännökset elämää rajoittaisikaan.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 1

Koska kesäkin on kohta loppu, päätimme mieheni kanssa, että vapaa-ajasta pitää nauttia myös elokuvien muodossa ennen kuin olemme taas sen ongelman edessä, että vapaa-aikaa ei kummemmin ole (tai no suhteellistahan se tietenkin on, käsittääkö vapaa-ajan määrän paljoksi vai vähäksi, ainakin meidän tapauksessamme).

Emme olleet käyneet pitkään aikaan vuokraamossa, joten teimmekin sinne muutaman päivän sisään kolme reissua ja katsastimme yhteensä seitsemän varsin erilaista elokuvaa. Niiden käsittely viekin tämän ja kaksi seuraavaa postausta.

Sisilia sydämessäni

Aloitimme elokuvien katselemisen Giuseppe Tornatoren ohjaamalla italialaisfilmillä Sisilia sydämessäni (Baarìa). Elokuva oli ottanut kunnianhimoiseksi tavoitteekseen esittää noin 80 vuotta Sisilian historiaa kahdessa ja puolessa tunnissa. Katsoja onkin ensin hieman hämillään, sillä on vaikea tietää, mistä näkökulmasta tarinaa pitäisi lähteä seuraamaan. Vähitellen välähtää, että kannattaa seurata Peppino Torrenuova -nimistä henkilöä (aikuisroolissa Francesco Scianna), joka on tarinan alussa pikkupoika.

Elokuva alkaa 1920-luvulta. Katsoja saattaa olla hieman pulassa, ellei tunne päällisin puolin Italian tai ainakin Euroopan historiaa 1900-luvun osalta. Ja asiansa tuntevallekin katsojalle olisi hyväksi, jos silloin tälllöin ruudussa vilahtaisi vuosi, jossa ollaan menossa. Koska kuvattava ajanjakso on pitkä, suurillekin historian tapahtumille voidaan nimittäin antaa vain vähän aikaa.

Peppino menee tietenkin tarinan aikana naimisiin ja saa omia lapsia. Keskeisempi osa tarinassa on kuitenkin hänen kommunistinurallaan. Peppino pyrkii etenemään politiikassa, muttei koskaan pääse Roomaan saakka. Sen sijaan hän saa ajoittain turpaansa. Mm. viljelysmaan vaatiminen takaisin corleonelaisilta ei välttämättä ole kaikista näkökulmista ajateltuna kovin järkevä idea.

Sisilia sydämessäni on osittain yksittäisten kohtausten jatkumo, jossa vain se, että samat henkilöt elävät historian eri vaiheet, yhdistää tapahtumia. Sinällään se kuitenkin on ihan mielenkiintoinen kuvaus Sisiliasta. On hauska katsoa, kuinka tapahtumapaikkana oleva pikkukaupunki kasvaa ja kuinka ajan kuluminen näkyy kaikessa. Erityisen taitavasti ja kiehtovasti on tehty kohdat, joissa tarinan henkilöt hetkessä vanhenevat niin, että tilalle tulee toinen näyttelijä. Mm. Peppinon tuleva vaimo kasvaa aikuiseksi yhdellä kumarruksella, jonka hän tekee ommeltavanaan olevan puvun taakse.

Sleeping Beauty

Sleeping Beauty oli katsomistamme elokuvista omituisin – ja takakansitekstiltään hämäävin. Dvd:n takakansi lupasi elokuvan kertovan opiskelijatyttö Lucysta (Emily Browning), joka hankkii rahaa mm. prostituoituna. Sitten Lucy suostuu outoon sopimukseen: hän antaa nukuttaa itsensä rahaa hankkiakseen ruususenuneen, jotta jotkut tuntemattomat voivat yksinkertaisesti käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseen, kun hän on tiedottomana. Lucyn selvittäessä, mitä nuo unen aikana tapahtuneet teot ovat, hän joutuukin sitten kuseen pahemman kerran.

Tuollainen takakansiteksti saa odottamaan trilleriä, jossa Lucy ratkoo arvoitusta henkensä uhalla ja katsojalla alkaa sydän pomppia jännityksestä. No, aivan trilleriä ei ollut luvassa. Lucy jäi arvoitukseksi. Hän tekee niin monta työtä, ettei kunnolla ehdi nukkua ja selvästikin hankkii rahaa. Silti hän suhtautuu täysin välinpitämättömästi siihen, että häntä pyydetään maksamaan vuokransa, kuten myös siihen, että hänen käsketään muuttaa. Yleensäkin hän tuntuu suhtautuvan kaikkeen välinpitämättömästi. Ainoastaan käydessään Birdmann-nimisen miehen (Ewen Leslie) luona Lucy näyttää tunteitaan. Birdmann on jonkinlainen narkkari ja jonkinlainen poikaystävä – nämä seikat jäävät epäselviksi.

Entäpä sitten Lucyn ruususenunet? Nuori nainen joutuu todellakin miesten käsittelemäksi. Asiaa organisoi nainen, joka sanoo, että kaikki penetraatiota ja jälkien jättämistä lukuun ottamatta on sallittua. Ikävä kyllä Lucy on niin hukassa, että tuskin välittäisi siitäkään, mitä miehet tekevät hänelle hänen ollessaan unessa. Hän haluaa kuitenkin tietää, mistä on kyse. Mutta ei siitä mitään trilleriä synny, kuten jo totesin. Tarina jää kaiken lisäksi ilman kunnollista loppua. Voimme vain kysellä, oliko se taide-elokuva, jota emme ymmärtäneet vai eivätkö elokuvan tekijätkään olleet oikein selvillä siitä, mitä halusivat teoksellaan sanoa.

Hysteria

Vibraattorin keksijästä kertova viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva Hysteria oli onneksi hieman selkeämpi elokuva. Mortimer Granville (Hugh Dancy) on kerta kaikkiaan lääkäri edellä aikaansa. Hänen mielestään kun potilaan mätänevään jalkaan pitäisi jopa silloin tällöin vaihtaa side. Tällaiset naurettavat ajatukset aiheuttavat Mortimerille potkut, joiden jälkeen hän saa onneksi piakkoin uutta työtä. Mutta mätäneviä jalkoja ei ole tällä kertaa luvassa. Niiden sijaan nuori ja komea lääkäri joutuu hoitamaan naisia, jotka kärsivät hysteriasta.

Edistyksellinen hoito muistuttaa muodoltaan epäilyttävästi naisen tyydyttämistä käsin. Ja sellaista hoitoahan ei pysty kovin kauan antamaan ilman varsin vakavia rannevaivoja. Onneksi Mortimerilla on ystävä, joka on kiinnostunut tekniikasta – varsinkin, jos se toimii sähköllä. Hänen luonaan Mortimer oivaltaakin, että sähköinen laite voisi tehdä saman, minkä hänen kätensä – ja käsi säästyisi vammoilta.

Tarinaan on tietenkin ujutettu myös romanssi. Mortimeria ollaan älyllisten järjestelyjen seurauksena naittamassa työnantajansa tyttärelle Emilylle (Felicity Jones), joka on varsin mukava nuori nainen, mutta tottakai oikea rakkaus voittaa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä tehdyt järjestelyt. Niinpä Mortimerkin lopulta päätyy yhteen Emilyn epäsovinnaisen sisaren Charlotten (Maggie Gyllenhaal) kanssa. Charlotte on intohimoisesti köyhien ja naisten asialla – välillä hän istuu vankilassakin.

Hysteria on ennalta-arvattava mutta aivan ihana elokuva. Se on lämpimän humoristinen ja näyttää, että hyväkin voi voittaa. Uskonpa, että moni nauraa Hysterian nähdessään ääneenkin, niin hupaisaa on viktoriaanisen ajan siveily. Jos haluatte hyvälle tuulelle, katsokaa tämä elokuva.