perjantai 20. elokuuta 2010

Kumpi tekee pelottavamman aaveen, isä vai poika?

Eihän sitä nyt pahana voi pitää, jos joku seuraa isänsä jälkiä sellaisessa, missä isä on onnistunut. Joe Hill – Stephen Kingin poika – on yksi näistä yrittäjistä, ja idealtaan hänen romaaninsa Sydämen muotoinen rasia kuulostaakin kovin kiintoisalta. Tuossa rasiassa asuu nimittäin oikea aave.

Sydämen muotoinen rasia lähtee lupaavasti liikkeelle. Päähenkilö Jude Coyne pitää niin paljon kaikenlaisista huuhaa-esineistä, että joku lähestyy häntä ja vinkkaa, että tällä kertaa olisi myytävänä aave. Coyne ostaa aaveen, mutta pian – itse asiassa tarinan kannalta yllättävän pian – selviää, että tuo haudantakainen mies on tyrkytetty Coynelle nimenomaan kostotarkoituksessa. Se sattuu olemaan hänen entisen – itsemurhan tehneen – tyttöystävänsä isäpuolen haamu. Ja tyttöystävän epätoivoinen ratkaisu on tietenkin sälytetty Coynen niskoille.

Jude Coyne on periaatteessa kiinnostava hahmo: raskasta metallia soittanut keski-ikäinen mies, joka on ollut iso julkkis, muttei välittäisi julkisuudesta enää, mies, jolla on ollut nuoria naisia ei jokaiselle sormelle vaan ehkä paremminkin ihokarvalle. Coyne antaa tyttöystävilleen uudet nimet: jokainen saa olla se osavaltio, josta on kotoisin. Tähän tarinaan kietoutuvat tuo entinen tyttöystävä, Florida, sekä nykyinen, Georgia.

Kirjan alku hämmentää, koska tuntuu, että Hill laittaa tarinansa liian kovaa liikkeelle. Pian lukijaa alkaakin kyllästyttää se, että tuo pahishaamu ilmestyy aika ajoin ja on olevinaan pelottava, eikä oikeastaan mitään muuta tapahdu. Jännityksen tiivistäminen pikku hiljaa olisi toiminut paremmin, sillä eihän se isoin vaihde oikeasti ole koskaan jännittävin tai edes kammottavin (paitsi erään isäpapan Carrie-esikoisessa).

Onneksi kirja petraa tylsän osuuden jälkeen mutta jollain lailla tylsistyy taas loppupuolellaan. Ja kuten arvata saattaa, eihän se aaveenlähettämiskuvio ihan niin yksinkertainen ollut, kuin kirjan alussa näytti. Valitettavasti teoksesta jää kuitenkin keskinkertainen loppumielikuva. Mutta tiedä häntä, Hillillä on mukava tapa kirjoittaa, ja ainakin osittain hänen henkilöhahmonsa ovat riittävän kiinnostavia, joten voisin lukea myös novellit, jotka häneltä on suomennettu. Vähintään toinen mahdollisuus pitää tälle kirjailijalle antaa, vaikkei hän vielä hallitsekaan isänsä tapaa lähteä liikkeelle pienestä ja päätyä karmeaakin karmeampaan. (Niin, ja eihän isiä ja poikia saisi alkaa liikaa vertailla toisiinsa.)

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Höpöti höpöti

Sain synninpäästön naistenlehdeltä. Olen tavattoman kova höpöttämään itsekseni. Nyt MeNaiset (32/2010) kuuluttaa: ”Itsekseen puhuminen on tervettä touhua.” Ihanaa!

Pienessä tekstissä on monta mielenkiintoista ajatusta. Ensiksikin siinä väitetään, että yksikseen höpöttelevät ihmiset, jotka ovat auditiivisia, ”lukevat paljon ääneen, tykkäävät puhua puhelimessa sekä oppivat asiat parhaiten kuulemalla”.

Sopii jotenkin minuun. En ehkä lue paljoa ääneen, mutta keskittymiskykyni on sellainen, että romaania lukiessani alan lukea ääneen silloin kun jostain alkaa kuulua muita taustaääniä. Ehkäpä olen niin auditiivinen, etten voi olla vastaanottamatta kaikkia viestejä, jotka korvaan yrittävät, tiedä häntä.

En nykyään höpöttele puhelimessa kovin paljoa, mutta kaikkinensa olen huono lopettamaan puheluita. Niinpä ne sitten venyvät tai ainakin aiemmin tapasivat venyä. Nuoruudestani muistan kuulleeni äidiltäni huomautuksen siitä, että puhun liikaa puhelimessa ja laskut kasvavat. Opiskeluaikanani juttelin puhelimessa niitä näitä erään toisen – minulle aivan vieraan – opiskelijan kanssa, koska minun oli määrä saada häneltä materiaalia erästä harjoitustyötä varten. Siinä vierähti iäisyys.

Entäpä sitten oppiminen kuulemalla? En ole oikeastaan välttämättä ajatellut aiemmin olevani auditiivinen oppija, koska olen kuitenkin kirjaihminen ja pidän lukemisesta. Toisaalta kun nyt ajattelen asiaa, luulen, että aikanaan opettajat eivät ainakaan minulle puhuneet turhaan – kyllä minulle jäi tunneilla kuulemastani paljon mieleen.

MeNaisten teksti muistuttaa myös siitä, että sillä on aika paljon väliä, mitä itselleen puhuu. Lannistavat puheet lannistavat, tsemppaavat puheet tsemppaavat. No, tässä olisi varmasti tälläkin itsekseen höpöttäjällä oppimista.

maanantai 16. elokuuta 2010

Eurooppalainen kulttuurishokki

Pitänee vähitellen palata päiväjärjestykseen ja alkaa valittaa maailman virheistä – ja iloita oikeudenmukaisuuksista – mutta ensin on vielä muisteltava kesäloman toista matkaa. Olin nimittäin miehen kanssa hilpeässä Amsterdamissa.

Kaupunki oli täynnänsä kauniita rakennuksia, mukavia ihmisiä, herkullista ruokaa ja ihastuttavaa taidetta – sekä mummomallin mustia polkupyöriä. Esimerkiksi Van Gogh -museo on tällaiselle voimakkaista väreistä pitävälle taiteen ystävälle melkoisen hieno kokemus. Pelkkien auringonkukkienkin vuoksi sinne kannattaa mennä, mutta museossa on paljon muitakin vaikuttavia teoksia.



Rijksmuseumiin voi mennä, jos kaipaa lisää taidetta. Siellä tuleekin sitten vastaan shokki. Ensin voi seisoa ihastellen Rembrandtin Yövartion edessä, vaihtaa vähän paikkaa, katsoa teosta joka kulmasta…



… sitten huomaa, että samassa huoneessa on pieni kopio maalauksesta, ja siitä paljastuu, että mestariteoksesta on sahattu joka puolelta kaistale pois. Sattui teos aikanaan olemaan liian iso, kun sitä uudelle seinälle siirrettiin. Hullut! Hakatkaa vaikka ennemmin seinä nurin, että saatte taulun paikoilleen, kuin käpälöikää maalausta.

Tämä taideshokki pääsi yllättämään. Muihin kulttuurin erikoisuuksiin osasin varautua, koska jo Lonely Planet Amsterdamin lukeminen teki selväksi, että kaupunki todellakin on tunnettu synneistään. Opas esitteli kirkkojen ja taidemuseoiden joukossa yhtä lailla pornoluolia, joissa saattoi katsella seksiä livenä.

Punaisten lyhtyjen alueella olikin tietenkin seksikauppoja vieri vieressä, mutta enemmän hämmensivät prostituoidut, jotka seisoivat tai istuivat ikkunoissaan kuka minkäkin verran aktiivisen näköisenä – jotkut vain odottivat, jotkut viittoivat selvästi ihmisille kauppojen toivossa. Kapeilla kaduilla kävelimme alta metrin päästä noista ikkunoista. Jollain tavalla kuitenkin meininki oli selkeämpää kuin prostituoitujen päivystäminen kadun kulmassa. Ja bikineissä - kuten nämä ikkunaprostituoidut usein näyttivät olevan - nainen näyttää jossain mielessä mielestäni vähemmän irstaalta kuin miniminihameessa. Yllättävää oli tavallaan se, etteivät prostituoidut siis näyttäneet prostituoiduilta.



No, enemmän minua häiritsivät ja kulttuurishokkia aiheuttivat nämä:



Kuinka kannabista myyvän paikan nimi voi olla ”kahvikauppa”? Kuinka matkaoppaat voivat esitellä, mistä saa ostaa minkäkinlaatuista kannabista? Koska haluan pysyä niin kaukana huumeista kuin vain voin, coffeeshopit saivat tosiaan aikaan jonkin verran turhia paiseita (sillä eihän minun tarvitse niihin mennä, vaikka kuinka olisin Amsterdamissa). No, ainakin tiedän nyt, miltä kannabis haisee. Kun kävelee coffeeshopin ohi, haju tarttuu pahimmassa tapauksessa vaatteisiin, vaikket tosiaan ole edes nenääsi ovesta sisään laittanut. Ja Amsterdamissa tulee käveltyä coffeeshoppien ohi – niitä on nimittäin joka paikassa.

Muuten, näihin kannabiskahviloihin liittyy yksi huvittava piirre: niissä ei saa polttaa puhdasta tupakkaa – tupakkalaki kun sattuu Hollannissa olemaan hieman samantapainen kuin meillä Suomessa, ja se ajaa tupakan körssittäjät ulkoilmaan.

Mutta kaikkinensa Amsterdam on oikein viehättävä kaupunki, jossa voi nauttia olostaan varsin mainiosti, vaikkei olisikaan maksullisen seksin tai melkein laillisen kannabiksen perään. Ainakin tällaiselle taidepupulle ja juustohiirelle kaupunki on mitä mainioin matkakohde.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

London

Lontoo on ihana kaupunki. Ihmisvilinästä en pidä, tai siis ainakaan varsinaisesta tungoksesta – se on aika stressaavaa – mutta kyllä monessa paikassa saa rauhassakin katsella ympärilleen. Meillä oli mukana useampi ensikertalainen, joten kävimme aika perinteisissä nähtävyyskohteissa mutta ehdimme piipahtaa myös muualla. Laitan tähän fiilispohjalta muutaman suosituksen.

1) Käy katsomassa kaimaani Tate Britainissa.



Minä pölvästi en pitkään tiennyt, että John Everett Millais’n maalaus Ofelia (1852) on tässä brittiläistä taidetta esittelevässä museossa. Ofelian ja mm. Dante Gabriel Rossettin maalausten jälkeen ei oikein brittiläinen nykytaide iske, mutta vanhempi osasto kannattaa kyllä katsastaa. Sitä paitsi museon kahviossa myydään ihania kolmen juuston sandwicheja.

2) Pistäydy Florence Nightingale -museossa.

Tämä pikkuruinen museo on viehättävä paikka, jossa oppii kätevästi, millainen nainen tämä sairaanhoidon edistäjä oli. Museossa on esineitä amputointisahasta Nightingalen lemmikkipöllöön, joka istuskelee vitriinissä täytettynä.

3) Eläydy Phantom of the Opera -musikaaliin.

Phantomin kanssa kannattaa laittaa päälle suuria tunteita sietävä musikaalimoodi. Sitten vain ihmettelemään. It’s simply magical! Katso esimakua tästä:



4) Tuijottele edessäsi liukuvia sushiannoksia ja maistelekin vähän Yo! Sushissa.



Liukuhihnasushiketju tarjoaa periaatteessa pikaruokaa, mutta mikset istuisi katselemassa susheja pidempäänkin. Siinähän on aina jännityksensä, ehtiikö joku napata valitsemasi annoksen ennen kuin se ohittaa taas sinut. Liukuhihnalta saa sushit, sashimit, salaatit ja myös jälkkärit. Erityisesti korianteritonnikalaa voi suositella.

5) Ihastele luontoa Emirates Stadionin vieressä Gillespie Parkissa.

Sattumalta löydetty luontohelmi lontoolaisasutuksen keskellä teki ainakin minuun vaikutuksen lummelampineen ja sudenkorentoineen. En ehtinyt nähdä kuin vilauksen tällä kertaa, mutta puisto kuuluu seuraavankin Lontoon-matkan ohjelmaan. Tällaista ei suurkaupungista uskoisi löytävänsä.

6) Shoppaile höpsöjä.

Minä ostin Harrodsilta itselleni lemmikin.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Ei ikinä ikinä ikinä Karibian-risteilylle

On lohdullista tietää, minne ei halua matkustaa. Joskus matkailulehti voi auttaa tässäkin asiassa. Uusimmassa Mondo-lehdessä (5-6/2010) Miika Nousiainen kuvailee Karibian-risteilyä. Saattaa kuulostaa unelmalta seilata loistoristeilijällä polttavan auringon alla, mutta viimeistään tämän lehtijutun luettuani nostin Karibian-risteilyt kärkeen matkat, joita en halua tehdä -listallani.

En ole auringonpalvojatyyppiä, joten makailu laivan kannella valtavassa helteessä ei onneksi houkuttele muutoinkaan. Siinä mielessä on vain hauskaa, ettei Karibian-risteily kuulosta missään muussakaan mielessä houkuttelevalta. No miksi se on sitten niin kamala? Eikö olisi ihanaa olla vain tekemättä mitään?

Rakastan joutenoloa, mutta kyllä lomalla pitää olla virikkeitäkin. Karibian-risteilyn virikkeet ovat mm. suonikohjuja käsittelevä luento, Botox-ruiskeet ja mahaplätsikilpailu. Edes etäisesti kiinnostavalta kuulostava historiallinen kävelykin olisi täysi floppi minulle, joka ihan oikeasti pidän historiasta ja koluan raunioita aina kun voin. Historiallinen kävely on kävelyä hiekkarannalla. Voisi toimia, jos kyseessä olisi Omaha Beach, muuten tuskin.

No, onneksi kävelyn asiasisältö taitaa kuitenkin olla kiinnostava. Mutta hei! Miksi haluaisin tepastella uimarannalla ja kuunnella jotain luentoa, jos voin mennä vaikka Pompejiin katsomaan, mitä historiassa oikeasti on saatu aikaan? Iso risteilyalus ei todellakaan ole ihmisen suurimpia tai kiinnostavimpia saavutuksia. Ei, vaikka siellä olisi luistinrata, jollainen on Nousiaisen käyttämällä laivalla.

Luksuselämä ei siis mitä ilmeisimmin sopisi minulle, koska en osaa arvostaa tällaista matkustelua. (Paitsi että oikeaa luksuselämää viettävä voisi tietenkin itse päättää, mikä hänelle on luksusta.) Kauhistusta herättää myös se, ettei Nousiainen saanut risteilyllään halutessaan aterioida rauhassa vaimonsa kanssa kahdestaan, vaan pariskunnalle järjestettiin väkisin ruokaseuraa. Loma on lomaa vasta silloin, kun saa itse valita, kenen kanssa sen viettää.

No, maailmassa riittää kyllä matkakohteita, vaikken nyt ensimmäisenä olisikaan ryntäämässä Karibialle. Tai eihän siinäkään kohteessa mitään vikaa ole, mutta tuo risteily ei varmasti ole oikea tapa minulle matkustaa siellä.

Mikäs kohde minua sitten viehättäisi? Voisi olla vaikka Lontoo. Sietäisi viehättääkin, sillä lento lähtee huomenna.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Vadelmavenepakolainen

Ruotsin prinsessahäiden tunnelmissa otin luettavakseni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen, siis kirjan, jossa kerrotaan suomalaismiehestä, joka on kansallisuustransvestiitti. Paremmin voisi kyllä sanoa, että hän on kansallisuustransseksuaali, koska ei hän halua muuttua vain ulkoisesti toisen kansallisuuden edustajaksi – ruotsalaiseksi – vaan muuttua ihan kokonaan ruotsalaiseksi, koska sisin sanoo niin.

Vadelmavenepakolainen pistää kunnon vauhdin päälle jo alussa. Noin sivulla 40 olin sitä mieltä, etten pysty lukemaan kirjaa loppuun. Se johtui luultavasti liian uskonnollisesta näkemyksestä, alttarin rakentamisesta ja ehtoollisen nauttimisesta ruotsalaisuuden palvomiseksi. Liian sekopäistä, liian ahdistavaa. Vaikka tottahan toki tällaisessa tarinassa pitääkin lyödä yli. Onneksi kuitenkin jatkoin kirjaa eteenpäin, koska se oli kokonaisuutena erittäin kiinnostava lukukokemus. Päähenkilö on selvästi sekaisin, mutta samalla tarina on ainakin traaginen jos ei koskettava.

Päähenkilö Mikko Virtanen on niin perehtynyt Ruotsiin että hirvittää. Ne äärimmäiset teot, jotka hän on valmis tekemään päästäkseen ruotsalaiseksi, ovat hirvittäviä. Sekin on jo pöyristyttävää, että Virtanen pöllii Thaimaassa tapaamiensa ruotsalaisten avaimet ja menee yhden perheen kotiin viettämään ruotsalaista joulua, kun perhe on jälleen jouluna Thaimaassa. Ruotsalaiseen jouluun kuuluvat vaimon ja lapset Virtanen tilaa: vaimo osaa eläytyä rooliinsa, koska hän on näyttelijä.

Vielä kauheampaa on se, että Virtanen lupaa auttaa itsemurhaa suunnittelevaa ruotsalaista historianopettaja Mikael Anderssonia päämäärässään, jos tämä kouluttaa Virtasesta ensin ruotsalaisen. Vapautuva kansalaisuus ja identiteetti menee sitten itsemurhan jälkeen suomalaiselle. Suojatakseen itseään Virtanen tulee tehneeksi yhden perinteisemmänkin murhan. Huhhuh.

Mikko Virtanen on surullinen tapaus siinä mielessä, ettei hänellä ole ystäviä. No, itsepähän on heidät karkottanut Ruotsin palvonnallaan. Ruotsin rakastaminen tuskin olisi karkottanut läheisiä mutta palvonta onkin eri asia. Mikael Anderssonista Virtanen sen sijaan saa aidon ystävän, ja siksipä olisikin ollut ehkä viisaampaa pysyä suomalaisena ja antaa Anderssonin jatkaa Anderssonina, sillä mies saa elämänhalunsa takaisin opettaessaan Virtasta.

Kirjaa ei kannata lukea tosissaan, mutta kyllä se silti jonkinlaista aitoa epätoivoa kuvaa. Miksi ihminen ihailee aina sitä, mitä ei itse ole? Mitä seurauksia voi olla sillä, että ihannoi esimerkiksi jotain ihmistä niin paljon, että näkee hänet virheettömänä? En usko, että Vadelmavenepakolainen varsinaisesti yrittää vastata näihin kysymyksiin, mutta kyllä se herättää vakaviakin kysymyksiä. No, melko lailla se naurattaakin, ja varmasti tulee tartuttua myös Nousiaisen kirjaan Maaninkavaara (jonka muuten löysin jo kovakantisena kirpparilta 2 eurolla).

Vadelmavenepakolainen opettaa myös paljon Ruotsista. Se johtuu siitä, ettei Virtanen hyväksy elämäänsä mitään ei-ruotsalaista. Hänen sisustuksensa on ruotsalainen, hän kuuntelee ruotsalaista musiikkia ja lukee ruotsalaisten kirjoittamia kirjoja. Hän haluaa oppia pitämään myös niistä ruotsalaisista ilmiöistä, jotka kokee vastenmielisiksi. Jollain kierolla tavalla sekopäisen miehen seikkailut saattavat saada myös lukijan rakastumaan Ruotsiin - hieman terveemmällä tavalla tosin.

keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

The owls are not what they seem

Jatketaanpa laatusarjalla. Twin Peaks esitettiin Suomen televisiossa ensimmäisen kerran, kun olin lukiossa. Muut opiskelijat puhuivat siitä, ja minä olin muistaakseni aika pihalla, koska sarja jäi välistä tuolloin. Kun sitten näin sarjan, muistan, kuinka pelottava Bob mielestäni oli, varsinkin, kun hän ryömi kohti katsojaa sohvan ylitse.



Nyt keväällä sairastellessani ja parannuttuni käytin huomattavan määrän laatuaikaa siihen, että katsastin koko sarjan läpi. Fire Walk with Me -leffa pitäisi vielä katsoa, mutta minusta se ei ole tavallaan kiinteä osa televisiosarjaa.

Twin Peaks on mahtava! Minuun tuo outous, jossa kaikki on mahdollista, iskee aivan täysillä. Twin Peaksista jokainen, joka ei ole tiukkapipo tosikko, löytää itselleen jotain. Voi sanoa, että sarjan tärkeimpiä henkilöitä on sen miljöö. (Mm. Image viittaa tähän muutaman numeron takaisessa tekstissään.) Pikkukaupunki onkin viehättävä, ja hyvällä asenteella varustettu agentti Cooper ihastuu siihen – ja sen kahviin – välittömästi.



Kuten kaikki muistavat, tarinan laittaa liikkeelle se, kun Laura Palmer, lukiolaistyttö, löytyy murhattuna. Englanninkielinen Wikipedia kertoo huvittavasti, miten Sheryl Lee tuli valituksi ruumiin rooliin ja miten hänen näyttelijäsuorituksensa vaikutti David Lynchiin:

To save on money, Lynch intended to cast a local girl from Seattle "just to play a dead girl". The local girl ended up being Sheryl Lee. "But no one — not Mark, me, anyone — had any idea that she could act, or that she was going to be so powerful just being dead."

Mitäpä muuta voisi sanoa – Laura Palmer on koko televisiohistorian ikimuistoisin ruumis.



Dale Cooper ja sheriffi Harry S. Truman muodostavat toimivan aisaparin. Cooper on näistä kahdesta kiinnostavampi hahmo, sillä hän on omituisempi. Hänen valtava innostuksensa kahvia kohtaan ja täysin käsittämättömät tutkimusmenetelmänsä (syyllisen selvittäminen heittelemällä purkkeja kivillä) sekä sanelunsa Dianelle tekevät hänestä sopivan sekopäisen.



Myös sarjan absurdein kohtaus liittyy Cooperiin. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa häntä ammutaan, ja toinen tuotantokausi alkaa siitä, kun hän makaa lattialla ja huonepalvelija saapuu. Cooper on tuskissaan ja pyytää tätä vanhaa miestä soittamaan ambulanssin, mutta huonepalvelija ei ole huolissaan muusta kuin siitä, että Cooperin maito jäähtyy, jos tämä ei nouse ylös lattialta juomaan sitä. Kohtaus on loistava, koska se on niin järjetön.



Suosikkipariskuntani sarjassa on Lucy Moran ja Andy Brennan. Näiden kahden jollain lailla reppanan suhde on ihastuttavan aito. Lucy osaa kuitenkin ottaa ohjat käsiinsä tarvittaessa, ja Andy on hänelle oikea mies (eikä se lipevä muka tyylikäs Dick Tremayne, toinen isäehdokas Lucyn lapselle).



Ed Hurleyn silmälappua pitävä vaimo Nadine on myös loistava hahmo. Hän on sekä ärsyttävä että huvittava. Huvittavaksi hän muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun saa sellaisen tällin, että luulee olevansa lukioikäinen jälleen. Nainen alkaa käydä koulua ja pyrkii cheerleading-joukkueeseen mutta päätyy painijaksi. Toisaalta hänen hahmonsa esittää hyvinkin realistisesti (silloin kun ei ole tällä teini-ikävaihteella) aikuista, jonka mieli ei ole kunnossa.



Entäpä sitten Twin Peaksin oikeasti nuoret naiset? Heidän elämänsä on ehkä hieman normaalimpaa näin keskimäärin kuin sarjan varttuneempien hahmojen. Donna Hayward tutkii liiankin itsenäisesti Lauran murhaa, Audrey Horne on aluksi ärsyttävä, mutta sitten hänestä alkaa pitää, ja Shelly Johnson tekee idioottimaisen ratkaisun päättäessään hoitaa vihannekseksi muuttunutta pahoinpitelijämiestään kotona.



Niin, ja onhan siellä tuttu näyttelijä myös hieman myöhemmin kuvatusta suosikkisarjastani.



Twin Peaksissa on kiinnostavia hahmoja ja tapahtumia loputtomiin. Se on omanlaisensa vieläkin, vaikka on kulunut jo 20 vuotta siitä, kun se esitettiin ensimmäisen kerran televisiossa. Sen tapahtumat lilluvat omassa maailmassaan, muttei katsojalle silti tule sellaista oloa – ei ainakaan nyt, kun tietää odottaa omituisuuksia – ettei hän ymmärtäisi, miksi asiat tapahtuvat niin kuin tapahtuvat. Minulle kävi nimittäin siten Lynchin elokuvan Mulholland Drive kanssa: ensin pysyin ihan hyvin kärryillä, mutta sitten tipahdin totaalisesti. Mutta ehkäpä silloinkaan ei olisi pitänyt odottaa mitään loogista.

Jos kiinnostaa, miten sarjan näyttelijät muistelevat Twin Peaksia nyt 20 vuoden jälkeen, tässä on kiinnostava linkki.