sunnuntai 5. elokuuta 2018

Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.


Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.


Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.


Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

1 kommentti:

  1. Se tunnuslaulu tässä elokuvassa on ihsna, en jaksanut enää valvoa niin myöhään lauantaina, että olisin katsonut tämän, varsinkin, kun televisio meni rikki ja olisi pitänyt katsoa tietokoneelta. Olisi sinänsä ollut ihan hauskakin katsoa ja huomioida, miten se tällä kertaa olisi ajatuksia herättänyt.

    VastaaPoista