Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä – kun mies lähtee (taas) litomaan

Tulipahan luettua Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi toinenkin kirja, jossa mies lähtee litomaan. Siri Hustvedtin romaanissa Kesä ilman miehiä minäkertoja Mian mies Boris lähtee pitkästä avioliitostaan paussille – jolle pian löytyy ihan fyysinenkin olomuoto, jolla on ”huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkasi kuin partaveitsi. Hän oli nuori, kuinkas muuten, kaksikymmentä vuotta minua nuorempi - -”. Naks vaan, ja Mia löytää itsensä mielisairaalasta, sen verran pahasti kopsahtaa.

Väliaikaisen hulluuden tasoituttua alkaa se kesä, johon ei kuulu miehiä kuin outoina sivuhenkilöinä, joiden kanssa ei ole intiimiä kanssakäymistä. Mia matkaa paikkakunnalle, jossa hänen äitinsä asuu, vuokraa sieltä talon ja keksii kesäaktiviteetikseen paikallisten varhaisteinien opastamisen runouden pariin, runoilija kun sattuu olemaan. Lisäksi hän pyörii äidin ystävien, Joutseniksi kutsuttujen värikkäiden vanhusten seurassa ja seuraa naapurissa asuvan kahden pienen lapsen äidin Lolan elämää herkästi tulistuvan aviomiehen kanssa.

Aivan kuin nämä kaikki kiintoisat henkilöhahmot ja Mialle viestivät paussilla oleva aviomies, tytär ja salaperäinen Mr. Nobody eivät riittäisi vetämään lukijaa mukaansa, kirjassa pohditaan kesän tapahtumien ohella suunnilleen kaikkea, mitä maailmasta löytyy, mutta hämmästyttävän vähän parisuhdetta ja sitä, miltä tuntuu, kun tulee syrjäytetyksi. Henkilökohtaisesti minusta tuntuu, että kirjan päähenkilöllä (joku voisi toki sanoa kirjailijalla) on tarve korostaa älykkyyttään nostamalla esiin Kierkegaard, Goethe, Antigone, ostrakismi ja Shakespearen sonetti numero 129. Minulle olisi riittänyt se, että Mian äidin lukupiirissä luetaan Austenin Viisastelevaa sydäntä.

Toki Mia pohdiskelee paljon seksuaalisuutta ja jopa kirjaa ylös seksikokemuksiaan. Se nyt onneksi liittyy Boriksen tekoihin jollain lailla. Toisen naisen takia jätetyksi tuleminen liittyy aina seksiin ja seksuaalisuuteen: miksi tuo ei tahdo minua sillä tavalla? Itse asiassa on hämmentävää, ettei Mia oikeastaan pohdi tätä vaan seksuaalisuutta jotenkin yleisemmällä tasolla. Hän on liian älykäs, ettei huomaisi, että seksuaalinen torjuminenhan se on, mikä sattuu niin perkeleesti. Pakeneeko hän tätä tunnetta sillä, että pohtii sitä, saavatko naarasapinat orgasmin vai eivät?

Hustvedt on samanaikaisesti ärsyttävä ja ihana. Kieli soljuu nautinnollisesti. Tekstissä on ihastuttavia hahmoja, kuten Abigail, vanhus, jolla on kirjontatöitä, joihin on piilotettu salaisia kuvia, joissa on jotain tuhmaa tai häiriintynyttä. Kirja tavoittaa hyvin sen, kuinka julmia tytöt voivat olla toisilleen. Mutta sitten: miksi pitää koko ajan korostaa sitä, että on niin lukenut, sivistynyt, älykäs? Näinkö älykäs ihminen reagoisi vakavaan parisuhdekriisiin? Tulisi hetkellisesti hulluksi ja sen jälkeen aloittaisi pohdinnan, jossa kaikki yritetään käsitellä järjellä, erilaisilla tutkimuksilla, sen sellaisella? Elena Ferranten Hylkäämisen päivät on jollain lailla absurdimpi, mutta tunteiden tasolla se on sitä itseään, kun puhutaan siitä, miltä hylätyksi tuleminen tuntuu – vaikka kuinka otettaisiin huomioon, että eri ihmiset kokevat asiat eri tavalla.

Hustvedtin kirjassa ärsyttää myös se, että se pyrkii niin tietoisesti olemaan nykykirjallisuutta, joka on tietoinen itsestään. Minäkertoja kommentoi lukijan mukana pysymistä ja toteaa mm. eräästä juonikuviosta seuraavasti: ”Raportoin siitä myöhemmin. Kronologian tärkeyttä kerronnan keinona liioitellaan joskus.” Lisäksi tekstin lomaan on ujutettu piirroskuvia, joita katsellessaan lukija voi kokea oman pienuutensa (lue: tyhmyytensä): en hoksaa, miten ne liittyvät mihinkään.

Mutta: kaikki annetaan anteeksi, kun kirjoittaa kirjastoista näin:

Kirjastot ovat seksin unelmatehtaita. Hiljaisuus saa sen aikaan. Ruumiin on mukauduttava asentoonsa – sääret ristissä, leuka kämmentä vasten, selkä suorana – mutta ruumis pysyy paikallaan. Lukeminen ja katseen kirjasta nostaminen saavat sen aikaan: ajatukset karkaavat kirjan sivuilta ja vaeltavat reiteen tai kyynärpäähän, todelliseen tai kuviteltuun.

Siinä kaikille, jotka pitävät lukevia ihmisiä epäseksikkäinä ja aistillisuutta ymmärtämättöminä.

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät – kun mies lähtee litomaan

Jos luet elämässäsi yhden kirjan siitä tunnevellonnasta, mihin joutuu, kun puoliso katsoo paremmaksi vaihtaa nuorempaan, lue Elena Ferranten Hylkäämisen päivät. Se vie lukijansa läpi raadollisten tunteiden ja lohduttaa kolhuja kokeneita. Sen luettuaan ei tarvitse miettiä, ovatko omat tuntemukset luonnottomia, olivat ne mitä tahansa.

Olga on neljääkymppiä lähestyvä torinolainen nainen, jolla on mies ja kaksi lasta, Gianni ja Ilaria. Tavattoman arkisesti ja latteastikin hänen miehensä Mario ilmoittaa, että aikoo lähteä. Hän katoaa tuntemattomaan paikkaan. Pian selviää, että miehellä on toinen nainen. Olgaa riivaa, kuka ja millainen nainen on. Kun se lopulta selviää, Olgan olo ei helpotu yhtään.

Olgan viha miestään kohtaan kulminoituu seksuaalisessa epätoivossa: se, että Mario on jonkun toisen naisen kanssa, riivaa Olgaa niin, että koko parisuhde kutistuu raivokkaimpina hetkinä epäreiluksi peliksi, jossa on miehen puolelta kysymys vain panemisen halusta. Tästä vihasta saavat osansa kaikki muutkin miehet, ei ainoastaan Olgaa pettänyt aviomies. Kaunis kieli kääntyy yhtäkkisesti rivoksi kuin päähenkilön mieli, kun hänen vihansa pulpahtaa pintaan:

”Kaikki oli vain sattumasta kiinni. Nuorena olin rakastunut Marioon, mutta olisin voinut yhtä hyvin rakastua kehen tahansa muuhun: rakastuminen on vain fyysistä vetovoimaa, johon liittää ties mitä merkityksiä. Pitkä taival yhdessä vietettyä elämää, ja sitä ajattelee että tässä on ainoa mies, jonka kanssa voi olla onnellinen, ja lukee hänen ansiokseen ties mitä hyveitä. Mutta hän onkin vain epäluotettava kaisla, joka heiluu tuulessa minne sattuu, etkä tiedä, kuka hän todella on, eikä hän tiedä sitä itsekään. Parit ovat vain sattuman tuotetta. Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen, koska halusi työntää kullinsa sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. Aivan kuten hän kerran nai sinun kanssasi, hän nyt nai jonkun toisen kanssa, mitä muutakaan kuvittelit? Aika kuluu, yksi lähtee, toinen tulee.” 

Olgaa ravisteleva viha saa aikaan aggressiota ja väkivaltaa, mutta on myös muita tunteita: epävarmuus, vainoharhaisuuskin ehkä, kostonhalu. Ja päättäväisyys:

”Minä en ollut nainen, joka petetyksi tultuaan murtuu, menettää järkensä ja kuolee yksinäisyydestä. Olin hiukan lommolla mutta muuten täysin kunnossa. Olen vahva nainen ja tulen aina olemaan. Kostan kärsimäni vääryyden. Olen patarouva, olen pistävä ampiainen, olen musta käärme. Olen haavoittumaton eläin, joka vahingoittumatta kulkee läpi tulen.” 

Ja sitten ajatukset muuttuvat, tulee hetki, jolloin kadottaa otteen kaikesta:

”Mieleni oli huuruinen ja lopullisesti sijoiltaan. Olin kuin rikkinäinen kello, jonka metallinen sydän jatkaa käymistä ja sotkee käsityksen ajasta.” 

Olgan vellovien tunteiden parissa lukija alkaa väistämättäkin hyvin pian miettiä, mikä on totuus. Tai ainakin mikä olisi Marion näkökulma. Käydessään lapsiaan katsomassa mies ei vaikuta paholaiselta tai edes kummemmin äksyltä – varsinkin kun ottaa huomioon Olgan käyttäytymisen.

Keskeiseen rooliin tarinassa nousevat myös perheen koira Otto ja selloa soittava naapuri Carrano sekä jonkinlaisena haamuna tai harhakuvana esiintyvä naisparka Olgan lapsuudesta. Naisparka on nainen, joka on menettänyt miehensä, riutunut säälittäväksi ja hukuttautunut. Hän on nainen, jollainen Olga ei tahdo olla – ja nainen, jollaiseksi Olga kokee tulleensa. Toisaalta hän on myös tuki ja turva, kohtalotoveri.

Naapuri Carranon osalta Olgan suhtautuminen on vaihtelevaa. Kaupunki on tyhjentynyt lomien vuoksi, ja Carrano tuntuu olevan ainut mies, jolta Olga voisi saada huomiota elvyttääkseen naisellisen itsetuntonsa. Mies tuntuu kuitenkin Olgasta melkoisen luotaantyöntävältä eikä hän ole kiinnostunut tästä tämän itsensä vuoksi. Miessukupuolen hyväksyntä ja Mariolle kostaminen on Olgalle kuitenkin niin tärkeää, että hän ajaa itsensä tilanteeseen, jossa häpäisee sekä Carranon että itsensä. Miehessä on lopulta enemmän sekä välittämistä että – suokaa anteeksi – munaa kuin miltä aluksi näyttää. Olgan pää naksahtaa uuteen asentoon, kun hän viimein näkee Carranon soittavan selloa. Mies herää eroottisesti henkiin, kun tarttuu instrumenttiinsa.

Mutta entäpä Otto-koira? Mario on jättänyt senkin lähtiessään perheensä luota. Tarinan pitkässä käännekohdassa koira nousee keskeiseen rooliin. Uuden lukon oveen vaihdattanut Olga ei saakaan lukkoa sisäpuolelta auki, ja niin asunnossa ovat jumissa hänen lisäkseen lapset, joista toinen oksentelee, ja koira, joka sekin voi pahoin. Romaanin kokonaisimittaan nähden asunnossa ollaan jumissa todella pitkään, ja lopulta kaikki alkaa vaikuttaa täysin absurdilta. On vaikea tietää, miksi lukko todella ei aukene. Episodi tekee kuitenkin Olgasta uuden ihmisen. Ehkä se on hänen katarsiksensa.

Kirjan viimeinen virke sisältää jonkinlaisen paradoksin ja on yksi hienoimpia, jonka olen pitkään aikaan lukenut. Valitettavasti en voi sitä tähän kirjoittaa, sillä sen voi kyllä katsoa spoilaavan loppuratkaisun, sen, millä tavalla toinen ihminen Olgasta elämänkriisissään tuli.

Sivistysaukon paikkausta: Cherbourgin sateenvarjot

Varmaan kaikki maailman ihmiset minua lukuun ottamatta olivat jo ennen eilistä nähneet Jacques Demyn ohjaaman musikaalielokuvan Cherbourgin sateenvarjot (1964). Elokuva esitettiin Teemalla lauantai-iltana, ja sain jälleen paikattua yhden sivistysaukkoni. Ja mikäs sen parempaa, kuin nähdä klassikko ilman, että kummemmin tietää, mitä odottaa.

Geneviève (Catherine Deveuve) ja Guy (Nino Castelnuovo) ovat kovasti rakastuneet. Sateenvarjokauppaa pitävän Genevièven äidin (Anne Vernon) mielestä Guy ei ole paras mahdollinen sulho, sillä sulhon pitäisi olla… no, rikkaampi. Guy onneton on töissä vain autokorjaamossa ja sitten on vielä sekin ongelma, että hän saattaa hetkenä minä hyvänsä tulla kutsutuksi armeijaan. Näin tietysti draaman lakien mukaan käy. Guyn lähtiessä Algeriaan sotimaan Geneviève onkin jo siunatussa tilassa.

Tähän asti tarina on harvinaisen imelä. On rakkaus ja sen esteet. Äiti ei hyväksy sulhasta. Sota erottaa. Kohtaus, jossa Guy nousee junaan ja kamera etääntyy laiturille jääneestä Genevièvestä, on raastava, vaikka kuinka on tuntunut pateettiselta kuunnella rakastavaisten vakuuttelua siitä, etteivät koskaan unohda toisiaan.

Sitten, yhtäkkiä elokuva muuttuu kaikesta epärealistisesta värikylläisyydestään huolimatta melkein raastavan realistiseksi ainakin elokuvien mittapuulla katsottuna. Kuka nuori ihminen jaksaa odottaa kahta vuotta rakastetun paluuta? Kuinka selvitä siitä, ettei ympäristö tuomitse aviottoman lapsen saajaa? Toki ratkaisu on liian helppo, mutta annettakoon anteeksi, draamalla on kuitenkin draaman lait.

Guy palaa kyllä Algeriasta. Häntä on aika kurjaa katsoa, ilkeäkin hän on kaikille, kun ei kestä omaa pahaa oloaan. Sitten asiat järjestyvät hänellekin. Mutta toki alun rakastavaiset, ne, joille katsoja oli kirjoitettu toivomaan elämää suurempi rakkaustarina, kohtaavat vielä, kerran, lumisateessa.

Luin, että Cherbourgin sateenvarjot on suuresti innoittanut La La Land -elokuvan ohjannutta Damien Chazellea. Tämä on todellakin nähtävissä sekä La La Landin visuaalisessa ilmeessä että tarinassa. Molemmat elokuvat ovat täynnä vahvoja värejä, ja siksi niitä on ilo katsella. Niiden tarinat saavat tuntemaan monenlaisia tunteita, ja se on aina hyvän tarinan merkki.

Cherbourgin sateenvarjot on läpilaulettu musikaali. Suurin osa musiikista on laulettuja vuorosanoja, ei varsinaisia lauluja, joissa olisi kertosäkeet sun muut. Ikävä kyllä tällainen ei musiikin osalta aivan yhtä lailla iske minuun kuin enemmän biiseihin perustuva läpilaulettu musikaali. Kokonaisuutena Cherbourgin sateenvarjot on kuitenkin aika lumoava ja riipaiseva tarina, luultavasti juurikin siksi, ettei katsoja siinä saa, mitä haluaa.

Nainen parvekkeella – kepeä dekkari taiteesta pitävälle

Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhteistyönä kirjoittama taideaiheinen dekkari Nainen parvekkeella on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Salome Virta, boheeminhomssuinen dokumenttientekijä, joka on kuitenkin näpsäkkä ja nopsakin silloin kun sitä tarvitaan. Hän jaksaa viihdyttää maalaustaiteesta kiinnostunutta lukijaa, ja kirjan viehätys perustuukin enemmän taidemaailman arvoitukseen kuin varsinaiseen rikosjuoneen, joka tuntuu lähinnä tarinan sivujuonteelta. Huippukepeiden dekkareiden ystäville tätä voi myös suositella, sillä väkivaltaa kirjassa on vähän, vaikkei täysin ilman sitä selvitäkään.

Salome Virta on tekemässä dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Teos on valmistunut Pariisissa 1880-luvulla. Salome onnistuu jäljittämään taulun nykyisen omistajan, Arvo Samuel Joenmaan, joka kuitenkin kieltäytyy paitsi antamasta haastattelua dokumenttia varten, myös näyttämästä maalausta Salomelle. Näiden kahden välille syntyy kuitenkin sähköpostinvaihtoa, kun Salome yrittää jäljittää maalauksen luonnoksia Pariisissa. Salomella on kaupunkiin henkilökohtaisempikin side: hänen äitinsä on asunut siellä, ja Salome tahtoo selvittää, onko tämän kuolemassa jotain epämääräistä.

Ranskan pääkaupungissa asuu myös Arvo Samuelin poika Tuomas. Koska hän on kuitenkin parhaillaan Nizzassa, Arvo Samuel ohjaa Salomen majoittumaan jälkeläisensä asuntoon. Pariisiin palannut poika päätyy vakoilemaan kameroiden välityksellä kodissaan majailevaa naista. Samalla hän yrittää karkottaa kimpustaan Giuliaa, italiatarta, jonka kanssa hänellä on ollut kuuma suhde mutta joka nyt saisi jo jäädä taakse.

Näiden vuodessa 2015 tapahtuvien asioiden rinnalla seurataan 1800-luvulla pariisilaisen talon portinvartijan ja hänen vaimonsa elämää – tai oikeastaan portinvartijan vaimon silmin sitä, mitä yläkerran taiteilijamiehen ja tämän luona asuvan naisen ja lasten elämässä tapahtuu. Ei liene vaikea arvata, kuka tuo taitelijamies on.

Pidin kirjan kerrontaratkaisusta. Salomen ja Arvo Samuelin sähköpostien osalta se on kuin vanhanajan kirjeromaani siirrettynä nykyaikaan. 1800-luvun osuudet on kirjoitettu kolmannessa persoonassa ja Tuomaksen näkökulma ”tavallisena” minäkerrontana. Näistä kaikista rakentuu jonkinlainen totuus pikkuhiljaa. Ehkä parasta onkin se, ettei lukija aluksi tiedä, mihin luottaisi, esimerkiksi Arvo Samuelilla ja hänen pojallaan on nimittäin kovinkin erilainen käsitys siitä, missä mennään.

Myös Salomen kuva rakentuu hauskasti. Lähettämissään sähköposteissa hän vaikuttaa ihan täysjärkiseltä, mutta kun häntä tarkkaillaan Tuomaksen silmin kameroiden kuvaamana, hän alkaa näyttää epäilyttävältä tai vähintäänkin hieman arveluttavalta. Lopulta Salome osoittautuu naiseksi, jonka puuhailuista haluan ilman muuta lukea lisää.

Varsinainen kutkutus kirjassa herää – niin kuin kuuluukin – Edelfeltin maalauksesta. Myönnän, etten ole mikä Edelfelt-asiantuntija, vaikka toki olen hänen maalauksiaan nähnyt. Nainen parveekkeella -teoksen takana on kirjassa tietenkin kokonainen tarina, eikä ketään varmaan yllätä, että se on traaginen. Tavallaan olisi kiintoisaa tietää, mikä tarinassa on totta ja mikä täydennettyä. Toisaalta sillä ei ole väliä. Hyvä tarina on aina tarpeeksi.

Sarjan toinen kirja Sakset tyynyn alla liittyy 1940-luvulla maalattuun maalaukseen. Taiteen kanssa pääsee matkaamaan eri aikakausiin, eikä tosiaankaan haittaa, että sen voi tehdä myös tällä tavalla vetävän dekkarin muodossa.