Esi-Halloween

Halloween sattuu tänä vuonna keskelle viikkoa, joten jos sitä haluaa juhlia kunnolla, on valittava, kauhuileeko Halloweenia edeltävänä vai seuraavana viikonloppuna. Teimme miehen kanssa helpon päätöksen: vietämme edeltävänä viikonloppuna esi-Halloweenia, keskiviikkona varsinaista Halloweenia ja ensi viikonloppuna vielä jälki-Halloweenia. Juhlimistapana on tietenkin hyvän ruuan – myös kauhuaiheisen – syöminen ja kauhuelokuvien katselu. Lauantain esi-Halloweenina valitsimme katsottavaksi Terence Fisherin vuonna 1968 ohjaaman elokuvan The Devil Rides Out ja Mikael Håfströmin vuonna 2007 ohjaaman elokuvan 1408.

The Devil Rides Out

Tämän elokuvan katsomisen myötä palaan jo melkein unohtuneeseen projektiini 101 kauhuelokuvan katsomisesta. Eikä tuollaisen projektin äärelle oikeastaan paremmin voi palata kuin katsomalla Hammer-yhtiön tuotantoa.

Nicholas (Christopher Lee) on huolissaan ystävästään Simonista (Patrick Mower), joka tuntuu jääneen epäilyksiä herättävän Mocatan (Charles Gray) pauloihin. Huoli ei ole aiheeton, sillä Mocata todellakin johtaa saatanallisista yhteisöä, joka vihkii jäsenensä paholaisen palvojiksi. Siinä sitä sitten onkin juonta yhden elokuvan tarpeiksi, kun Simon pelastetaan kadotukselta.

Elokuva pitää hyvin otteessaan. Se menee suoraan asiaan, ja jo puolivälin paikkeilla ollaan tilanteessa, joka voisi yhtä hyvin olla elokuvan loppuhuipennus. Jatko ei kuitenkaan ole lattea, vaan oikea huipennuskin jaksaa pitää katsojan mielenkiinnon yllä. 

Kerrankin hyvistä näyttelevä Christopher Lee on melkein tunnistamaton, sillä hänet on tottunut näkemään milloin Draculaksi tai Frankensteinin hirviöksi ja milloin Sarumaniksi maskeerattuna. Mutta kyllä mies hommansa osaa hyvän ihmisen roolissakin – kohtalokkaimpien ilmeiden esittäminen jää tällä kertaa kuitenkin Charles Graylle ja elokuvan naishahmoille. 

Aivan vakavimmasta päästä paholaisenpalvontakauhua tämä elokuva ei ole. Siinä on uhkaava tunnelma, mutta esimerkiksi osa erikoistehosteista on hieman menettänyt tehoaan, jos niillä on kovin paljoa tehoa ollut aikanaankaan. Kauhistuttavasta jättiläishämähäkistä paistaa kilometrien päähän, ettei se oikeasti ole jättikokoa. Mutta mikäpä siinä – ainakin kaikki kliseet sarvipäästä tulee käytettyä. Kyllä tämä Halloweenin viettoon kelpaa. 

1408

1408:aa katsoessa alkoi Nukkumatti häiritä kokemusta, mutta uskon, että sain silti jokseenkin totuudenmukaisen kuvan elokuvasta. Mike Enslin (John Cusack) kiertää kirjoja kirjoittaakseen kummittelevia paikkoja, mutta työ on aika tylsää, sillä ei hän mihinkään kummituksiin usko. Sitten hän saa oudon viestin, jossa vihjataan, ettei hänen kannattaisi mennä erään newyorkilaisen hotellin huoneeseen numero 1408. Mies lähtee oitis matkaan kohti New Yorkia, vaikka kaupunkiin liittyy selvästikin jokin hänen elämänsä trauma, joka pelottaa häntä aluksi paljon enemmän kuin pahaksi väitetty hotellihuone. 

Saavuttuaan hotellille Mike saa huomata, että hotellin johtaja (Samuel L. Jackson) haluaa keinolla millä hyvänsä pitää miehen poissa juuri tuosta hotellihuoneesta. Siellä on tapahtunut kauheita kaikille, jotka ovat sinne menneet. Osa on hypännyt ikkunasta, osa on hankkiutunut hengestään eroon muilla tavoin. Mike ei anna periksi, ja tietysti huone alkaa näyttää kauhujaan lähes heti, kun Mike on sulkenut sen oven perässään. Mike näkee kummituksia, teloo kätensä ikkunassa, joutuu jäätävään kylmyyteen ja huomaa, että hän on huoneessa nalkissa. 

1408 on aluksi varsin tehokas – ainakin minua pelotti mukavasti. Ikävä kyllä kokonaisuus ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Miken traumat aukeavat katsojalle hiljalleen, mutta eivät ne liity mitenkään hotellihuoneeseen, josta elokuva kertoo eikä huoneen tapahtumia selitetä muutoinkaan mitenkään. En tarkoita, että huoneen arvoitus pitäisi vääntää rautalangasta, mutta minusta kauhuelokuva ei ole tarpeeksi älykäs, jos sen mysteeri selitetään pelkällä pahuudella. On sinänsä harmillista, etten viehättynyt elokuvasta enempää, sillä suljetussa tilassa tapahtuvat, hyvin pienen näyttelijäjoukon tarinat kiehtovat minua. No, ainakin John Cusack saa revitellä. Ja ehkä tässä elokuvassa oli pointtikin – jonka kohdalla se Nukkumatti sitten häiritsi aivan pienen hetken liian pitkään.

Suositeltava klassikkoseikkailu

Itsenikin yllätykseksi tilasin kesänloppumistuskassani Kindlen – kyllä, siitä on jo jonkin aikaa. Sitten tapahtui se, mitä varmaan monelle muullekin uudelle Kindlen omistajalle: latasin laitteeseen valtavan määrän klassikoita Project Gutenbergista. Ensimmäiseksi aloin ilmeisesti hetken mielijohteesta lukea Jules Vernen teosta Around the World in 80 Days. Tarinasta on hyvät muistot jo siltä ajalta, kun lapsena katselin leijona Willy Fogin seikkailuja piirrossarjasta.

Phileas Fogg on lontoolainen herrasmies, joka tulee lyöneeksi vetoa siitä, että pystyy kiertämään maapallon ympäri 80 päivässä. Se on ihan oikeasti temppu, sillä eletään 1800-lukua. Matkalle mukaan joutuu miehen uunituore palvelija Passepartout, joka kaipailee tosin hieman rauhaisampaa työpaikkaa. Matkaan tarttuu myös Aouda, intialaisnainen, joka pelastetaan roviolta. Perässä keikkuu puolestaan poliisimies Fix, joka uskoo Foggin olevan pankkiryöstäjä ja maailmanympärimatkan itse asiassa vain pakomatka.

En olisi ikinä uskonut, että vanha kunnon seikkailutarina vetää minut mukaansa niin tehokkaasti. Matkalle tulee esteitä kuin liukuhihnalta: joskus rautatie, jota pitkin piti matkustaa, ei olekaan vielä edes valmistunut, joskus Fix huijaa Passepartout'n oopiumiluolaan. Lopulta päästyään takaisin Lontooseen Phileas Fogg huomaa, että on kellonsa mukaan myöhästynyt ja hävinnyt vetonsa. Mutta eihän seikkailu voi niin surullisesti päättyä – ja niin tähänkin takapakkiin löytyy ratkaisu.

Phileas Fogg on selvästi karrikatyyri englantilaismiehestä, joka ei hätkähdä pienistä eikä isommistakaan. Hänen täsmällisyytensä on ulkoapäin katsottuna naurettavaa mutta siitä syystä kirjallisuuden hahmossa esiintyessään koomista. Phileas Fogg on siis aivan ihastuttava tarinan hahmo, mutta tosielämässä hänen kanssaan varmasti palaisivat käämit harva se päivä.

Entäpä Kindlellä lukeminen? Mukavaahan se oli. Hieman minua häiritsee se, että teksti todellakin vaikuttaa tekstitiedostolta, ei kirjalta. On kuitenkin mukavaa, kun tekstin fontin saa säätää itselleen sopivan kokoiseksi eikä ruudulla ole liikaa tekstiä kerrallaan. Se tekee lukemisesta jotenkin joutuisanoloista. Laitteessa oleva sanakirja oli Verneä lukiessani todellakin tarpeen. Vanhassa käännöksessä englanninnos oli täynnään minulle tuntemattomia sanoja, vaikkei teos mitään vaikeaa englantia ollutkaan. Kindle mahtuu myös melkein kuinka pieneen laukkuun tahansa eikä paina siellä paljoa. Madonnan keikan alkamista odottaessani luin Olympiastadionilla Minna Canthin yksinäytöksisen näytelmän Spiritistinen istunto. Matkalla ollessani minulla oli mukana melkein koko Suomen kirjallisuushistorian alkuvaiheen klassikot, eivätkä Amazon.comista ostetut matkaoppaat lisänneet käsimatkatavarani painoa. Tällä hetkellä olen lukemassa kirjaa, jonka olen myös ostanut lukulaitteeseeni ja joka oli matkalukemisenikin. Sen nimi on Helter Skelter, ja se kertoo Charles Mansonin ja hänen ”perheensä” tekemistä murhista ja niiden selvittelystä. Rinnalla luen paperisia kirjoja, mutta taitaa Kindle olla tullut jäädäkseen sekin.

Ja mitä se argumentaatio taas olikaan?

Olen ilokseni huomannut, että Helsingin Sanomien keskusteluissa voi nyt paitsi kommentoida ja keskustella, myös klikata, onko samaa vai eri mieltä, ja ennen kaikkea klikata, argumentoiko kommentin esittäjä hyvin vai ei. Argumentoinnin arvioinnin seuraaminen onkin melkein yhtä jännittävää kuin lukea, mitä mieltä ihmiset ovat. Osalla ihmisistä ei nimittäin ole mitään käsitystä, mitä argumentointi yleensäkään on.

Aslan-järjestön eheyttämiskursseihin liittyvästä keskustelusta löytyy seuraavanlainen kommentti:

Suosittelisin lakia nuorten ja homojen turvaksi, jossa kielletään eheyttämisleirit.

Jätetään nyt huomiotta se, että kirjoittaja haluaa eheyttämisleirit kiellettävän turvassa, ei laissa – eihän näitä relatiivipronomineja millään voi osata käyttää. Keskitytään siihen, millaista palautetta lukijat ovat klikkailleet tälle kommentille. Lukuhetkelläni 10 lukijaa oli sitä mieltä, että tämä mielipide on hyvin argumentoitu, 8 sitä mieltä, ettei argumentointi ole hyvää. Minusta kommentin argumentointia on hieman vaikea arvioida, koska sitä ei ole. Tämähän on vain väite, jota ei perustella mitenkään, näkemys ilman argumentointia sen puolesta.

Ikävä kyllä ihmiset eivät taida jaksaa oikeasti kuunnella – tai lukea – miksi joku on jotakin mieltä. Monille hyvin argumentoitu on mielipide, joka on samanlainen kuin oma mielipide. Tästä seuraa, ettei ihmisten ajattelu mene yhtään mihinkään, koska kukaan ei muuta näkemystään, jonka on jo lyönyt lukkoon ennen kuin on kuunnellut muita. Hesarin kommenteissakin lähes kaikissa on nopeasti selaten korkeintaan yhden numeron heitolla sama määrä niitä, jotka ovat samaa mieltä kommentoijan kanssa ja niitä, joiden mielestä kommentoija argumentoi hyvin. Sama pätee erimielisiä ja huonon argumentoinnin klikanneden määrää verrattaessa.

Argumentointia pääsemme piakkoin seuraamaan enemmänkin. Vaalikeskusteluissa toivoisi monellekin valaistuvan, mikä ero on siinä, että tuon puhujan kanssa olen samaa mieltä mutta kyllä tuo toinenkin puhuja osaa argumentoida soopapuheensa hyvin. Ikävä kyllä monet hyvät argumentoijat saavat sitkeitä ollessaan hyvänkin ihmisen uskomaan omaan mielipiteeseensä. 1930-1940-luvun Euroopan historiaa vaikkapa voi muistella tässä valossa. Joskus olemme niin tiukasti omalla kannallamme, ettemme ymmärrä hyviäkään perusteluja. Toisaalta joskus olemme niin tolvanoita, ettemme ymmärrä, että kyse on vain tehokkaasta argumentoinnista, ei järkevästä mielipiteestä.

Loppukaneetti: kirjoittajan mielestä tässä tekstissä on järkevä näkemys mutta argumentointia voisi terävöittää.