Pakko suositella

Olen pakotettu mainostamaan, sisäisesti siis – minulla on sisäinen tarve mainostaa. Jos asutte Oulussa, Helsingissä tai Seinäjoella taikka näiden paikkakuntien läheisyydessä, älkää missatko hyvää keikkaa. Virolaisartisti Iiris tekee pienen kiertueen Suomessa ja on uskomattoman hauska, karismaattinen ja energinen esiintyjä. Hänen musiikkinsa tuo ensiksi mieleen Björkin, mutta Iiris on kuitenkin omanlaisensa. Itse olen nähnyt hänet lavalla kaksi kertaa. Setti ei ole pitkä, koska nuorella naisella on vasta yksi levy valmiina, mutta keikalle kannattaa lähteä. Siellä saa hyvän mielen ja oppii, mitä karismalla tarkoitetaan. Kun Iiris on lavalla, häntä on pakko katsoa ja kuunnella.

Keikat ovat seuraavina päivinä seuraavissa paikoissa:

torstai 13.9. Oulu (45 Special)

perjantai 14.9. Helsinki (Tavastia)

lauantai 15.9. Seinäjoki (Rytmikorjaamo)

Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen uutuuskirjaa Kun kyyhkyset katosivat odotettiin pitkään ja hartaasti. Sitten piti pitää itsensä pimennossa, jotta ei päässyt näkemään muiden arvioita teoksesta ennen kuin itse oli lukenut kirjan. Hesarista sentään en malttanut olla kurkkaamatta, että teosta pidettiin vaikeampana kuin Puhdistusta. Samanlainen vaikutelma itsellekin syntyi hyvin pian lukemisen aloittamisen jälkeen.

En tiedä, millaiset paineet kirjoittajalla oli kirjansa kanssa, mutta ainakin tällä lukijalla oli pienet paineet jostain kumman sympatia- tai sitten pelkästä oman lukukokemuksen syystä. Piti oikein vannottaa itseään, että Puhdistuksen kaltainen menestys ei osu kuin korkeintaan kerran saman kirjailijan kohdalle. Teos voi olla kiinnostava ja laadukas, vaikkei siitä samanlaista ilmiötä tulisikaan. Ja kyllä, Kun kyyhkyset katosivat on kiinnostava ja laadukas romaani, vaikkei se vetänyt minua ainakaan ensilukemalla mukaansa yhtä kovalla voimalla kuin Puhdistus tai Stalinin lehmät. Oma keskittymiskykyni oli myös jonkin verran hakusassa tällä kertaa, joten osa teoksen ulottuvuuksista meni todennäköisesti ohi, ja voikin suoraan sanoa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran.

Kun kyyhkyset katosivat -teoksen tapahtumat sijoittuvat 1940-luvulle Viron saksalaismiehityksen aikaan sekä 1960-luvulle, jolloin maa oli neuvostoliittolaisten hallussa. Keskushenkilö Edgar keksii oman keinonsa selvitä miehittäjien paineessa: hän vaihtaa aina sille puolelle, mikä edullisimmalta milloinkin näyttää. Sivussa kärsivät sukulaiset.

Muita keskeisiä henkilöhahmoja ovat Juudit, joka on Edgarin vaimo, sekä Roland, Edgarin serkku. Serkun tie kulkee eri rataa kuin Edgarin. Hän on metsäveli ja haluaa taistella Viron itsenäisyyden puolesta. Valintansa tehtyään Edgar ei paljoa Rolandia kunnioita. Roland on ajoittain teoksen minäkertojana, mikä hämäsi ainakin minua aluksi kovin. Vaikkei minäkertojan tarvitse olla kirjan päähenkilö, lähtee lukija jotenkin automaattisesti seuraamaan hänen tarinaansa, kuin se olisi pääjuoni.

Juuditin ja Edgarin seksielämä on onnetonta. Kun Rolandin rakastama Rosalie löytyy kuolleena – pelätään vielä, että häpeällisesti itsemurhan tehneenä – Roland keksii laittaa Juuditin utelemaan, mikä todella on ollut Rosalien kohtalo. Tällöin Juudit rakastuu saksalaiseen mieheen, jonka kanssa onni ehkä olisi mahdollinen, vaikka saksalaiset kuinka olivat miehittäjiä eikä heidän maineensa 1940-luvulla ollut kovinkaan hyvä. Ajat kuitenkin muuttuvat, ja 1960-luvulle sijoittuvissa jaksoissa Juuditin elämään ei enää kuulu saksalaisia eikä unelmaa Berliinistä: hän on sen sijaan mieleltään järkkynyt, alkoholisoitunut nainen, joka elää hitlerismistä kirjaa kirjoittavan Edgarin kanssa ja kärsii.

Itseäni Juuditin kohtalo kiinnostaa vielä enemmän kuin Edgarin. Jostain syystä naiskohtalot ovat vain minusta kiintoisampia kuin mieskohtalot. Mutta on Edgarkin – saksalaisajan Eggert Fürst, neuvostoajan toveri Parts – kiinnostava hahmo. Roland toteaa, ettei serkusta ole taistelijaksi. Edgar onkin helppo nähdä pelkurina. Kun saksalaiset ovat vallassa, hän toimii heidän hyväkseen. Mutta kun kaikki näkevät, että Saksa häviää sodan, Edgar polttaa todisteet saksalaismielisyydestään ja hankkiutuu paikkaan, jossa voi esittää saksalaisten uhria, jonka kommunismi saa pelastaa. Suoraselkäisemmälle Rolandille käy paljon huonommin kuin Edgarille, joka tarinan loputtua astelee katua onnellisena miehenä – taakaksi kokemastaan vaimostakin vapautuneena.

Oksasen kieltä ja taustatyötä voi ihailla. Alkuun runsaat korumaiset vertaukset häiritsivät minua hieman, mutta luulen, että se oli vain jonkinlaista mielialatökkimistä. Tarina vilisee yksityiskohtia, jotka tekevät miehitysajoista eläviä. Nyt juuri kirjan lopettaneena tulee sellainen olo, että tarina pitäisi aloittaa heti uudelleen alusta, antaa palasten loksahtaa vielä paremmin kohdilleen. Mutta taidan kuitenkin viedä kirjan hetimmiten appiukolle. Hän on seuraavana lukujonossa.

Tunnustusta on saatu ja siitä kiitetään

Teresita antoi minulle Post it -tunnustuksen. Kuinka hauskaa! Kiitos kovin paljon!

On aina kiva kuulla, että blogiani luetaan ja siitä pidetään. Tunnustuksen eteenpäin laittaminen on kuitenkin tällä kertaa hankalaa, koska olen viime aikoina lueskellut blogeja laiskasti. Tästä älköön kukaan pahastuko. Yritän keksiä palkittavien blogien sijaan herkullista postattavaa ja olla hieman ahkerampi kommentoija niissä blogeissa, joista pidän. 

P.S. Kuinka tuo kuva näyttää niin vinolta, vaikka se kuinka olisi suorassa...

Kaikkien aikojen lyhin ja hysteerisin postaus

Oh My God! Älkää antako Taran kuolla! Kyllä se Eric on niiiiin ihana! En jaksa odottaa iltaan!

Cliffhangerien kuningattaren True Bloodin viides tuotantokausi alkaa tänään entisellä Canal plussalla. Kukaan ei ikinä arvaa, odotanko sitä kovasti.
 

Madonna vs. Lady Gaga

Madonnan ja Lady Gagan esiinnyttyä Suomessa parin viikon välein media ei oikein osannut olla vertaamatta näitä kahta naisartistia toisiinsa. Itse olin molempien keikoilla, joten pakkohan minunkin on pieni vertailu kirjoittaa.

Madonnaa olevan fanittanut hänen uransa alkuajoilta, noin 1980-luvun puolivälistä. Kasetille äänitettyjen Like a Virgin -levyn biisien kuuleminen räjäytti tajunnan. Madonnan levyn nimibiisiin tekemä musiikkivideo on ja tulee olemaan omassa sarjassaan lyömätön. Tietenkin olisin halunnut nähdä Madonnan esiintymässä morsiuspuvussa 30 vuotta sitten. Ja tietenkin olisin halunnut nähdä edes yhden Blond Ambition -kiertueen konsertin vuonna 1990. Mutta pakko oli tyytyä Barcelonasta suorana lähetettyyn konserttiin, jonka tallensin sekä videolle että c-kasetille.

2000-luvulle piti elää ennen kuin Madonna tuli Suomeen kiertueineen. Ovatko rahani menneet hukkaan, kun olen naisen kahdesta Suomen-keikasta maksanut? Ihan niin ei taida voida sanoa. Ensimmäisellä kerralla oli tietysti hienoa nähdä livenä artisti, jonka musiikkia on niin kauan kuunnellut. Tämänvuotinen kiertue MDNA Tour kuului etukäteen saaneen vain melkoisesti arvostelua. Itse ajattelin, että kyllähän Madonna kuitenkin hyvän show'n pystyyn pistää.

Kuinkas sitten kävikään? Madonna ehti hermostuttaa katsojansa aloittamalla yli tunnin myöhässä. Ainakin sellaisen selityksen kuulin, että produktio odotteli auringonlaskua. Siihen on kyllä todettava, etteivät auringonnousu- ja laskuajat ole mitään yllätyksiä – keikan olisi voinut yksinkertaisesti ilmoittaa alkavan myöhemmin, jos riittävää pimeyttä valoshow'lle ei ollut saatavilla kuin vasta auringon laskettua.

Show itsessään oli epätasainen. Tavattoman epätasainen. Yllättäen kaiken median mollaama väkivaltakuvasto toimikin. Minulle yksi keikan muistiinpainuvimmista kappaleista oli Gang Bang, jossa on väkivaltaiset sanat ja jonka ylöspano keikalla oli tavattoman väkivaltainen: Madonna istui pienessä lavastehuoneessa ja ampui miehiä, jotka kävivät tai yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Samalla videoseinä roiskui ympäriinsä verta. En ihaile väkivaltaa, mutta väkivallan esittäminen ei aina kehota ihailemaan sitä. Toki Madonnan performanssin voi tulkita monella tavalla, mutta minusta se oli tehokas, mieleenpainuva ja järkyttävä. Tunteiden herättäminen on aina plussaa. Monestihan me katsomme väkivaltaistakin kuvastoa kyllästyneinä, eikä se vaikuta meihin mitenkään, vaikka pitäisi.

Muut konsertin kohokohdat osuivatkin sitten Madonnan vanhemman tuotannon kohdalle. Express Yourself esitettiin sarjakuvamaisen taustan kanssa, ja esitys oli mainio – tosin Lady Gagan Born This Way -biisin siteeraaminen tämän vanhan hittikappaleen keskellä pottuiluna Gagalle oli ehkä tarpeetonta. Like a Virginin epätavallinen balladiversio oli aika huippu. Like a Prayer konsertin loppupuolella oli aivan mahtava - no, se onkin yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni.

Ikävää oli tietenkin se, että stadionilla suurin osa yleisöstä on niin kaukana, että artisti näyttää hippiäisenkokoiselta. Siksi ei ole mitenkään yllättävää, jos konsertti ei koko aikaa vie mukanaan. Tai kyllähän se veisi, jos se olisi vastaansanomaton. Mutta ikävä kyllä huomattava osa MDNA -show'sta oli mitäänsanomatonta niin musiikillisesti kuin esityksellisestikin. Huippukohdat olivat huippuja, mutta pelkästään mekaanisesti hyvin toteutettu show ei riittänyt pitämään mielenkiintoani yllä vähemmän kiinnostavien kappaleiden kohdalla ainakaan kun istuin niin kaukana itse artistista kuin istuin. 

Entäpä Lady Gaga? On selvää, että hänet on nähtävä uudestaan. Vertailu Madonnaan on sikäli oikeutettua, että jokainen popmusiikkia tekevä nainen on jollain lailla Madonnan perillinen – toiset enemmän, toiset vähemmän. Ilman Madonnaa – sitä vanhojen aikojen Madonnaa, joka oikeasti shokeerasi ja näytti toisille tietä – lady Gaga olisi varmasti erilainen artisti ja hänen musiikkinsakin olisi erilaista. Toisaalta näiden kahden naisen vertailu tuntuu järjettömältä. Madonna hakee jotain krusifiksiensa keskellä niin vakavana, että paljon humoristisempi ja ihmisläheisempi Lady Gaga on kuin toiselta planeetalta – jopa hän itse haluaa ottaa alienin roolin ja viedä konsertissaan olijat omaan lumoavaan satumaailmaansa, jossa yksityiskohdat hymyilyttävät ja ihmisille tulee hyvä mieli.

Lady Gagan Born This Way Ball oli lumoava show alusta loppuun. Lavarakennelmaa peittävän kankaan pudottua sai haukkoa henkeään, sillä lavalla oli linna, jonka uumenista Lady Gaga ratsasti näyttämölle melkein oikealla hevosella. Ensimmäisten biisien aikana päätähti vaihtoi asua jokaisen kappaleen jälkeen. Hikistä hommaa, taatusti, mutta niinpä vaihtuivat myös katsojan tunnelmat ja silmäkarkkia riitti. 

Kaikkea erityisen vaikutuksen tehnyttä muistan tässä tuskin luetella. Konsertin avauksen lisäksi mieleen jäivät ainakin seuraavat asiat:

• Born This Way -biisin aikana lavalla ollut pumpattava naisen alapää, josta Lady Gaga lopulta kaivautui lavan etuosaan. Niin hilpeää lavastetta en muista nähneeni kovinkaan usein, jos koskaan.
• Aavemaisesti lavalla liukuvat valkoisiin pukeutuneet hahmot, joista yksi oli Gaga
• Lady Gaga lihamekossa ja lihasohvalla sekä lihamyllyt, joihin tähti itsekin joutui. Hymyilyttää vieläkin, kun ajattelen niitä.
• Viimeisessä biisissä lavalle pyydetyt katsojat, joista toinen oli ehkä liian nuori edes jännittääkseen ja toinen itki liikutuksesta.

Ihan totta, hyvällä show'lla on tekijänsä. Suosittelen siis Lady Gagaa niillekin, jotka eivät ole kovin kiinnostuneita hänen musiikistaan. Kyynistyneitä vanhoja paskoja voi häiritä Gagan vaahtoaminen siitä, kuinka me kaikki pystymme mihin vain, jos tahdomme ja uskomme itseemme. Mutta sehän ei ole artistin vika. On hyvä, että joku luo itseluottamusta nuoriin. Se on meidän kyynistyneiden vanhojen paskojen vika, jos me emme enää jaksa uskoa elämän mahdollisuuksiin.

Epätoivoinen elokuvamaraton osa 3

Uskomatonta mutta totta: tämänkin postaussarjan kolmas osa tuli tehtyä... Epätoivoista on ollut näköjään postaaminenkin, ei pelkästään elokuvamaraton.

Mission Impossible – Ghost Protocol

Uusin Mission Impossible kiinnosti ehkä lähinnä sen vuoksi, että saisi oman käsityksen siitä, millainen Samuli Edelmannin rooli elokuvassa todella on. Toisaalta aiemmat Mission Impossiblet ovat olleet muistaakseni ihan menevää toimintaviihdettä, joten odottelin etukäteen viihtyisää elokuvailtaa.

No, Ghost Protocol ei kyllä juoneltaan sykähdyttänyt. Tietenkin maailma on jälleen vaarassa, ja jotta olisi tarpeeksi vaarallista, kyse on ydinohjuksista. Mutta maailma on ollut vaarassa jo niin monta kertaa ja se on pelastettu niin monta kertaa, että elokuvaan tarvitaan muutakin. Naseva dialogi ja huumori olisivat auttaneet paljonkin, mutta Ghost Protocol ei tarjonnut kumpaakaan. Tiedä sitten, oliko minulla väärä mielikuva siitä, että Mission Impossible -sarjan aiemmat osat olisivat olleet humoristisempia, mutta tämä ainakin tuntui jäävän turhan vakavaksi (siis onhan maailmanrauhan ja -turvallisuuden järkkyminen vakavaa, mutta viihde-elokuvassa siitäkään ei saa tehdä liian vakavaa).

Entäpä Samuli Edelmannin rooli? Mielestäni se on saanut lehdistössä ihan ansaitsemansa määrän huomiota. Se ei ole pääosa, mutta ihan kunnon rooli kuitenkin, joten kyllä sitä saakin vähän lehdissä hehkutella. Edelmannin suorituksessa ei ole moittimista – elokuva ei vaan kokonaisuutena jää mieleen pidemmäksi aikaa eikä ikävä kyllä saa kovinkaan kaksista paikkaa elokuvan historiassa. 

One for the Money

Julie Anne Robinsonin ohjaama One for the Money pompahti jostain syystä omalle must see -listalleni, vaikken ole edes lukenut Janet Evanovichin kirjaa, johon se perustuu. Elokuva osoittautuikin varsin viihdyttäväksi.

Stephanie Plum (Katherine Heigl) ajautuu työhön, jossa hänen on toimitettava oikeutta pakoilevia ihmisiä tuomarin eteen. Stephanie ei varsinaisesti vaikuta kovin jämäkältä työssään, mutta hänellä leikkaa – ainakin ajoittain – varsin oivaltavasti. Ikävä kyllä Stephanie joutuu jahtaamaan exäänsä Joe Morellia (Jason O'Mara). Tai no, kyllä Stephanielle tämän jahtaaminen sopii, sillä keikasta saa hyvän palkan ja samalla voi ikään kuin maksaa exälleen vanhat kaunat.

Kuviosta tulee tietenkin monimutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää ja Stephanie joutuu selviytymään – ja selviytyy – tilanteista, joista hänen kaltaisensa henkilö ei tosielämässä mitenkään selviäisi. Tähän keveästi rakennettuun tarinaan höppänä päähenkilö kuitenkin soveltuu, eikä katsojankaan kannata niuhottaa liikaa realismin perään. 

Pidin One for the Money -leffasta itse asiassa paljonkin. Hilpeän viihteen tarpeeseen se soveltuu mainiosti. Olen myös jo hankkinut kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa, mutta katsotaan nyt, milloin ehdin ne lukea. Tällä hetkellä kesken on nimittäin turhankin monta kirjaa.