Estelle on hyvä nimi

Sen verran tulee kuninkaallishömppää seurattua, että tänään piti jonkin verran kytätä, mikä Ruotsin uuden prinsessan nimeksi tulee. Estelle tuli. Kaunis nimi mitä ilmeisimmin kauniille lapselle – vielä kun ei ole kovin tarkkoja kuvia saatu prinsessasta nähdä, jotta hänen ulkoisen olemuksensa kauneuden voisi todeta (joskaan siitä ei liene epäselvyyttä).



Aina silloin tällöin tulee ihmeteltyä, miten kukaan jaksaa olla jatkuvan tarkkailun kohteena julkisuudessa. Mutta kai se kuuluu sitten muka asiaan, että julkisuuden henkilöt, kuten vaikkapa kuninkaalliset, joutuvat kaikilta osin arvioitaviksi kovinkin sanoin, kun tulevat ihmisten ilmoille linnoistaan. Mutta että jokaiselta kysytään nyt mielipidettä siihen, onko Estelle hyvä nimi prinsessalle vai ei. Ja vaikkei kysyttäisikään, jotkut katsovat asiakseen kertoa mielipiteensä ja aiheuttaa mielipahaa.

Herman Lindqvist – hoviasiantuntijaksi ja historioiksijaksi tituleerattu – on pamauttanut, että hänen mielestään nimi Estelle ei vain nyt yksinkertaisesti käy. Se on kerta kaikkiaan sopimaton nimi sille, josta tulee joskus Ruotsin kuningatar. Enpähän muuta sano, kuin että olisi perkele pitänyt suunsa kiinni. Itse inhoan ilon- ja onnenpilaamista, enkä ikimaailmassa haluaisi kuulla poikkipuolista sanaa, jos minulla olisi lapsi ja olisin hänelle tarkkaan nimen harkinnut. Arvioinnin keskellä elänyt Victoria on varmasti kovanahkaisempi kuin minä, mutta kukahan se nyt parhaiten tietää, mikä nimi lapselle sopii, lapsen äiti ja isä vai joku mukamas tärkeä historioitsijaherra.

Oppinut neiti: jälleen yksi epäsovelias rakkaustarina

Kaari Utrion romanttisia romaaneja lukiessa tietää aina saavansa sitä, mitä tilaa. Niin on uusimmankin teoksen Oppinut neiti kohdalla. Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan sijoittuvan tarinan vanhapiikaikäinen kotiopettajatar Sofia Malm saa viimeisellä sivulla paroninsa Christian Hackfeltin, vaikka rakastuneet ovat yhteiskunnan silmissä väärän arvoisia toisilleen, vaikka he eivät ensin voi sietää toisiaan ja vaikka toisen tunteista luullaan rakastumisen jälkeenkin aivan muuta kuin mitä ne ovat.

Sankaritar Sofia Malm ei tietenkään sovi ajan naisen muottiin, sillä hän toimii liian itsenäisesti ja ilmoittaa mielipiteensä liian suulaasti. Kaunottareksikaan häntä ei kehuta, mutta kouluja hän on käynyt ja siksi elättää itseään opettajana. Christian Hackfelt kuulostaa puolestaan koko suuriruhtinaskunnan tavoitelluimmalta poikamieheltä rikkauksiensa tähden. Niinpä – tottakai tarinan pitää päättyä rakkausavioliittoon, josta ei kuitenkaan rahaa puutu, jotta lukijan romantiikanhalu tulee tyydytetyksi viimeisen päälle. Kaikkein romanttisinta on kai naida rikas ihana mies, ei vain ihana mies. No, myönnetään, että on tietysti ihana seurata tarinaa, jossa rakkaus voittaa kuitenkin säätyrajat.

Tarina alkaa Pietarista, mutta pian ollaan Suomen Lapissa, jossa Sofian ja Christianin rakkaus varsinaisesti syttyy. Sofia on Lapissa veljensä luona, ja Christian on lähtenyt tyhjää elämäänsä pakoon pohjoiseen, kun hänen setänsä suuntaa tutkimusmatkansa sinne ja Christianille tarjoutuu tilaisuus lyöttäytyä seuraan. Lapin talvi on ankara, ja Christianin arvostus Sofiaa kohtaan kasvaa, kun hän huomaa tämän pystyvän pärjäämään tilanteessa kuin tilanteessa. Sofian itsensä sairastaessa pahat kielet löytävät kuitenkin tilaisuutensa juoruiluun, sillä Christian asettuu sopimattomasti pitkälleen kuumeisena palelevan Sofian viereen lämmittämään tätä, kun tämä makaa sairastamassa.

Vaikka mitään ihmeempää ei tapahdukaan, Helsingin seurapiireissä tapahtumasta nousee lähes skandaali, josta pitää huolen ruustinna Anna Pihlman, joka tahtoo naittaa Christianin aivan muun kuin Sofian kanssa. Helposti saakin lukija mieleensä Jane Austenin maailman, jossa tanssiaiset ja hyvät naimakaupat ovat se tärkein asia perheenäitien ja muiden ja itse naimisiin päässeiden sukulaisnaisten mielissä. Ja kuten Austenilla, myös Utrion tarinassa väärinymmärryksillä on osansa. Kun Christian viimein aivan yhtäkkisesti kosii Sofiaa, tämä kokee, ettei voi suostua, koska ei mies häntä rakasta vaan haluaa ainoastaan toimia kunniallisesti Sofiaa kohtaan, kun on sattunut tämän maineen pilaamaan.

Oppinut neiti on ensimmäinen lukemani 1800-luvulle sijoittuva Kaari Utrion teos. Luulen pitäväni enemmän Utrion keskiajalle sijoittuvista teoksista, mutta toisaalta on hauska – ja jopa hieman karmaisevakin – seurata toissavuosisadan käyttäytymiskuvioita. Sellainen maailma tuntuu niin kaukaiselta varsinkin ihmisestä, joka ei erityisemmin aseta ihmisiä järjestykseen yhteiskunnallisen aseman tai syntyperän mukaan. Sen verran tarkennusta olisin ajankohtaan vielä kaivannut, että olisin toivonut tapahtumien tarkan vuosiluvun mainitsemista, kuten Utrio tekee keskiaikaromaaneissaan. Niin tarkaksi ei perehtymiseni teokseen yltynyt, että olisin pikkuvihjeiden perusteella alkanut itse päätellä ajankohtaa vuosisataa tarkemmin.

Teoksessa vilisee melkoinen määrä henkilöitä, ja välillä olin aivan pihalla siitä, kuka on kellekin mitäkin sukua. Sillä nimittäin on tarinankin kannalta väliä, sillä se kertoo, kuka saa määrätä kenenkin asioista. Vaikka teos on kepeää viihdettä, sen lukeminen vaatii keskittymistä, jos aikoo pysyä jokaisessa kuviossa mukana.

Kirjojen kaikesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta pidän Utrion teoksista. Tiedän ihmisen, joka ei niitä lue, koska niiden käsitys avioliiton solmimisesta ei ole historiallisiin ajankohtiin nähden uskottava. Minulle riittää se, että Utrio osaa historiansa. Hän saa sijoittaa romantiikkaa maailmaan, jossa sitä ei pidetty kovin keskeisenä asiana ainakaan, kun suvut solmivat liittoja nuoren sukupolven jäsenten välillä. Oppinut neitikin on tarina, jossa voi uppoutua 1800-luvun seurapiirikuvioihin sekä yhteiskuntaan ja romanttiseen hömppään yhtäaikaisesti. Ja kuinka sööttiä onkaan, kun rakastavaiset viimein lupautuvat toisilleen ja suutelevat – ensimmäisen kerran.