Mysteerien huvila

Mysteerien huvila on David Hewsonin Nic Costa -dekkarisarjan toinen osa. Ensimmäisen osan (Kuoleman vuodenaika) luin tässä taannoin, ja se oli ihan mukiinmenevä. Varsinainen täky minulle on, että nämä dekkarit sijoittuvat Roomaan. Niinpä ei ole niin kovin väliä, vaikkeivät ne kaikilta osin olisikaan maailman vetävimpiä dekkareita.

Ensimmäisessä osassa Nic Costa joutui sen verran pahaan tilanteeseen, että työt jäivät vähäksi aikaa. Toisen osan alussa Costa on palaamassa töihin, vaikkakaan ei kovin innoissaan. Pian työ vie kuitenkin hänet mennessään, sillä löytyy ruumis, jota rikospatologi Teresa Lupo luulee ensin ikivanhaksi suoruumiiksi mutta joka pian paljastuu 16 vuotta aiemmin tapetun teini-ikäisen tytön kalmoksi. Vierellä kulkee Gianni Peroni, siveyspoliisista itse tekemänsä virheen vuoksi toisiin hommiin siirretty poliisi, joka on luonteeltaan kova eikä erityisemmin pidä aluksi Costasta. Täytyy todeta, ettei Costan työhönpaluu tunnu helpolta.

Tutkimuksen edistymisen rinnalla seurataan samalla mafiapomo Emilio Neriä, joten ei ole vaikea arvata, että tämä liittyy jotenkin taannoin tehtyyn murhaan. Tai jos ei siihen, toiseen katoamistapaukseen. Melkein Nic Costan silmien edestä viedään nimittäin toinen teini-ikäinen, melkein samannäköinen kuin 16 vuotta aiemmin kadonnut. Tytön äiti turvaa Costaan, jotta kadonnut löytyisi.

Mysteerien huvilalle voi antaa pisteet siitä, että ainakin minut se pystyi pariin kertaan jossain määrin yllättämään. Se tosin hieman ihmetyttää, miksi kaikki nykydekkarit tuntuvat kilpailevan siitä, kuka keksii rajuimman rikoksen, jossa on eniten väkivaltaa ja seksuaalista pahantekoa. Vähitellen alkaa kaivata vanhaa kunnon Agathaa, jossa tapetaan jos ei aina niin siististi niin kuitenkin edes jonkinlaisten vähemmän yököttävien motiivien vuoksi. Nykydekkareissa motiivi murhiin tuntuu liian usein olevan vain sekopäisyys ja kieroutuneisuus.

Mutta Nic Costa seikkailee sentään Roomassa. Italia saisi tulla kirjassa enemmänkin esiin. Ymmärtääkseni David Hewson ei ole asunut koskaan Italiassa, ja siksi on aika rohkeaa ottaa maa pitkän kirjasarjan (alkukielellä Nic Costa -kirjoja on ilmestynyt kymmenisen kappaletta) tapahtumapaikaksi. Hewson onnistuu ihan hyvin, mutta jotain todella italialaista – sitä, mitä esim. Donna Leonin Guido Brunetti -kirjoissa on – Nic Costa -sarjasta puuttuu. Välillä käy myös mielessä, miksi sarja on nimetty Costan mukaan – tässä toisessa osassa rikosta tuntui välillä selvittävän ennemminkin Teresa Lupo, joka joutui omatoimisuutensa vuoksi jopa hengenvaaraan.

Kuinka varmistaa, ettei mieliala kohoa uudenvuodenaattona

Jos haluat ottaa uuden vuoden vastaanoton seuraavalla kerralla hieman rauhallisemmin, tee kuten minä tällä kertaa:

1) Murra nilkkasi hieman ennen joulua – istut taatusti uudenvuodenaattona sohvalla, et juo alkoholia raskaiden kipulääkkeiden vuoksi etkä pääse muutenkaan riehaantumaan.
2) Pidä huoli, ettet näe raketteja – se on helpompaa, jos asut asunnossa, jossa puut muodostavat rakettien eteen näköesteen.
3) Pyöritä aattona vähintään 6 jaksoa Kylmää rinkiä – Oz ei taatusti esitä yhtään onnellista ihmiskohtaloa eikä siten pääse hilpeyttämään olotilaasi.

Jos tämä ei vielä auta, voit jättää särkylääkkeet pois ja käyttää apuna mielikuvaharjoittelua, jossa keskityt ajattelemaan nilkassasi loppuelämäsi olevaa metallilevyä ja kuutta ruuvia, jotka on upotettu luuhusi porattuihin reikiin. Myös parin päivän päässä olevan tikinpoiston ajattelu auttaa – oikein kutkuttaa ajatella, kuinka Frankenstein-nilkasta napsitaan irti piikkilankaa muistuttavat tikit. … tai sitten ei.

Totta puhuen uudenvuodenaatto ei ollut mitenkään erityisen kurja. Kipsijalka oli pöydällä ja Oz on laatusarja. Mutta kyllä ihan normaali käveleminen... se olisi makeeta.