Yllättäen päivän raflaavimmat otsikot löytyivät tänään Helsingin Sanomista. Ensiksi oli tämä:
Vampyyriksi itseään luullut hyökkäsi naisen kimppuun USA:ssa
Ja sitten tämä:
Puolalaisoikeus: Hevirokkari sai repiä Raamatun
Oletettavasti nainen, jonka kimppuun itsestään varma vampyyri hyökkäsi, ei pitänyt hyökkääjää Eric Northmanina. Siihen uutiseen ei tarvitse enempää kommentoida. Raamattu-juttu sen sijaan on mielenkiintoisempi.
Kysymyksessä on puolalaisen metalliyhtyeen Behemothin laulaja Adam Darski. Hän oli pistänyt Raamatun palasiksi eräällä keikalla neljä vuotta sitten. En tiedä miten, mutta asia oli joutunut oikeussaliin, jossa oli tarkasteltu sitä, loukkasiko Darski uskonnollisia tunteita. Mies oli vapautettu syytteistä.
Vilkaistuani Behemothin kotisivuja voin todeta, ettei näiden miesten ajatusmaailma osu oikein yksiin oman ajatusmaailmani kanssa. On tietysti vaikea tietää, kuinka pitkälle bändi on vain näytelmää ja kuinka pitkälle oikeasti käsittämätöntä ideologiaa. Joka tapauksessa on varmaa, että Darski on tiennyt Raamatun väkivaltaisen käsittelyn saavan automaattisesti huomiota – no hei, ainakin Puolassa, jossa katolisia on 95% väestöstä.
Uskonnollisten asioiden rienaaminen on varma keino saada julkisuutta. Muistetaan nyt vaikka 1980-luku, kun Madonna julkaisi upean biisinsä Like a Prayer, jonka videossa hän tanssi brunettina palavien ristien edessä ja suuteli Jeesusta, joka oli mustaihoinen. Ihan samaa yksinkertaista huomionherättämiskeinoa hän käytti Confessions-kiertueellaan: Live to Tell -biisin esittäminen ristillä “riippuen” ei voi olla muuta kuin provokaatiota. Niin, ja tottakai taiteellista ilmaisua, koska taide ei ole mitään, ellei siihen sotketa jotain, mikä herättää ainakin joissakuissa närkästystä.
Adam Darskikin vapautettiin syytteistä siksi, että Darski ilmaisi itseään taiteellisesti repiessään Raamattua. Tuomari ei myöskään suostunut ottamaan keneltäkään pois mahdollisuutta kritisoida uskontoa. Ja jos hän sen olisi tehnyt, oltaisiinkin menty aika lailla metsään. Kritisoida siis saa, ja taidettakin saa tehdä, vaikkei se olisi kovinkaan nerokasta tai korkeatasoista.
Se, mikä tässä on oikeasti jännittävää, on se, kuinka helppo kohua ja julkisuutta on saada aikaan vain viittaamalla uskonasioihin. Itse haluan ehdottomasti kunnioittaa ihmisten uskoa ja vakaumusta. En ymmärrä turisteja, jotka äärimmäisimmissä tapauksissa kuvaavat ripittäytyviä katolisia saadakseen matkamuistoksi jotain eksoottista. Silti minua hämmästyttää, miten ihmiset jaksavat hermostua siitä, että joku toinen jolle mitä ilmeisimmin Raamattu ei ole pyhä, repii sen ja sanoo, ettei sen sisältö ole totta. Vähän on vaikea kuvitella sitäkään, että Behemothin keikalla olisi tuolloin ollut kovin montaa harrasta kristittyä, joka olisi nähnyt esityksen ja pahoittanut mielensä. Varmasti monet uskovat kuuntelevat raskaampaa musiikkia, mutta luulenpa, ettei Behemoth ole heidän ykkössuosikkinsa. Ja jos on, Darskin Raamatun-käsittely on tuskin tullut näille faneille yllätyksenä.
“Ei vois vähempää kiinnostaa” voisi useinkin olla aivan käyttökelpoinen motto. Minun on vaikea kuvitella, että voisin minkään muun kuin oman itseni – nimenomaan juuri minun – verisestä loukkaamisesta haastaa ketään oikeuteen. Voimme pitää monenkinlaista käytöstä – ja monenlaisia ajatuksia – loukkaavana, mutta tiedä sitten, pitääkö siitä saada oikeuden päätös, mitä kukin saa itse hankkimalleen Raamatulle tehdä.
P.S. Tästä voi nauttia ihan provosoitumattakin:
torstai 18. elokuuta 2011
Edistystä klassikkohaasteessa – ainakin vähän
Yritykseni lukea kymmenen klassikkoteosta tänä vuonna ei ole edistynyt kovin lupaavasti. Sainpahan kuitenkin parannettua tilannettani hieman lukemalla kaksi lyhyttä kirjaa jo aiemmin kesällä. Ja eihän tuo klassikon arvo pituudesta riipu, vai mitä? (Olisi toki vakuuttavampaa, jos olisin lukenut vaikkapa Alastalon salissa tai Karamazovin veljekset...)
Alicen seikkailut ihmemaassa
En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.
Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.
Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.
Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:
Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.
Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.
Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.
Eläinten vallankumous
Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.
Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.
Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.
Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.
Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.
Alicen seikkailut ihmemaassa
En ole varma, olenko aikaisemmin lukenut Liisasta ihmemaassa, mutta nyt ainakin olen. Alice Martinin suomennoksen nimi tosin on Alicen eikä Liisan seikkailut ihmemaassa, mutta sama klassikko on tietenkin kysymyksessä. Teoksen järjetön tarina on kaikille tuttu: Alice tippuu kaninkoloon ja sitten tapahtuu vaikka mitä, missä ei ole mitään järkeä. Alice käy nonsense-dialogia kaalimadon ja Irvikissan kanssa ja kasvaa suuremmaksi ja pienenee pienemmäksi juodessaan ihmelitkuja ja syödessään omituisia sieniä.
Täysin päättömässä tarinassa on parasta se, että se on täysin päätön. Mitään järjellistä juonta ei kannatakaan etsiä, ja on oikeastaan älytöntä, että Disney sellaisen teki uusimpaan Liisa-filmatisointiinsa. Jos juonetonta kirjaa on luettu melkein 150 vuotta innosta puhkuen, kai siitä nyt uskaltaisi tehdä juonettoman elokuvankin.
Olisi hyvä idea lukea toinenkin suomennos Liisan seikkailuista ja tehdä hieman vertailuja. Alice Martinin suomennoksessa ei ole mitään vikaa, mutta Liisaa ovat suomentaneet myös sellaiset kielitaiturit kuin Anni Swan, Eeva-Liisa Manner ja Kirsi Kunnas. Aiheellista olisi lukea myös Liisan seikkailut peilimaailmassa.
Lopuksi pieni esimerkki teoksen hillittömän hauskasta absurdiudesta. Kuninkaallisilla on ongelmana se, voiko Irvikissan, joka esiintyy sillä hetkellä pelkkänä päänä, pään katkaista. Liisa joutuu kuuntelemaan kunkin perustelut:
Pyövelin perustelu kuului, että päätä ei voinut katkaista ellei ollut ruumista josta sen katkaisisi, että hän ei ollut elämässään joutunut moiseen tehtävään, ja ettei hän aikonut näin vanhoilla päivillään ruveta opettelemaan.
Kuninkaan perustelu kuului, että jos oli olemassa pää, sen saattoi myös lyödä poikki, ja pyöveli olkoon höpisemättä.
Kuningattaren perustelu kuului, että jos jahkailu ei loppuisi siihen paikkaan niin hän mestauttaisi joka iikan.
Eläinten vallankumous
Alkuperäisessä 10 klassikkoa -haastelistassani on George Orwellin teos 1984. Nyt kuitenkin luin yllättäen saman kirjailijan teoksen Eläinten vallankumous. Tai sanoisiko sitä yllätykseksi, kun tämä kirja on lyhyempi ja saattaa minut siis nopeammin päämäärääni eli 10 klassikon lukemiseen. No, lyhyydestään huolimatta Eläinten vallankumous ei ole mikään kevyt teos. Itse asiassa se on karmiva kuvaus diktatuurista, oikein pahaa tekee lukea sitä.
Jones-nimisen miehen farmilla elää sika nimeltä Majuri. Se saa muut maatilan eläimet alkamaan uskoa vallankumoukseen. Tiedä sitten, kuinka tosissaan Majuri on, mutta sen kuoltua jälkeen jääneet eläimet todella ottavat tilan haltuunsa ja Jones saa lähteä. Siat ottavat ohjat käsiinsä, ja vähitellen valta nousee niiden päähän niin lujaa, että kaikki hyvät asiat, joiden puolesta eläimet tekivät vallankumouksensa, unohdetaan. Lopulta siat elävät Jonesin talossa kuin ihmiset ja kävelevät kahdella jalalla kuin ihmiset, vaikka juuri ihmisten piti olla kaiken pahan alku ja juuri.
Vallankumouksensa jälkeen eläimet kirjoittavat seinään säännöt, joiden pitäisi päteä siitä eteenpäin maatilalla. Säännöt eivät kuitenkaan pysy muuttumattomina, ja lopulta seinässä lukee tuo tunnettu, järjetön virke: “Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se nyt on vanha juttu, että valta on vaarallinen asia, mutta Eläinten vallankumous näyttää tämän totuuden varsin tehokkaasti.
Kaikkein karmivinta on katsoa, miten käy työhevoselle nimeltä Jysky. Se uskoo vakaasti siihen, mitä sille sanotaan. Se on ottanut tehtäväkseen tehdä töitä, ja sen ratkaisu ongelmiin on aina lisätä työtekoa. Lopulta Jysky saa palkintona kaikesta uskollisuudesta: se viedään teuraaksi. Samoin aiemmin sankarina pidetystä siasta Lumipallosta, joka oli jopa haavoittunut taistelussa ihmisiä vastaan, tehdään petturi. Lumipallosta kerrotaan aina vain kieroutuneempia tarinoita, ja lopulta virallinen tarina – tai ainakin valtaa pitävien hyväksymä tarina – on se, että Lumipallo on koko ajan ollut ihmisten puolella eläimiä vastaan.
Niinpä niin: eläintenkään diktatuurissa ei ole mukava elää.
sunnuntai 7. elokuuta 2011
Lutkamarssi hämmentää
Aloitetaanpa nyt vaikka siitä, että rikokseen syyllinen on aina rikoksen tekijä ja että ihmisen pitää saada pukeutua haluamallaan tavalla. Näistä mielipiteistäni huolimatta eilen Helsingissä, Tampereella ja Turussa marssittu lutkamarssi hämmentää minua. Monenlaisia kommentteja on netissäkin nähty. Jonkun mielestä marssi voimauttaa naisia, jonkun mielestä se saa tuntemaan myötähäpeää. Joku sanoo, ettei sillä vähennetä raiskauksia – mikä varmaan onkin totta.
Raiskaustuomioissa on mitä ilmeisimmin parantamisen varaa, mutta välillä tuntuu, että naiset vaativat oikeutta saada toimia miten tahansa ja välttää silti joutumisen rikoksen uhriksi. Tottahan toki pitäisikin olla niin, että kuka tahansa voisi mennä umpihuppelissa keskellä yötä kotiin pimeän puiston läpi aivan turvallisesti, mutta tosielämässä meidän ihan oikeasti vain pitää välttää tilanteita, joissa on suuri riski joutua rikoksen uhriksi – huolimatta siitä, että rikoksen tekijä on se syyllinen, jos jotain ikävää tapahtuu.
Minusta on virhe, jos hakeutuu aivan tahallaan tilanteeseen, jossa voi joutua esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Eikö silloin ole luontevaakin, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin “Miksi ihmeessä menin yksin sinne pimeään puistoon?” tai “Miksi pidin lompakkoa perstaskussa suurkaupungin metroruuhkassa, jossa erityisesti piti varoa taskuvarkaita?” Harvempi siinä varmaan ajattelee, että “Kyllä minulla oli OIKEUS mennä sinne puistoon.” No, se on tietenkin eri asia, että ulkopuoliset alkavat syyllistää. Raiskaaja tai varas on se rikollinen. Tuntuu vaan jotenkin, että lompakkonsa menettäneelle monikin voisi sanoa, että tyhmyydestä sakotetaan...
Keskustelupalstoilla monikin tuntuu uskovan, että itse asiassa pukeutumisella ei ole kovinkaan paljon merkitystä siinä, tuleeko raiskatuksi vai ei. Itsekin uskon tähän. Varmasti esimerkiksi humalatila ja se, missä liikkuu, vaikuttavat enemmän. Tästä olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlaisia tilastoja. Toki naisella on varmaan oikeus olla kaatokännissä – eri asia vain on, onko se kovin järkevää tai kaunista katseltavaa.
Mutta miksi itsesuojeluvaiston perään ei jakseta huutaa? En tiedä. Ehkä ne niin sanotut oikeudet ovat tärkeämpiä. Olen ihan liian vähän feministi jaksaakseni mesoa jossain määrin käsittämättömien oikeuksien puolesta. Oikeus päättää siitä, kuka koskee minuun, on aivan eri asia kuin oikeus käyttäytyä riskialttiisti.
Itse lutkamarssissa oli joiltain kadonnut myös asian ydin. Paperi-Hesarin isossa kuvassa yhdellä naisella on kyltti, jossa lukee “Slut Pride”, ja toisen naisen kyltissä lukee “Vittu haisee hyvälle.” Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitäisi olla ylpeä lutkuudesta. Vitun haju tuntuu tässä yhteydessä menevän aivan ohi aiheen. Paremminkin viesti voisi olla soidinkutsu, vaikka se onkin todennäköisesti väärään paikkaan otettu sitaatti eräältä entiseltä kansanedustajalta.
Raiskaustuomioihin ja uhrien turhaan syyllistämiseen on varmaan ihan hyväkin kiinnittää huomiota. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jos marssitaan sen puolesta, ettei naisia saa raiskata, voisi yhtä hyvin marssia sen puolesta, ettei saa hakata naapuria kuoliaaksi kirveellä tai ettei saa varastaa kaupasta. Aika itsestäänselvistä asioistahan näissä kaikissa tilanteissa on kyse.
Raiskaustuomioissa on mitä ilmeisimmin parantamisen varaa, mutta välillä tuntuu, että naiset vaativat oikeutta saada toimia miten tahansa ja välttää silti joutumisen rikoksen uhriksi. Tottahan toki pitäisikin olla niin, että kuka tahansa voisi mennä umpihuppelissa keskellä yötä kotiin pimeän puiston läpi aivan turvallisesti, mutta tosielämässä meidän ihan oikeasti vain pitää välttää tilanteita, joissa on suuri riski joutua rikoksen uhriksi – huolimatta siitä, että rikoksen tekijä on se syyllinen, jos jotain ikävää tapahtuu.
Minusta on virhe, jos hakeutuu aivan tahallaan tilanteeseen, jossa voi joutua esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Eikö silloin ole luontevaakin, että mieleen tulee sellaisia ajatuksia kuin “Miksi ihmeessä menin yksin sinne pimeään puistoon?” tai “Miksi pidin lompakkoa perstaskussa suurkaupungin metroruuhkassa, jossa erityisesti piti varoa taskuvarkaita?” Harvempi siinä varmaan ajattelee, että “Kyllä minulla oli OIKEUS mennä sinne puistoon.” No, se on tietenkin eri asia, että ulkopuoliset alkavat syyllistää. Raiskaaja tai varas on se rikollinen. Tuntuu vaan jotenkin, että lompakkonsa menettäneelle monikin voisi sanoa, että tyhmyydestä sakotetaan...
Keskustelupalstoilla monikin tuntuu uskovan, että itse asiassa pukeutumisella ei ole kovinkaan paljon merkitystä siinä, tuleeko raiskatuksi vai ei. Itsekin uskon tähän. Varmasti esimerkiksi humalatila ja se, missä liikkuu, vaikuttavat enemmän. Tästä olisikin mielenkiintoista nähdä jonkinlaisia tilastoja. Toki naisella on varmaan oikeus olla kaatokännissä – eri asia vain on, onko se kovin järkevää tai kaunista katseltavaa.
Mutta miksi itsesuojeluvaiston perään ei jakseta huutaa? En tiedä. Ehkä ne niin sanotut oikeudet ovat tärkeämpiä. Olen ihan liian vähän feministi jaksaakseni mesoa jossain määrin käsittämättömien oikeuksien puolesta. Oikeus päättää siitä, kuka koskee minuun, on aivan eri asia kuin oikeus käyttäytyä riskialttiisti.
Itse lutkamarssissa oli joiltain kadonnut myös asian ydin. Paperi-Hesarin isossa kuvassa yhdellä naisella on kyltti, jossa lukee “Slut Pride”, ja toisen naisen kyltissä lukee “Vittu haisee hyvälle.” Minun on vaikea ymmärtää, miksi pitäisi olla ylpeä lutkuudesta. Vitun haju tuntuu tässä yhteydessä menevän aivan ohi aiheen. Paremminkin viesti voisi olla soidinkutsu, vaikka se onkin todennäköisesti väärään paikkaan otettu sitaatti eräältä entiseltä kansanedustajalta.
Raiskaustuomioihin ja uhrien turhaan syyllistämiseen on varmaan ihan hyväkin kiinnittää huomiota. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että jos marssitaan sen puolesta, ettei naisia saa raiskata, voisi yhtä hyvin marssia sen puolesta, ettei saa hakata naapuria kuoliaaksi kirveellä tai ettei saa varastaa kaupasta. Aika itsestäänselvistä asioistahan näissä kaikissa tilanteissa on kyse.
lauantai 6. elokuuta 2011
Teho-osasto, 1. kausi
Minulle oli varsinainen ilouutinen, että Teho-osasto (ER) alkoi viimeinkin ilmestyä DVD-bokseina, joissa on suomenkieliset tekstitykset. Nyt kaupan hyllyiltä löytyy jo kolme ensimmäistä tuotantokautta. Minä olen katsonut ensimmäisen ja toinen odottaa hyllyssä. Olen innoissani sen aloittamisesta, sillä ensimmäinen tuotantokausi oli paremmin muistissa viime kesän televisiouusintojen jäljiltä. Toisella kaudella tulee ehkä enemmän yllätyksiä.
Teho-osaston teho perustuu hyvin kirjoitettuihin moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja tietenkin tunnelmaan, jossa niin usein on kyse elämästä ja kuolemasta. Henkilöistä jollain tavoin hauskinta on seurata John Carteria (Noah Wyle), koska hän aloittaa ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa lääkäriopintoihinsa kuuluvan ensiapupoliharjoittelun tumpeloimalla koko ajan, mutta nyt katsoja jo tietää, että Carter on koko sarjan pitkäaikaisin hahmo, joka ylenee polilla kovinkin paljon sarjan kuluessa. Carter on sympaattinen muttei virheetön. Hän ei halua tuoda varakkuuttaan esille ja yrittää tasapainoilla sen kanssa, että hänen ohjaajansa tohtori Peter Benton (Eriq La Salle) olisi tyytyväinen mutta että hän saisi kuitenkin otettua jokaisen potilaan huomioon ja annettua tälle aikaa.
Peter Benton opiskelee kirurgiksi ja on niin kunnianhimoinen, ettei jouda antamaan aikaansa vanhalle äidilleen, joka kylläkin on pojalle kovin tärkeä. Bentonilla on kirurgin kylmä asenne ajatella, mutta hänkin kamppailee omaa kamppailuaan, koska ei haluaisi laittaa äitiään hoitokotiin, vaikkei hänellä ole aikaa itsekään äitiä hoitaa. Lisäksi ensimmäisellä tuotantokaudella Benton retkahtaa varattuun naiseen nimeltä Jeanie Boulet (Gloria Reuben), joka hoitaa Bentonin äitiä. Toisella kaudella Gloria Reuben näytteleekin sitten jo yhtä sarjan päärooleista.
Tohtori Mark Greene (Anthony Edwards) on varmaan niin lähellä ihanaa miestä kuin voi olla, mikä on ihanaa, sillä häntä ei varsinaisesti voi kuvata komistukseksi mutta kaikki naiskatsojat rakastuvat auttamatta häneen silti. Greene ottaa huomioon jokaisen potilaan, osaa olla rauhoittava, tekee kyllä omat virheensä mutta ei osaa haluta pahaa kärpäsellekään. Hänen ongelmansa ovat avioliitto – vaimo lähtee töihin toiselle paikkakunnalle ja jättää lopulta Markin – ja sen ongelman myötä ikävä omaa lasta Rachelia. Myös töissä Greenelle tulee ongelmia, vaikka häntä parempaa työntekijää on vaikea kuvitella. (Tässä yhteydessä on muuten pakko sanoa, että Mark Greenen kuolema jollain tulevalla tuotantokaudella on suurinpiirtein itkettävintä, mitä televisiodraamassa on koskaan esitetty. Nyyh.)
Komistuksen rooli on varattu tietenkin George Clooneylle, joka esittää lastenlääkäri Doug Rossia. Ross on itse asiassa käytökseltään vastenmielinen, mutta en usko kenenkään naiskatsojan ajattelevan asiaa niin, kun mies sattuu olemaan niin charmikas. (Mutta sanottakoon, että henkilökohtainen suosikkitohtorikomistukseni on kuitenkin Luca Kovač, joka ilmestyy sarjaan vasta kaudella 6.) Rossin ongelma on, että hän on rakastunut osastonhoitaja Carol Hathawayhin (Julianna Margulies), joka on menossa naimisiin toisen lääkärin kanssa. Niin, ja toki Rossin ongelma on myös se, että hän pilaa itse naissuhteensa. Tosin Ross ja Hathaway ovat luotuja toisilleen, joten katsoja vain odottelee romanssin kehittymistä – varsinkin nyt, kun tietää, että pari päätyy viimein yhteen onnellisesti.
Carol Hathaway yrittää pilottijaksossa itsemurhaa ja vasta nyt luin, että alunperin sen todellakin piti onnistua. No, onneksi käsikirjoitusta muutettiin, sillä Hathaway on luultavasti yksi monien katsojien suosikkihahmoista, niin elämänläheinen ja vahva mutta hauras hän on.
Susan Lewis (Sherry Stringfield) taistelee työpaikallaan ylempiarvoisten lääkäreiden pompotusta vastaan ja yksityiselämässään siskonsa aiheuttamien ongelmien kanssa. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa Lewisin sisko saa lapsen ja jättää tämän yllättäen tädin hoiviin. Toisen tuotantokauden alkaessa yksinelävällä Lewisilla on siis hoivattavanaan siskonsa pieni vauva, Little Susie.
On ollut oikein mukavaa katsoa Teho-osastoa pitkästä aikaa. Toivoa sopii, että DVD-boksit myyvät sen verran, että saan kerättyä koko sarjan hyllyyn. Tällä hetkellä 4. tuotantokaudelle on ilmoitettu julkaisupäivä. Pieni pelko hiertää kuitenkin – olisi aikamoista, jos DVD-julkaisut todellakin yltäisivät lopulta 15. kaudelle...
P.S. Melkein unohtui mainita, että sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella on sitten se Quentin Tarantinon ohjaama jakso (episodi 24, Motherhood). Aina vain parempaa siis.
Teho-osaston teho perustuu hyvin kirjoitettuihin moniulotteisiin henkilöhahmoihin ja tietenkin tunnelmaan, jossa niin usein on kyse elämästä ja kuolemasta. Henkilöistä jollain tavoin hauskinta on seurata John Carteria (Noah Wyle), koska hän aloittaa ensimmäisen kauden ensimmäisessä jaksossa lääkäriopintoihinsa kuuluvan ensiapupoliharjoittelun tumpeloimalla koko ajan, mutta nyt katsoja jo tietää, että Carter on koko sarjan pitkäaikaisin hahmo, joka ylenee polilla kovinkin paljon sarjan kuluessa. Carter on sympaattinen muttei virheetön. Hän ei halua tuoda varakkuuttaan esille ja yrittää tasapainoilla sen kanssa, että hänen ohjaajansa tohtori Peter Benton (Eriq La Salle) olisi tyytyväinen mutta että hän saisi kuitenkin otettua jokaisen potilaan huomioon ja annettua tälle aikaa.
Peter Benton opiskelee kirurgiksi ja on niin kunnianhimoinen, ettei jouda antamaan aikaansa vanhalle äidilleen, joka kylläkin on pojalle kovin tärkeä. Bentonilla on kirurgin kylmä asenne ajatella, mutta hänkin kamppailee omaa kamppailuaan, koska ei haluaisi laittaa äitiään hoitokotiin, vaikkei hänellä ole aikaa itsekään äitiä hoitaa. Lisäksi ensimmäisellä tuotantokaudella Benton retkahtaa varattuun naiseen nimeltä Jeanie Boulet (Gloria Reuben), joka hoitaa Bentonin äitiä. Toisella kaudella Gloria Reuben näytteleekin sitten jo yhtä sarjan päärooleista.
Tohtori Mark Greene (Anthony Edwards) on varmaan niin lähellä ihanaa miestä kuin voi olla, mikä on ihanaa, sillä häntä ei varsinaisesti voi kuvata komistukseksi mutta kaikki naiskatsojat rakastuvat auttamatta häneen silti. Greene ottaa huomioon jokaisen potilaan, osaa olla rauhoittava, tekee kyllä omat virheensä mutta ei osaa haluta pahaa kärpäsellekään. Hänen ongelmansa ovat avioliitto – vaimo lähtee töihin toiselle paikkakunnalle ja jättää lopulta Markin – ja sen ongelman myötä ikävä omaa lasta Rachelia. Myös töissä Greenelle tulee ongelmia, vaikka häntä parempaa työntekijää on vaikea kuvitella. (Tässä yhteydessä on muuten pakko sanoa, että Mark Greenen kuolema jollain tulevalla tuotantokaudella on suurinpiirtein itkettävintä, mitä televisiodraamassa on koskaan esitetty. Nyyh.)
Komistuksen rooli on varattu tietenkin George Clooneylle, joka esittää lastenlääkäri Doug Rossia. Ross on itse asiassa käytökseltään vastenmielinen, mutta en usko kenenkään naiskatsojan ajattelevan asiaa niin, kun mies sattuu olemaan niin charmikas. (Mutta sanottakoon, että henkilökohtainen suosikkitohtorikomistukseni on kuitenkin Luca Kovač, joka ilmestyy sarjaan vasta kaudella 6.) Rossin ongelma on, että hän on rakastunut osastonhoitaja Carol Hathawayhin (Julianna Margulies), joka on menossa naimisiin toisen lääkärin kanssa. Niin, ja toki Rossin ongelma on myös se, että hän pilaa itse naissuhteensa. Tosin Ross ja Hathaway ovat luotuja toisilleen, joten katsoja vain odottelee romanssin kehittymistä – varsinkin nyt, kun tietää, että pari päätyy viimein yhteen onnellisesti.
Carol Hathaway yrittää pilottijaksossa itsemurhaa ja vasta nyt luin, että alunperin sen todellakin piti onnistua. No, onneksi käsikirjoitusta muutettiin, sillä Hathaway on luultavasti yksi monien katsojien suosikkihahmoista, niin elämänläheinen ja vahva mutta hauras hän on.
Susan Lewis (Sherry Stringfield) taistelee työpaikallaan ylempiarvoisten lääkäreiden pompotusta vastaan ja yksityiselämässään siskonsa aiheuttamien ongelmien kanssa. Ensimmäisen tuotantokauden lopussa Lewisin sisko saa lapsen ja jättää tämän yllättäen tädin hoiviin. Toisen tuotantokauden alkaessa yksinelävällä Lewisilla on siis hoivattavanaan siskonsa pieni vauva, Little Susie.
On ollut oikein mukavaa katsoa Teho-osastoa pitkästä aikaa. Toivoa sopii, että DVD-boksit myyvät sen verran, että saan kerättyä koko sarjan hyllyyn. Tällä hetkellä 4. tuotantokaudelle on ilmoitettu julkaisupäivä. Pieni pelko hiertää kuitenkin – olisi aikamoista, jos DVD-julkaisut todellakin yltäisivät lopulta 15. kaudelle...
P.S. Melkein unohtui mainita, että sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella on sitten se Quentin Tarantinon ohjaama jakso (episodi 24, Motherhood). Aina vain parempaa siis.
maanantai 1. elokuuta 2011
101 kauhuelokuvaa: The Last House on the Left
Aloitin 101 kauhuelokuvan katsomisen Wes Cravenin vuonna 1972 ohjaamasta elokuvasta The Last House on the Left, joka mitä ilmeisimmin oli aikanaan varsin pahamaineinen. Tarina alkaa siitä, kun Mari-niminen 17-vuotias tyttö on lähdössä ystävänsä kanssa ilmeisen ihastuttavan Bloodlust-yhtyeen keikalle. Tytöt näyttävät kuitenkin olevan enemmän kiinnostuneita Marin kaimasta marihuanasta ja joutuvat sitä etsiessään vankilasta karanneitten sekopäiden kiinni ottamiksi.
Elokuvassa riittävä perustelu sekopäiselle väkivallalle on rikollisten sekopäisyys. Molemmat tytöt ovat pian kuolleet. Yllättäen murhaajajoukko päätyy yöpymään Marin vanhempien luona, ja heti kun vanhemmilla välähtää, keistä on kyse, he alkavat kehitellä kostoa. Ei kuulosta kovin järkevältä, sillä itse olisin ennemmin päästellyt jonnekin hakemaan apua kuin yrittänyt nujertaa todella väkivaltaiset rikolliset omin neuvoin. Tosin tässä tapauksessa virkavalta olisi saattanut olla huono ratkaisu, koska elokuvan poliiseista on tehty koomisia hahmoja, jotka kävelevät mitään tajuamatta kaikkien johtolankojen ohitse. Niin, ja tyypillistähän se on, että kauhuelokuvissa kaikki paitsi psykopaatit toimivat epäloogisella tavalla.
Elokuva ei ole kaikilta osiltaan todellakaan mitään hilpeää katsottavaa, mutta jollain lailla se on omituinen nimenomaan 1970-luvun tuote. Erikoisinta ovat poliisit, jotka sekoilevat kuin komediassa vaikkeivät ole sellaisessa, ja musiikki, joka ei tunnu sopivan lainkaan yhteen kuvan kanssa. Raiskauskohtauksen jälkeen voi taustalla soida hilpeä musiikki, jonka perusteella elokuvan voisi luulla olevan varsin harmiton.
Elokuvan maineen vuoksi ainakin minä jäin kuitenkin odottamaan jotain vielä karmeampaa, mikä tosin saattaa olla monenkin nykykatsojan “ongelma”. On mahdotonta tavoittaa sitä, miltä jokin kymmeniä vuosia vanha elokuva on aikanaan katsojista tuntunut. Toisaalta luulen, että vuokraamosta saamamme versio on leikattu – sen kesto näytti nimittäin olevan lyhyempi kuin elokuvan alkuperäinen pituus. The Last House on the Leftiä onkin leikattu ajoittain oikein urakalla: saksalainen versio on Internet Movie Databasen mukaan 64 minuuttia pitkä, kun alkuperäinen leikkaus on 91 minuuttia.
Kas näin, enää 100 elokuvaa jäljellä.
Elokuvassa riittävä perustelu sekopäiselle väkivallalle on rikollisten sekopäisyys. Molemmat tytöt ovat pian kuolleet. Yllättäen murhaajajoukko päätyy yöpymään Marin vanhempien luona, ja heti kun vanhemmilla välähtää, keistä on kyse, he alkavat kehitellä kostoa. Ei kuulosta kovin järkevältä, sillä itse olisin ennemmin päästellyt jonnekin hakemaan apua kuin yrittänyt nujertaa todella väkivaltaiset rikolliset omin neuvoin. Tosin tässä tapauksessa virkavalta olisi saattanut olla huono ratkaisu, koska elokuvan poliiseista on tehty koomisia hahmoja, jotka kävelevät mitään tajuamatta kaikkien johtolankojen ohitse. Niin, ja tyypillistähän se on, että kauhuelokuvissa kaikki paitsi psykopaatit toimivat epäloogisella tavalla.
Elokuva ei ole kaikilta osiltaan todellakaan mitään hilpeää katsottavaa, mutta jollain lailla se on omituinen nimenomaan 1970-luvun tuote. Erikoisinta ovat poliisit, jotka sekoilevat kuin komediassa vaikkeivät ole sellaisessa, ja musiikki, joka ei tunnu sopivan lainkaan yhteen kuvan kanssa. Raiskauskohtauksen jälkeen voi taustalla soida hilpeä musiikki, jonka perusteella elokuvan voisi luulla olevan varsin harmiton.
Elokuvan maineen vuoksi ainakin minä jäin kuitenkin odottamaan jotain vielä karmeampaa, mikä tosin saattaa olla monenkin nykykatsojan “ongelma”. On mahdotonta tavoittaa sitä, miltä jokin kymmeniä vuosia vanha elokuva on aikanaan katsojista tuntunut. Toisaalta luulen, että vuokraamosta saamamme versio on leikattu – sen kesto näytti nimittäin olevan lyhyempi kuin elokuvan alkuperäinen pituus. The Last House on the Leftiä onkin leikattu ajoittain oikein urakalla: saksalainen versio on Internet Movie Databasen mukaan 64 minuuttia pitkä, kun alkuperäinen leikkaus on 91 minuuttia.
Kas näin, enää 100 elokuvaa jäljellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)