Elokuvassa riittävä perustelu sekopäiselle väkivallalle on rikollisten sekopäisyys. Molemmat tytöt ovat pian kuolleet. Yllättäen murhaajajoukko päätyy yöpymään Marin vanhempien luona, ja heti kun vanhemmilla välähtää, keistä on kyse, he alkavat kehitellä kostoa. Ei kuulosta kovin järkevältä, sillä itse olisin ennemmin päästellyt jonnekin hakemaan apua kuin yrittänyt nujertaa todella väkivaltaiset rikolliset omin neuvoin. Tosin tässä tapauksessa virkavalta olisi saattanut olla huono ratkaisu, koska elokuvan poliiseista on tehty koomisia hahmoja, jotka kävelevät mitään tajuamatta kaikkien johtolankojen ohitse. Niin, ja tyypillistähän se on, että kauhuelokuvissa kaikki paitsi psykopaatit toimivat epäloogisella tavalla.
Elokuva ei ole kaikilta osiltaan todellakaan mitään hilpeää katsottavaa, mutta jollain lailla se on omituinen nimenomaan 1970-luvun tuote. Erikoisinta ovat poliisit, jotka sekoilevat kuin komediassa vaikkeivät ole sellaisessa, ja musiikki, joka ei tunnu sopivan lainkaan yhteen kuvan kanssa. Raiskauskohtauksen jälkeen voi taustalla soida hilpeä musiikki, jonka perusteella elokuvan voisi luulla olevan varsin harmiton.
Elokuvan maineen vuoksi ainakin minä jäin kuitenkin odottamaan jotain vielä karmeampaa, mikä tosin saattaa olla monenkin nykykatsojan “ongelma”. On mahdotonta tavoittaa sitä, miltä jokin kymmeniä vuosia vanha elokuva on aikanaan katsojista tuntunut. Toisaalta luulen, että vuokraamosta saamamme versio on leikattu – sen kesto näytti nimittäin olevan lyhyempi kuin elokuvan alkuperäinen pituus. The Last House on the Leftiä onkin leikattu ajoittain oikein urakalla: saksalainen versio on Internet Movie Databasen mukaan 64 minuuttia pitkä, kun alkuperäinen leikkaus on 91 minuuttia.
Kas näin, enää 100 elokuvaa jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti