MovieMonday: Lapsuuden sankarille

MovieMonday-haasteessa kyseltiin tällä kertaa elokuvaa, joka on tehnyt vaikutuksen lapsuudessa. Valinta on helppo: näin 12-vuotiaana elokuvateatterissa Paluu tulevaisuuteen -trilogian ykkösosan, ja se todella tempasi minut mukaansa, vaikka varmasti nyt ymmärrän osan elokuvan tilanteista paljon paremmin kuin tuolloin kauan kauan sitten.

Marty McFly eli Michael J. Fox oli varhaisteinin mielestä niin ihana, että sen vuoksi piti käydä katsomassa myös täysin outo Teen Wolf-ihmissusielokuva. Se ei ehkä tekisi enää kummempaa vaikutusta, mutta Paluu tulevaisuuteen toimisi varmasti edelleen ihan samojen seikkojen vuoksi kuin yli 25 vuotta sitten vuonna 1985. Vanhempiensa tapaamisajankohtaan aikakoneella vahingossa joutuva Marty sotkee tekijöidensä rakastumisen perinpohjaisesti, ja yksi väärään aikaan väärässä paikassa oleminen riittää aiheuttamaan sopan, jonka varassa elokuva seisoo tukevasti. Minua jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen naurattaa, kuinka Marty yrittää järkkäillä vanhempiaan yhteen.



Martyn isä (Grispin Glover) on onneton luuseri, ja äiti (Lea Thompson) on melkoinen unelmatyttöystävä, joka kelpaisi kaikille kylän pojille. Aikakoneen keksinyt hullu professori (Christopher Lloyd) on tietenkin ihana humoristinen hahmo.



Paluu tulevaisuuteen käyttää mielestäni hauskasti huumorin lähteenä myös sitä, miten 1950-luvulla nähdään 1980-luvun – ja myös silloisen lähitulevaisuuden - asiat. Marty soittaa tansseissa Chuck Berryn musiikkia, jonka tämän sukulaispoika välittää puhelimen avulla Berrylle, joka sitten saa inspiraation omasta hitistään. Martya pidetään naurettavana, kun hän kertoo, että vuonna 1985 Yhdysvaltain presidentti on Ronald Reagan – Reaganhan on B-luokan näyttelijä, ei poliitikko, eikä varsinkaan presidentti.

Paluu tulevaisuuteen on ehjä kokonaisuus ja jollain lailla aito elokuva, jossa ei tunnu olevan liian yrittämisen makua. Harmillista on, että trilogian kakkososa ei ollut yhtä onnistunut, sillä siinä pompittiin liikaa eri aikatasojen välillä ja yritettiin tehdä elokuvaa periaatteella “mitä monimutkaisempi sotku, sitä parempi elokuva”. Ei onnistunut. Villiin länteen sijoittuvan kolmososan muistan sen sijaan olleen ihan viihdyttävä.