Eläköön 1920-luku!

Sophie Kinsella yllätti minut Himoshoppaajallaan, johon ihastuin kovasti. Aiheeltaan etukäteen kiinnostavampi Kevytkenkäinen kummitus oli sekin kelpo luettavaa, mutta ei ehkä aivan yhtä hykerryttävää kuin himoshoppaaja Rebecca Bloomwoodin hullunkurinen elämä.

Kevytkenkäinen kummitus on nimensä ja teoksen lajityypin mukaisesti kovin kepeä kummitustarina. Lontoossa asuva Lara Lington joutuu tahtomattaan itselleen täysin vieraan isotätinsä hautajaisiin, joissa sitten kuollut isotäti alkaa jutella Laralle, että hänen pitäisi saada takaisin eräs sudenkorentokaulakoru, koska muutoin ei sielu saa rauhaa. Lara ryhtyy tuumasta toimeen ja alkaa etsiä korua huolimatta siitä, että muut pitävät häntä lähinnä sekopäisenä – no, se ei ole ihme, koska Laran on keksittävä tekosyy sille, miksi hautajaiset on keskeytettävä, ja mikäpä olisikaan parempi tekosyy kuin se, että isotäti on murhattu ja ruumista on sen vuoksi edelleen tutkittava.

Isotäti Sadie on elänyt nuoruutensa 1920-luvulla, sillä hän ehti elää kunnioitettavaan 105 vuoden ikään. Hän vaikuttaa kyyniseltä rakkauden suhteen, mutta ei liene kenellekään yllätys, että kyllä hänenkin menneisyydestään löytyy SUURI rakkaus. Itse asiassa näyttää siltä, että hän on löytämässä sellaisen nykyajastakin, sillä hän ihastuu Ed-nimiseen amerikkalaiseen, jota Lara ei voi sietää mutta jonka kanssa Sadie pakottaa Laran treffeille. Lara haikailee entisen sulhonsa perään, vaikka Sadien mielestä tämä ei oikeasti rakasta Laraa.

Ihmissuhdesotkujen lisäksi Lara on sotkussa työssään: hänen muka ihana ystävänsä ja liikekumppaninsa Natalie on jättänyt hänet yksin firman ongelmien kanssa ja lähtenyt Intiaan epämääräiseksi ajaksi. Muitakin “pahiksia” löytyy: Laran Bill-setä on tehokkaan yököttävä hahmo, joka omistaa valtavan tuottoisan kahvilaketjubisneksen ja joka on aivan liikaa olevinaan liikenero.

Lara ei näe Sadieta vanhuksena vaan kuollut isotäti on kummitukseksi tultuaan palannut nuoruuteensa. Vähitellen Lara alkaa ymmärtää, että muistamattomana vanhainkodissa elänyt isotäti onkin ollut paljon villimpi kuin mitä hän itse on, todellinen elävä ihminen eikä vain pönöttävä nainen, joka on aina ollut vanhus. Tämä puoli kirjassa koskettaa. Emme ehkä halua tietää kaikkea isovanhemmistamme ja heidän ikätovereistaan, mutta voisimme edes ymmärtää, että kyllä hekin tietävät, mistä nuoruudessa on kysymys. Ja ainakin Sadie tietää Laraa paremmin myös, mistä rakkaudessa on kysymys. Ei liene vaikea arvata, kuka lopulta on Laralle se oikea.

Sadie on hauska hahmo, joskin ajoittain on raivostuttavaa, että hän vain ilmestyy yhtäkkiä jostain käytyään toisella puolella suurkaupunkia. Sadie myös ohjailee muiden ihmisten käyttäytymistä kirkumalla heidän korviinsa. Sekin tuntuu jotenkin teennäiseltä, mutta menettelee – sillä on sitä paitsi juonenkulun kannalta sen verran merkitystä, että jos Sadie ei pystyisi vaikuttamaan muihin, kirjan tarina olisi pitänyt kirjoittaa aivan erilaiseksi.

On hauska lukea, kuinka Lara muka esittelee Edille Lontoota. Ed näyttää tietävän Laran kotikaupungista enemmän kuin tämä itse. Sen sijaan on ärsyttävää, että kirjan kääntäjä ei tunnu tuntevan Lontoota laisinkaan. Jostain käsittämättömästä syystä hän on kääntänyt nimistöä, jota ei koskaan käännetä esimerkiksi matkaoppaissa. Tämä kääntäminenkin tehdään epäloogisesti. Onneksi London Eye saa olla oma itsensä, eikä joudu olemaan Lontoon Silmä. National Portrait Gallerysta on kuitenkin tehty Kansallinen muotokuvagalleria. Hetken pitää kelata myös, kun tekstissä tulee vastaan Pyhän Paavalin katedraali. Ai niin, kaikki muuthan kutsuvat sitä nimellä St Paul's Cathedral.

Kirjan loppuratkaisu on varsin hauska. Kaulakoru tietenkin löytyy, mutta Sadiesta paljastuu asioita, joita hän ei itsekään tiennyt. Kevytkenkäinen kummitus on oivallista viihdekirjallisuutta. Se sopii mainiosti kesälukemiseksi ja matkalukemiseksi Lontoon-matkalle.