101 kauhuelokuvaa

Lainasin kirjastosta Steven Jay Scheiderin pikkukirjasen nimeltä 101 kauhuelokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään. Kirja esittelee tiiviisti 101 kauhuelokuvaa melkein koko elokuvahistorian ajalta. Koska kauhuelokuva on jollain lailla ollut jo pitkään lähellä sydäntäni, sain hulluhkon ajatuksen: katson kaikki kirjassa esitellyt elokuvat – tuleepahan katsottua melkoinen määrä klassikoita ja saa yleiskatsauksen kauhuelokuvan kehittymisestä. Tosin myönnetään heti alkuun, että ihan kaikkien elokuvien kohdalla en ole varma, haluanko nähdä ne. Lista myös jossain määrin ihmetyttää, koska se mm. sisältää Evil Dead 2:n muttei alkuperäistä Evil Dead -elokuvaa. Lisäksi lista päättyy auttamatta ennen nykyhetkeä, eli vuoteen 2007. Onkin mielenkiintoista miettiä, mitkä myöhemmin tehdyt elokuvat ansaitsisivat päästä listalle.

Olen tietysti nähnyt osan kirjan elokuvista jo aiemmin. Päätin kuitenkin aloittaa puhtaalta pöydältä. Katson siis uudestaan nekin elokuvat, jotka ovat jo minulle tuttuja. Keskimäärin ne ovat niin hyviä kauhuelokuvia, ettei sitä voi pitää rasitteena. Aion kirjoittaa kaikista tähän omaan haasteeseeni kuuluvista kauhuelokuvista tähän blogiin. Eikä mikään estä sinuakin haastamasta itseäsi tähän urakkaan. Pikkukirjassa mainitut elokuvat ovat tässä:

1910-luku

Tri Caligarin kabinetti (Das Kabinett des Doktor Caligari, ohjaus Robert Wiene, 1919)

1920-luku

Golem: Miten hän tuli maailmaan (Der Golem, wie er in Welt kvam, ohjaus Carl Boese ja Paul Wegener, 1920)
Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens, ohjaus F.W. Murnau, 1922)
Häxan (Noita, ohjaus Benjamin Christensen, 1922)
Suuren oopperan kummitus (The Phantom of the Opera, ohjaus Rupert Julian, 1925)

1930-luku

Dracula – vanha vampyyri (Dracula, ohjaus Tod Browning, 1931)
M – kaupunki etsii murhaajaa (M, ohjaus Fritz Lang, 1931)
Frankenstein (ohjaus James Whale, 1931)
Tohtori Jekyll ja herra Hyde (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, ohjaus Rouben Mamoulian, 1931)
Freaks – kummajaiset (Freaks, ohjaus Tod Browning, 1932)
Vampyyri (Vampyr, ohjaus Carl Theodor Dreyer, 1932)
Valkoinen zombi (White Zombie, ohjaus Victor Halperin, 1932)
The Old Dark House (ohjaus James Whale, 1932)
Kadonneiden sielujen saari (Island of Lost Souls, ohjaus Erle C. Kenton, 1932)
King Kong (ohjaus Merian C. Cooper, 1933)
Musta kissa (The Black Cat, ohjaus Edgar C. Ulmer, 1934)
Frankensteinin morsian (Bride of Frankenstein, ohjaus James Whale, 1935)

1940-luku

Ihmissusi (The Wolf Man, ohjaus George Waggner, 1941)
Kissaihmiset (Cat People, ohjaus Jacques Tourneur, 1942)
Yö voodoo-saarella (I Walked with a Zombie, ohjaus Jacques Tourneur, 1943)

1950-luku

Pirulliset (Les Diaboliques, ohjaus Henri-Georges Clouzot, 1955)
Vaarallista kylvöä (The Bad Seed, ohjaus Mervyn LeRoy, 1956)
Frankensteinin kirous (The Curse of Frankenstein, ohjaus Terence Fisher, 1957)
Dracula (Horror of Dracula, ohjaus Terence Fisher, 1958)
The Tingler (ohjaus William Castle, 1959)
Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage, ohjaus Georges Franju, 1959)

1960-luku

Pelon kasvot / Kurkistelija (Peeping Tom, ohjaus Michael Powell, 1960)
Psyko (Psycho, ohjaus Alfred Hitchcock, 1960)
Paholaisen naamio (La maschera del demonio, ohjaus Mario Bava, 1960)
Kauhujen linna (The Innocents, ohjaus Jack Clayton, 1961)
Helvetilliset (Carnival of Souls, ohjaus Herk Harvey, 1962)
Mitä tapahtuikaan Baby Janelle? (What Ever Happened to Baby Jane? Ohjaus Robert Aldrich, 1962)
Linnut (The Birds, ohjaus Alfred Hitchcock, 1963)
Yö kauhujen talossa (The Haunting, ohjaus Robert Wise, 1963)
Onibaba – Tappajat (Onibaba, ohjaus Kineto Shindô, 1964)
Punaisen surman naamio (The Masque of the Red Death, ohjaus Roger Corman, 1964)
Inho (Repulsion, ohjaus Roman Polanski, 1965)
Velho (Vij, ohjaus Georgi Kropatšov ja Konstantin Jeršov, 1967)
Suden hetki (Vargtimmen, ohjaus Ingmar Bergman, 1968)
Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, ohjaus Roman Polanski, 1968)
Paholaisen morsian (The Devil Rides Out, ohjaus Terence Fisher, 1968)
Night of the Living Dead (ohjaus George A. Romero, 1968)

1970-luku

Valerie a týden divu (Valerie and Her Week of Wonders, ohjaus Jaromil Jires, 1970)
Vampyyrin kosto (The Abominable Dr. Phibes, ohjaus Robert Fuest, 1971)
Les lèvres rouges (ohjaus Harry Kümel, 1971)
Blacula (ohjaus William Crain, 1972)
The Last House on the Left (ohjaus Wes Craven, 1972)
Kauhunkierre (Don't Look Now, ohjaus Nicolas Roeg, 1973)
Manaaja (The Exorcist, ohjaus William Friedkin, 1973)
Uhrijuhla (The Wicker Man, ohjaus Robin Hardy, 1973)
Painajainen (Deathdream, ohjaus Bob Clark, 1974)
Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre, ohjaus Tobe Hooper, 1974)
Verenpunainen kauhu (Profondo rosso, ohjaus Dario Argento, 1975)
Tappajahai (Jaws, ohjaus Steven Spielberg, 1975)
Ennustus (The Omen, ohjaus Richard Donner, 1976)
Carrie (ohjaus Brian De Palma, 1976)
Suspiria – Tappavat huokaukset (Suspiria, ohjaus Dario Argento, 1977)
Eraserhead (ohjaus David Lynch, 1977)
Yön silmät (The Hills Have Eyes, ohjaus Wes Craven, 1977)
Dawn of the Dead (ohjaus George A. Romero, 1978)
Halloween – Naamioiden yö (Halloween, ohjaus John Carpenter, 1978)
Nosferatu – Yön valtias (Nosferatu, Phantom der Nacht, ohjaus Werner Herzog, 1979)
Phantasm – Yön kauhut (Phantasm, ohjaus Don Coscarelli, 1979)
Brood – Vihan jälkeläiset (The Brood, ohjaus David Cronenberg, 1979)

1980-luku

Kannibaalien polttouhrit (Cannibal Holocaust, ohjaus Ruggero Deodato, 1980)
Perjantai 13. (Friday the 13th, ohjaus Sean S. Cunningham, 1980)
The Shining – Hohto (The Shining, ohjaus Stanley Kubrick, 1980)
Tappava tunnustus (Dressed to Kill, ohjaus Brian De Palma, 1980)
The Howling – Ulvonta (The Howling, ohjaus Joe Dante, 1981)
… E tu vivrai nel terrore! L'aldilà (The Beyond, ohjaus Lucio Fulci, 1981)
Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London, ohjaus John Landis, 1981)
Poltergeist (ohjaus Tobe Hooper, 1982)
Veren jano (The Hunger, ohjaus Tony Scott, 1983)
Painajainen Elm Streetillä (Nightmare on Elm Street, ohjaus Wes Craven, 1984)
Re-Animator (ohjaus Stuart Gordon, 1985)
Kärpänen (The Fly, ohjaus David Cronenberg, 1986)
Henry Lee Lucas – Sarjamurhaaja (Henry: Portrait of a Serial Killer, ohjaus John McNaughton, 1986)
Evil Dead 2: Dead by Dawn (ohjaus Sam Raimi, 1987)
Aavesoturi (Sinnui Yauman, ohjaus Ching Siu-Tung, 1987)
Hellraiser (ohjaus Clive Barker, 1987)
Kadonnut (Spoorloos, ohjaus George Sluizer, 1988)

1990-luku

Jaakobin painajainen (Jacob's Ladder, ohjaus Adrian Lyne, 1990)
Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, ohjaus Jonathan Demme, 1991)
Man Bites Dog – Ammatti: tappaja (C'est arrivè près de chez vous, ohjaus Rémy Belvaux, André Bonzel ja Benoît Poelvoorde, 1992)
Candyman (ohjaus Bernard Rose, 1992)
Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula, ohjaus Francis Ford Coppola, 1992)
DellaMorte dellAmore (ohjaus Michelle Soavi, 1994)
Scream (ohjaus Wes Craven, 1996)
Ringu (The Ring, ohjaus Hideo Nakata, 1998)
The Blair Witch Project (ohjaus Daniel Myrick ja Eduardo Sánchez, 1999)
Kuudes aisti (The Sixth Sense, ohjaus M. Night Shyamalan, 1999)
Odishon (Audition, ohjaus Takashi Miike, 1999)

2000-luku

Paholaisen selkäranka (El espinazo del diablo / The Devil's Backbone, ohjaus Guillermo del Toro, 2001)
The Others (ohjaus Alejandro Amenábar, 2001)
28 päivää myöhemmin (28 Days Later, ohjaus Danny Boyle, 2002)
Pahan yhteys (Janghwa, ohjaus Ji-woon Kim, 2003)
Haute Tension – Kiihtyvää kauhua (Haute Tension, ohjaus Alexandre Aja, 2003)
Ju-on: The Grudge (ohjaus Takashi Shimizu, 2003)
Saw (ohjaus James Wan, 2004)
The Descent – Loukussa (The Descent, ohjaus Neil Marshall, 2005)
Orpokoti (El orfanato, ohjaus Juan Antonio Bayona, 2007)

Ja ei kun pelkäämään!

MovieMonday: Lapsuuden sankarille

MovieMonday-haasteessa kyseltiin tällä kertaa elokuvaa, joka on tehnyt vaikutuksen lapsuudessa. Valinta on helppo: näin 12-vuotiaana elokuvateatterissa Paluu tulevaisuuteen -trilogian ykkösosan, ja se todella tempasi minut mukaansa, vaikka varmasti nyt ymmärrän osan elokuvan tilanteista paljon paremmin kuin tuolloin kauan kauan sitten.

Marty McFly eli Michael J. Fox oli varhaisteinin mielestä niin ihana, että sen vuoksi piti käydä katsomassa myös täysin outo Teen Wolf-ihmissusielokuva. Se ei ehkä tekisi enää kummempaa vaikutusta, mutta Paluu tulevaisuuteen toimisi varmasti edelleen ihan samojen seikkojen vuoksi kuin yli 25 vuotta sitten vuonna 1985. Vanhempiensa tapaamisajankohtaan aikakoneella vahingossa joutuva Marty sotkee tekijöidensä rakastumisen perinpohjaisesti, ja yksi väärään aikaan väärässä paikassa oleminen riittää aiheuttamaan sopan, jonka varassa elokuva seisoo tukevasti. Minua jaksaa yhä uudelleen ja uudelleen naurattaa, kuinka Marty yrittää järkkäillä vanhempiaan yhteen.



Martyn isä (Grispin Glover) on onneton luuseri, ja äiti (Lea Thompson) on melkoinen unelmatyttöystävä, joka kelpaisi kaikille kylän pojille. Aikakoneen keksinyt hullu professori (Christopher Lloyd) on tietenkin ihana humoristinen hahmo.



Paluu tulevaisuuteen käyttää mielestäni hauskasti huumorin lähteenä myös sitä, miten 1950-luvulla nähdään 1980-luvun – ja myös silloisen lähitulevaisuuden - asiat. Marty soittaa tansseissa Chuck Berryn musiikkia, jonka tämän sukulaispoika välittää puhelimen avulla Berrylle, joka sitten saa inspiraation omasta hitistään. Martya pidetään naurettavana, kun hän kertoo, että vuonna 1985 Yhdysvaltain presidentti on Ronald Reagan – Reaganhan on B-luokan näyttelijä, ei poliitikko, eikä varsinkaan presidentti.

Paluu tulevaisuuteen on ehjä kokonaisuus ja jollain lailla aito elokuva, jossa ei tunnu olevan liian yrittämisen makua. Harmillista on, että trilogian kakkososa ei ollut yhtä onnistunut, sillä siinä pompittiin liikaa eri aikatasojen välillä ja yritettiin tehdä elokuvaa periaatteella “mitä monimutkaisempi sotku, sitä parempi elokuva”. Ei onnistunut. Villiin länteen sijoittuvan kolmososan muistan sen sijaan olleen ihan viihdyttävä.

Eläköön 1920-luku!

Sophie Kinsella yllätti minut Himoshoppaajallaan, johon ihastuin kovasti. Aiheeltaan etukäteen kiinnostavampi Kevytkenkäinen kummitus oli sekin kelpo luettavaa, mutta ei ehkä aivan yhtä hykerryttävää kuin himoshoppaaja Rebecca Bloomwoodin hullunkurinen elämä.

Kevytkenkäinen kummitus on nimensä ja teoksen lajityypin mukaisesti kovin kepeä kummitustarina. Lontoossa asuva Lara Lington joutuu tahtomattaan itselleen täysin vieraan isotätinsä hautajaisiin, joissa sitten kuollut isotäti alkaa jutella Laralle, että hänen pitäisi saada takaisin eräs sudenkorentokaulakoru, koska muutoin ei sielu saa rauhaa. Lara ryhtyy tuumasta toimeen ja alkaa etsiä korua huolimatta siitä, että muut pitävät häntä lähinnä sekopäisenä – no, se ei ole ihme, koska Laran on keksittävä tekosyy sille, miksi hautajaiset on keskeytettävä, ja mikäpä olisikaan parempi tekosyy kuin se, että isotäti on murhattu ja ruumista on sen vuoksi edelleen tutkittava.

Isotäti Sadie on elänyt nuoruutensa 1920-luvulla, sillä hän ehti elää kunnioitettavaan 105 vuoden ikään. Hän vaikuttaa kyyniseltä rakkauden suhteen, mutta ei liene kenellekään yllätys, että kyllä hänenkin menneisyydestään löytyy SUURI rakkaus. Itse asiassa näyttää siltä, että hän on löytämässä sellaisen nykyajastakin, sillä hän ihastuu Ed-nimiseen amerikkalaiseen, jota Lara ei voi sietää mutta jonka kanssa Sadie pakottaa Laran treffeille. Lara haikailee entisen sulhonsa perään, vaikka Sadien mielestä tämä ei oikeasti rakasta Laraa.

Ihmissuhdesotkujen lisäksi Lara on sotkussa työssään: hänen muka ihana ystävänsä ja liikekumppaninsa Natalie on jättänyt hänet yksin firman ongelmien kanssa ja lähtenyt Intiaan epämääräiseksi ajaksi. Muitakin “pahiksia” löytyy: Laran Bill-setä on tehokkaan yököttävä hahmo, joka omistaa valtavan tuottoisan kahvilaketjubisneksen ja joka on aivan liikaa olevinaan liikenero.

Lara ei näe Sadieta vanhuksena vaan kuollut isotäti on kummitukseksi tultuaan palannut nuoruuteensa. Vähitellen Lara alkaa ymmärtää, että muistamattomana vanhainkodissa elänyt isotäti onkin ollut paljon villimpi kuin mitä hän itse on, todellinen elävä ihminen eikä vain pönöttävä nainen, joka on aina ollut vanhus. Tämä puoli kirjassa koskettaa. Emme ehkä halua tietää kaikkea isovanhemmistamme ja heidän ikätovereistaan, mutta voisimme edes ymmärtää, että kyllä hekin tietävät, mistä nuoruudessa on kysymys. Ja ainakin Sadie tietää Laraa paremmin myös, mistä rakkaudessa on kysymys. Ei liene vaikea arvata, kuka lopulta on Laralle se oikea.

Sadie on hauska hahmo, joskin ajoittain on raivostuttavaa, että hän vain ilmestyy yhtäkkiä jostain käytyään toisella puolella suurkaupunkia. Sadie myös ohjailee muiden ihmisten käyttäytymistä kirkumalla heidän korviinsa. Sekin tuntuu jotenkin teennäiseltä, mutta menettelee – sillä on sitä paitsi juonenkulun kannalta sen verran merkitystä, että jos Sadie ei pystyisi vaikuttamaan muihin, kirjan tarina olisi pitänyt kirjoittaa aivan erilaiseksi.

On hauska lukea, kuinka Lara muka esittelee Edille Lontoota. Ed näyttää tietävän Laran kotikaupungista enemmän kuin tämä itse. Sen sijaan on ärsyttävää, että kirjan kääntäjä ei tunnu tuntevan Lontoota laisinkaan. Jostain käsittämättömästä syystä hän on kääntänyt nimistöä, jota ei koskaan käännetä esimerkiksi matkaoppaissa. Tämä kääntäminenkin tehdään epäloogisesti. Onneksi London Eye saa olla oma itsensä, eikä joudu olemaan Lontoon Silmä. National Portrait Gallerysta on kuitenkin tehty Kansallinen muotokuvagalleria. Hetken pitää kelata myös, kun tekstissä tulee vastaan Pyhän Paavalin katedraali. Ai niin, kaikki muuthan kutsuvat sitä nimellä St Paul's Cathedral.

Kirjan loppuratkaisu on varsin hauska. Kaulakoru tietenkin löytyy, mutta Sadiesta paljastuu asioita, joita hän ei itsekään tiennyt. Kevytkenkäinen kummitus on oivallista viihdekirjallisuutta. Se sopii mainiosti kesälukemiseksi ja matkalukemiseksi Lontoon-matkalle.

MovieMonday: Gone but not forgotten...

MovieMondayn aiheena on tällä viikolla elokuvanäyttelijä, joka on kuollut mutta jota emme silti unohda. Aihe on tällä kertaa hieman vaikea. En ole kovinkaan paljon katsellut vanhoja elokuvia, joissa vanhanajan filmitähdet loistavat. Viime aikoina kuolleet nuoret näyttelijätkään eivät ole erityisesti koskettaneet minua urallaan. Lopulta olen päätynyt valitsemaan näyttelijän, jonka olen nähnyt vain muutamassa elokuvassa sivuosassa mutta joka on jäänyt mieleen: Richard Harrisin.

Richard Harris on jäänyt minulle erityisesti mieleen kahdesta roolistaan. Ensiksikin hän esitti Marcus Aureliusta elokuvassa Gladiator. Vanha keisari oli saanut elämänsä aikana viisautta ja tiesi, mitä valtavalle valtakunnalleen halusi, mutta kaikki ei mennyt niin kuin hän halusi. (Unohdettakoon tällä kertaa, että totuus Marcus Aureliuksen elämästä ja kuolemasta on aivan toinen kuin elokuvan esittämä näkemys.)



Toiseksi Harris on jäänyt tietenkin mieleen Harry Potter -sarjan kahden ensimmäisen osan Albus Dumbledorena. Vaikka Michael Gambon on asettunut Dumbledoren viittaan kiitettävästi, olisi tietenkin ollut suotavaa, että sarjan aloittanut Harris olisi elänyt niin pitkään, että olisi voinut esittää Dumbledorea kaikissa Potter-elokuvissa. Mutta yhtä lailla kuin Harrisin Marcus Aureliuksesta, myös hänen tekemästään Albus Dumbledoresta huokuu rauhallisuus ja viisaus.

Matkalaukun pakkaamisesta

Iltalehti kertoo vähemmän yllättävän tutkimustuloksen: naisilla on maailmalla matkatessaan yleensä liikaa roinaa mukana. Kaikkein hämmentävimmältä kuulostavat matkalle otettavien vaatekappaleiden määrät. Brittitutkimuksessa kävi ilmi, että keskimäärin viikon matkalle pakatussa naisen matkalaukussa on 19 yläosan ja 16 alaosan vaatetta. Vaikka tämä määrä sisältäisi kaikki alusvaatteetkin, vaikuttaa se hämmentävältä. Miten ihmeessä joka päivälle tarvitaan monta eri vaatetusta?

No, tämä on se asia, mitä en muutoinkaan ymmärrä, sillä en ole mitenkään erityisesti vaateshoppailuun hurahtanut. Lomamatkalla pärjään ihan mainiosti parilla housuilla ja muutamalla paidalla. Yhdet kengät riittävät, jos eivät satu hajoamaan paljosta kävelystä. Minulle riittää se, että vaatteet ovat mukavat ja matkalla käytännölliset, tosin en mielelläni tietenkään pue päälle vaatteita, joiden ulkonäöstä en pidä. Jos kuitenkin pakkaisin mukaani tuollaiset keskimääräiset tavaramäärät, tarvitsisin kolme kertaa isomman matkalaukun, enkä sitten jaksaisi vedellä sitä ympäriinsä.

Olen oppinut mieheltäni käytännöllisen pakkaamisen. En pakkaa lainkaan nesteitä käsimatkatavaroihin – eipähän tarvitse esitellä muovipusseja turvatarkastuksessa tai miettiä, minkä kokoisia tuubit ja purnukat ovat. Matkalaukkuni on keskikokoinen ja käsimatkatavara tavallinen olkalaukku, jonka hihnan voi vetää pään yli, koska pidän sellaista matkalla turvallisempana.

Tässä matkapakkaamisjutussa huomaan jälleen olevani epänaisellinen. Minun on vaikea ymmärtää, kuinka joku ei pärjää lentomatkaa ilman meikkejä ja kuinka matkalla pitää olla monenlaista vaatetusta vain mielialan vuoksi, ei sen vuoksi, että saa puhdasta päälle, kun sattuu sotkemaan itsensä spagettikastikkeeseen. Matkat ovat epänaisellisuudestani huolimatta olleet kovin antoisia ja niistä on jäänyt hyviä muistoja loppuelämäksi. Tiedä sitten, kuinka paljon se johtuu siitä, että olen keskittynyt hieman vähemmän hyvältä näyttämiseen. Mutta kukin taaplaa tyylillään. Minä yritän pitää matkalaukun sopivan painoisena ja ainakin sen verran tyhjänä, että kaikki kaunis, mitä haluan ostaa matkalta muistoksi, mahtuu siihen.